Kirjailija Tommi Kinnunen avaa vaietun aiheen Ei kertonut katuvansa -teoksessaan: ”Minussa on kansanvalistajan vikaa”

Tommi Kinnunen kirjoitti  Ei kertonut katuvansa -romaanin saksalaisten sotilaiden matkaan lähteneistä naisista, jotka sodan jälkeen kävelivät takaisin Suomeen.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Tommi Kinnunen kertoi toimittaja Marja-Terttu Yli-Sirniölle, että Ei kertonut katuvansa -romaani lähti liikkeelle edellisen romaanin ollessa vielä kesken.

Tommi Kinnunen kirjoitti  Ei kertonut katuvansa -romaanin saksalaisten sotilaiden matkaan lähteneistä naisista, jotka sodan jälkeen kävelivät takaisin Suomeen.
Teksti: Marja-Terttu Yli-Sirniö

Kirjailija Tommi Kinnunen kertoo Ei kertonut katuvansa -romaanistaan. Juuri ilmestynyt teos vie toisen maailmansodan aikaan ja kertoo saksalaisten sotilaiden mukana Norjaan päätyneistä suomalaisista naisista ja heidän paluustaan kävellen takaisin kotiin.

Miten löysit aiheen?

Luin Marianne Junilan tutkimuksen, joka käsitteli saksalaisten sotilaiden ja suomalaisten siviilien suhteita Pohjois-Suomessa. Olin myös kuullut äidiltäni, että isoäitini äidillä, kätilö Hanna Aaltosella oli sodan jälkeen ollut kodinhoitajana tyttö, joka oli kävellyt Norjasta takaisin Suomeen. Muistelin, että yläkoulun historianopettajani, Helena Palosaari oli kertonut näistä naisista.

Olimme perheeni kanssa Laitilan mökillä saunassa, ja siinä lauteilla asiasta jutellessamme puolisoni kysyi, miksen kirjoita tästä kirjaa. Ja minä ajattelin, että herran jestas, totta kai!

Näiden naisten kohtalo on aika tuntematon, lähes vaiettu vaihe historiaamme. Mistä syntyivät tarinan ainekset?

Kiinnostavaa todella on, että faktaa tapahtumista ei juuri ole. Virallisestihan naisia ei palannut kävellen, vaan heidät toimitettiin Oslon kautta Hankoon kuulusteluihin.

Kun otin yhteyttä yläkoulun historian opettajaani, hän kertoi, että oli aikoinaan yrittänyt haastatella näitä naisia, mutta he olivat kieltäytyneet. Asia oli niin iso tabu, että siitä ei voinut puhua. Paljon apua sain Marianne Junilalta.

Myös Ritva-Kaija Laitisen romaani Pahan morsian sivuaa tätä aihetta. Sikäli kumarran Laitisen romaanille, että mies, johon hänen romaaninsa päähenkilö rakastuu, on nimeltään Klaus, siis samanniminen kuin minun romaanini Irenen rakastettu. Irene, nainen, joka vapaaehtoisesti lähti saksalaisten mukaan, oli ensimmäisiä hahmoja, joita romaaniin syntyi.

Viime vuoden kesällä kävimme kävelemässä reittiä, jota naiset romaanissa kulkevat.

Irene päätti lähteä saksalaisten mukaan, vaikka hänellä oli perhe. Mikä oli se koukku, johon Irenen lailla monet suomalaisnaiset tarttuivat?

Hyvä kysymys. Ennen kuin kirjoitin romaanin, olisin vastannut, että he olivat komeisiin univormuihin rakastuneita tytönhuppanoita. Aikalaiset taas leimasivat heidät jälkikäteen huoriksi. Mutta Marianne Junila on selvittänyt, että korkeintaan 40 prosenttia lähti rakkauden vuoksi, loput lähtivät töihin.

Pohjois-Suomessa ei ole koskaan ollut paljon työtä tarjolla, mutta saksalaisilla oli. Ja kiinnostavia töitä esimerkiksi konttoristina tai sairaanhoitajana. Naiset tienasivat hyvin, paljon paremmin kuin Suomessa.

tommi kinnunen

”Suomessa on monta kiinnostavaa, kertomatonta tarinaa. Esimerkiksi kovin monta seksuaali- tai sukupuolivähemmistöjen tarinaa ei ole vielä kirjoitettu”, Tommi Kinnunen sanoo. © Tommi Tuomi/Otavamedia

Pohdit romaanissa paljon naisten roolia ja vastuuta sodassa. Onko tarinan viiden naisen korpivaellus halki pohjoisen erämaan heidän pahojen tekojensa sovitus?

Aluksi Irenekin ajattelee niin. Mutta: onko naisilla jotain sovitettavaa? Eivät kai he Norjassa mitään pahaa tehneet, yrittivät vain pärjätä maailmassa.

”Miehistä on sodassa aina joku toinen vastuussa, mutta naiset saavat pärjätä yksin. Se on aika hurjaa.”

Sodan jälkeen miehillä oli armeijan hierarkia tukenaan, hehän olivat vain totelleet annettuja käskyjä. Naisilla ei sellaista ollut. Miehistä on sodassa aina joku toinen vastuussa, mutta naiset saavat pärjätä yksin. Se on aika hurjaa.

Irene päätyy romaanin lopussa odottamattomaan ratkaisuun. Miksi näin käy?

En tiedä. Irene ei ole koskaan tiennyt, mitä tekee elämällään. Nyt hän oli päättänyt jotain, mutta lopputulos ei ole ihan hyvä. Siksi hän varmaan tekee romaanin lopussa aikamoisen päätöksen.

Romaaneissasi keskeinen henkilö on usein nainen. Ne kaikki sijoittuvat menneeseen aikaan ja maantieteellisesti pohjoiseen. Miksi näin?

Koen, että omassa sukupuolessaan viihtyvä heteromies on kuvattu niin monta kertaa ja eri kantilta, että en millään saa otetta hänen tarinastaan. Vahvan, elämässä pärjääjän tarina ei minua hirveästi kiinnosta. Paljon kiinnostavampia ovat ne pikkuisen hyljeksityt tai vaietut miehet ja naiset ja heidän tarinansa.

Elin lapsuuteni Kuusamon todellisuudessa, jossa puhuttiin siitä, kuinka kylä poltettiin täysin vuonna 1944, ja pommien kraattereita oli tuolloin vielä jäljellä. Kun muutin 1992 Turkuun, kukaan siellä ei ollut kuullutkaan näistä asioista. Se oli minusta aika hurjaa. Tässä minulla on ehkä myös sellaista kansanvalistajan vikaa.

Artikkeli on julkaistu ensi kerran Viva-lehdessä 9/20.

Lue myös: Opettaja ja kirjailija Tommi Kinnunen torjuu stressiä armollisuudella: ”Olen yrittänyt opetella makaamaan sohvalla tekemättä mitään”

Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti

X