Raija Oranen samastui Aino Acktén tarinaan: ”Tiedän, millaista on tulla ylikävellyksi”

Jaa artikkeliTilaa Seura
Raija Orasen suomalaisista vaikuttajista kertovien romaanien sarja täydentyy nyt oopperalaulaja Aino Acktélla. © Niclas Mäkelä/Otavamedia
Kirjailija Raija Oranen herättää uudessa romaanissaan eloon aikansa suomalaistähden.

Syksyllä 1894 Pariisin pohjoisella rautatieasemalla seisoo 18-vuotias Aino Achté. Hänellä on yllään äidin ompelemat vaatteet, joita hän häpeää. Pariisikaan ei ole sellainen syliin laskettu kukkakimppu kuin hän on unelmoinut, vaan värittömän harmaa ja meluisa.

Vaikka hän on Helsingistä lähtiessään ollut jo kotimaassaan juhlittu tähti, täällä häntä ei tunne kukaan – mutta tulisi tuntemaan, siitä hän on varma. Jollain käsittämättömällä tavalla tämä nuori nainen, melkein lapsi vielä, on täysin tietoinen omasta arvostaan ja kyvyistään.

Tämä on kirjailija Raija Orasen uusimman romaanin Acktén lähtötilanne. Tai oikeastaan kirjan nimi on Ackté!, huutomerkillä varustettuna. Se sopii kirjan päähenkilöön erinomaisesti.

Aino Ackté oli alkuperäiseltä sukunimeltään Achté. Nimi muutettiin, koska ranskalaiseen tapaan lausuttuna se kuulosti samalta kuin ranskan kielen sana ”ostettu”. Nimenmuutos korostaa sitä, että juuri Pariisissa hänestä kuoriutui maailmanluokan tähti.

Oranen sanoo, että olikin oikeastaan kaksi Ainoa: oopperalavojen ihailtu diiva ja ihminen, joka eli tähteyden jälkeistä elämää Suomessa. Kirja keskittyy ensin mainittuun.

”Romaanin käsikirjoitus oli alun perin pitempi, mutta loppuosaa karsittiin. Se ei enää tuntunut kuuluvan samaan tarinaan.”

Kirjailijan missio

Raija Oranen on viime vuosina keskittynyt romaaneissaan merkittäviin suomalaisiin vaikuttajiin. Edellisten romaanien päähenkilöitä ovat olleet presidentit J.K. Paasikivi ja Urho Kekkonen, sosiaalityön uranuurtaja Aurora Karamzin sekä 1700-luvun sotilaat ja hovimiehet Georg Magnus Sprengtporten ja Gustaf Mauritz Armfelt.

Kirjailijana Orasella on ollut missiona sekä antaa aikalaistodistus että käydä läpi koko Suomen kansallista historiaa. Ensin mainittu tuli tehtyä erityisesti yleisön rakastaman Puhtaat valkeat lakanat -tv-sarjan kautta. Sittemmin hänen tekstiään ei ole juuri esitetty televisiossa.

”Sen jälkeen, kun olin kuusitoista vuotta turhaan tarjonnut, kertoi isojen sarjojeni tuottaja, että on kuullut sanottavan Orasen saaneen menestystä tarpeeksi. Sen jälkeen en ole tarjonnut. Suomessa ei synny laatua, koska kukaan ei saisi vaurastua. On kaikenlaista keskinkertaista puuhastelua. Draaman pitäisi kertoa elämästä ja ihmisistä, mutta sitä tehdään aihe edellä. Televisiota katsoessa luulisi, että kaksi yleisintä ammattia ovat huumekauppias ja sarjamurhaaja.”

Oranen on viihtynyt paremmin omilla tutkimusretkillään historiaan. Diakonissalaitoksen perustaneen Aurora Karamzinin hän löysi, kun naisen nimi putkahteli taustatyötä tehdessä esiin milloin missäkin yhteydessä. Samalla tavalla kävi Aino Acktén kanssa.

”Erityisesti päähäni iski se tieto, että Ackté ja Edelfelt olivat yhtä aikaa Pariisissa. Silloin luotiin Suomen valtiota ja elettiin ihanaa belle epoquea (”kaunista aikaa”, aikaa ennen ensimmäistä maailmansotaa).”

Ackté ei ollut vain taiteilija vaan myös yhteiskunnallinen vaikuttaja, joka puolusti Suomea Pariisissa voimakkaasti sortovuosien aikana, kun Suomea yritettiin venäläistää. Suhteessa taidemaalari Albert Edelfeltiin ei ollut kuitenkaan kyse vain kahden kansallismielisen taiteilijan voimien yhdistämisestä.

Katkera äiti

Nelikymppisen, jo elämän kuluttaman taidemaalarin ja parikymppisen lupaavan laulajattaren suhde alkaa Raija Orasen kirjassa hetimiten, kun Edelfelt alkaa ikuistaa Acktéa kankaalle. Rakkaus ei ilmeisesti jäänyt platoniselle tasolle.

Suhteesta huhuttiin jo aikanaan, mutta todisteita siitä ei löydy. Oranen on kuitenkin vakuuttunut siitä, että Edelfelt oli Acktén ensimmäisen lapsen, Glory-tyttären isä.

”Todisteita ei ole sen vuoksi, että Ackté aivan varmasti siivosi jäämistöään. Sen huomaa siitäkin, ettei hänestä oikein löydy valokuviakaan kuin loiston päiviltä.”

Acktén ja Edelfeltin välistä kirjeenvaihtoa puuttuu lapsen syntymän tienoilta, ja myöhemmin Edelfelt huomioi Glorya kirjeissään Orasen mielestä silmiinpistävän paljon. Raskaaksi tultuaan Ackté kiiruhti naimisiin rakastettunsa Heikki Renvallin kanssa. Edelfelt ei tullut häihin.

Toinen romaanin alkupuolta hallitseva ihmissuhde on Aino Acktén suhde äitiinsä Emmyyn.

Emmy Achté oli aikanaan nouseva oopperatähti, mutta hänen uransa keskeytyi raskauteen ja perheen perustamiseen. Vanhin tytär Aino sai kuulla asiasta usein. Jostain syystä Emmy ei antanut Ainon laulaa – jopa kielsi tätä laulamasta koulussa – vaikka hän toimi oman oopperauransa jälkeen laulunopettajana.

”Emmy oli äärettömän katkera uransa menettämisestä ja tunsi Ainoa kohtaan jotain aivan mystistä vihaa. Kyllä hän oli minusta hiukan outo. Toisaalta kaksi hänen lapsistaan kuoli, ja mies istui Kappelissa juopottelemassa.”

Kun Aino sitten viimein sai näyttää lahjansa, hänen erityisyytensä tunnustettiin nopeasti. Emmyn ansioksi on laskettava, että hän huolehti alkuaikoina Pariisissa, että Aino sai varmasti arvoistaan opetusta.

”Suurta oopperalaulaja Aino Acktéa ei olisi ollut ilman Emmyä, ja he molemmat tiesivät sen.”

Ihana, kamala elämä

Aino Acktén ihmissuhdekuvioiden lisäksi Raija Oranen kuvaa kirjassaan herkullisesti elämää oopperamaailman huipulla: juonitteluja, selkään puukotuksia ja toisaalta yleisön huumaavaa suosiota. Pariisissa Aino Acktésta tuli kuuluisuus, joka sai nimelleen omistettuja hajuvesiä ja muita tuotteita – aivan kuin nykyajan maailmantähdet.

Tietysti sillä kaikella oli myös kääntöpuolensa.

”Olihan hänen elämänsä myös aivan kamalaa, vaatimukset olivat hirveät! Ja kun oma kunnianhimo on niin kova, että pitää päästä ykköseksi, siinä ei mikään muu merkitse”, Raija Oranen sanoo.

Uhraukset äänen ja uran vuoksi olivat raastavia. Kun Aino odotti lasta, hän joutui lähes raskauden loppuun asti pitämään kiristävää korsettia. Synnytyksen jälkeen hän ei saanut itse imettää lasta. Ackté alkoi myös jo parikymppisenä rahoittaa perheensä elämää, mikä tarkoitti käytännössä jatkuvaa raatamista.

Vaikka Ackté saavutti paljon, uran kruunaaminen Yhdysvalloissa ei täydellisesti onnistunut. Olisi pitänyt lahjoa kriitikot, mitä Ackté ei etukäteen ymmärtänyt. Myös hänen tekemänsä levytykset hyllytettiin. Se ei toisaalta ole ihme; internetistäkin löytyvistä näytteistä kuulee, että Ackté laulaa niissä levytykseen sopimattomalla tekniikalla, ja myös tallennustekniikka oli surkeaa.

Oranen sanoo samastuneensa Acktén elämässä erityisesti siihen, miten väärin tämä tuli urallaan kohdelluksi.

”Kirjailijana ja käsikirjoittajana tiedän, millaista on tulla ylikävellyksi.”

Laulu-uransa jälkeen Aino Ackté oli perustamassa Suomeen kansallista oopperaa, mutta hanke kaatui tekijöiden keskinäisiin riitoihin.

Acktén ansiosta Savonlinnaan saatiin kuitenkin festivaali, jonka nykyisestä elinvoimasta hän olisi varmasti ylpeä.

Viimeinen kirja – ehkä

Työteliäänä kirjailijana Raija Oranen on Acktén ilmestyessä jo pitkällä seuraavan romaaninsa kanssa. Se sijoittuu 1700-luvun Kainuuseen ja kertoo muun muassa Pietari Brahesta. Hyrynsalmelta kotoisin olevalle Oraselle paluu Kainuun maisemiin on mieluista. Samalta tuntui Kekkosta käsittelevien romaanien parissa.

Oranen on jo jossain haastattelussa uumoillut, että seuraava kirja saattaa olla hänen viimeisensä. Mutta saattaahan tuo olla olemattakin.

”Mieli on sen suhteen vaihdellut. Ei pidä koskaan sanoa ei koskaan.”

Kirjailijana Oraseen on usein liitetty viihde-sana. Se on hänen mielestään ollut tietoista myyräntyötä, jonka tarkoituksena on hänen tuotantonsa mitätöiminen.

Itse hän löytää nykyään hyvin vähän mieleistään luettavaa suomalaisesta kirjallisuudesta.

”Minusta muotokokeilut kuuluvat työhuoneeseen. Mä lähden siitä, että kieli on kuin pursi, johon lukijan pitää saada asettua kaikessa rauhassa. Jos kirjailija sanoo, että hän ei päästä lukijaa helpolla, niin se todistaa osaamattomuudesta!”

Merkittäviin kirjallisuuspalkintoihin Orasta ei ole valittu edes ehdolle, ja pitkän uransa aikana hän on kerran onnistunut saamaan yksivuotisen apurahan.

”Olen siitä erittäin katkera.”

Luomisvoimaansa kirjailija ei ole kuitenkaan menettänyt. Oranen haluaa edelleen kirjoittaa tavalla, jota hän pitää oikeana: kaunista tekstiä, jonka ääressä lukija mielii pysytellä.

X