Kirjailija Sabine Forsblom kirjoittaa suomenruotsalaisesta työväenluokasta: ”Betinka-kirja kuvastaa lapsuuttani - mihinkään ei ollut rahaa”

Teinivuosia kuvaava romaanisi Betinka sijoittuu Porvooseen vuoteen 1977, jolloin olit 16-vuotias porvoolainen. Perustuuko kirja omiin kokemuksiisi?

Tavallaan, vaikka kaikki tapahtumat eivät ole minulle sattuneet. Tanssibussit, kotihipat ja nuorisoporukka muistuttavat kovasti niitä, missä olen ollut mukana. Kaikki tämä olisi voinut tapahtua minulle.

Päähenkilö Betinka ryyppää, hänet raiskataan ja kaverille tehdään niin myöhäinen abortti, että hän joutuu synnyttämään kuolleen sikiön. Tämä kaikkiko olisi voinut tapahtua sinulle?

Kyllä, siinä teiniporukassa tapahtui paljon. Alkoholia tietysti kulutettiin. Tiesin tytöistä, jotka tekivät hyvin nuorena abortteja ja heidät raiskattiin, mutta aika oli silloin toinen. Ei näistä asioista puhuttu.

Betinkan suhteet poikiin ovat vaikeita. Oletko ammentanut omista seurustelusuhteistasi tähän kirjaan?

En ole Betinkan tapaan tyytynyt siihen, kunhan olisi joku. Mutta yksipuolisia ihastuksia on minulla ollut paljon. Ne ovat minun karmani.

Kirja kuvaa suomenruotsalaista, köyhää työväenluokkaa. Tuletko itse tällaisesta taustasta?

Kyllä. Kirja kuvastaa minun lapsuuttani ja nuoruuttani. Ei ollut rahaa, ei mihinkään oikeastaan. Vanhemmat tekivät kahta työtä, kuten kirjassa, isä välillä kolmeakin. Me asuimme sellaisessa hökkelikorttelissa, jossa oli isot puutarhat ja paljon lapsia samassa tilanteessa. Koen, että se oli myös rikasta lapsuutta.

Suomenruotsalaisista puhutaan rikkaampana kansanosana. Miltä se tuntuu?

Julkisuudessa esiintyvät suomenruotsalaiset ovat kaikki parempiosaisia tai vähintään keskiluokkaisia. Nuoruudessa tuntui, että en kuulu mihinkään. Olinhan minä suomalainen, mutta en oikein kuulunut suomenkielisiin. Julkisuudessa nähtyihin suomenruotsalaisiin en kuulunut myöskään.

Monet työväentaustaiset ruotsinkieliset lukijat ovat ottaneet yhteyttä minuun eri asemista tehdastyöläisistä aina teatteriohjaajiin ja sanoneet: vihdoinkin joku antaa meille äänen.

Miksi suomenruotsalaisen työväenluokan ääntä ei ole kuulunut kirjallisuudessa moneen kymmeneen vuoteen?

Ehkä se johtuu häpeästä omaa työväenluokkaisuutta kohtaan. Toisaalta olisinhan minäkin voinut alkaa kirjoittaa aikaisemmin, sillä esikoiskirjani ilmestyi vasta 43-vuotiaana. Mutta olen joutunut tekemään töitä paljon elättääkseni itseni.

Sabine Forsblomin takana on kuva, joka voisi kuvastaa hänen romaanihenkilöään Gunttaa. ”Ei missään nimessä Betinkaa. Hän on ruma”, kirjailija sanoo. © SAMPO KORHONEN / OTAVAMEDIA

Olet kirjoittanut aikaisemmin samasta suvusta kaksi kirjaa. Nyt päähenkilösi Betinka on kasvanut lapsesta ja varhaisteinistä nuoreksi. Miltä tuntui kirjoittaa nuoruudesta?

Nuoruudesta on mielenkiintoista kirjoittaa, koska se on niin vaarallista aikaa. Elämä on edessä ja kaikki mahdollista. Samalla on vielä lapsi. Betinkakin leikkii barbeilla, mutta käy bilettämässä. Tämä ei kuitenkaan ole nuorisokirja vaan aikuisten kirja, joka kertoo nuoresta.

Toimittaja Peik Henrichson arvioi Göteborgin kirjamessuilla, että kirjasi kertoja on koko pikkukaupunki.

Kyllä. Kertoja on sarkastinen, armoton ja tyly. Pikkukaupunki näkee kaiken, kuule kaiken, kommentoi kaikkea ja juoruaa kaikesta. Mutta kyllä varsinainen kertoja on Betinka.

Kirjassa monia ihmisiä nimitetään eläimiksi. Mikä on susi?

Susi on Betinkan ahdistus ja syyllisyydentunto, josta tulee hänen varjonsa ja toinen minänsä. Se kävelee ja ulvoo hänen perässään.

Betinkan suvun suuri tragedia on isoisä, joka on lähtenyt sotilaskarkurina Brasiliaan ja jättänyt pienet lapset ja vaimon oman onnensa nojaan. Mistä tähän tuli idea?

Minun biologinen isoisäni oli sotakarkuri, joka ilmeisesti vahingossa ampui yhden omasta porukasta. Hän oli yöllä Koivusaaressa vartiossa ja kysyi tunnussanaa ja ampui, kun ei saanut oikeaa vastausta. Sen jälkeen hän lähti ja jätti vaimon ja kolme pientä tytärtään. Se on ollut perhetrauma erityisesti minun äidilleni, joka on kaivannut isäänsä.

Luultavasti isoisä menetti hermonsa ja pelkäsi joutuvansa vankilaan, vaikka yleensä vahingossa tehdyt surmat armahdettiin sodan jälkeen.

Artikkeli on julkaistu ensi kerran Viva-lehdessä 12/18.