Yksinäisyys on ollut Kirsti Paakkasen, 91, suuria uhrauksia vaatinut voimavara: ”Kaikki unelmani kävivät toteen yhtä lukuun ottamatta”
Legendaarinen yritysjohtaja Kirsti Paakkanen tunnetaan mustavalkoisena ihmisenä niin tyyliltään kuin luonteeltaankin. Yksinäisyys on ollut tahtonaisen voima. Se on vaatinut myös uhrauksia.
Kirsti Paakkasen Espoon kodissa on aina valkeita kukkasia. Erityisen kiintynyt hän on liljoihin, joihin liittyy tarina nuoruudesta ja rakkaudesta.
”Olen yhtenä päivänä hyvä ja toisena paha. Olen omituinen luonne”, 91-vuotias Kirsti Paakkanen kuittaa.
Hän istuu Espoon kotinsa olohuoneessa tutusti mustiin pukeutuneena. Jalassa hänellä ovat korkeakorkoiset, liljankukilla kuvioidut kengät. Pöydällä tuoksuvat lukuisat ystävien toimittamat valkoiset kukkaset. Vaikka Kirsti Paakkanen on ollut syrjässä liike-elämästä pitkään, häntä ei ole unohdettu.
Liikkumiseen hän tarvitsee rollaattoria, sillä muutama vuosi sitten sattunut kaatuminen jätti pysyviä vaurioita.
Hän saattaa näyttää hauraalta, mutta ulkokuoren alla piilee harvinaista voimaa. Lujaa tahtoa häneltä on matkan varrella tarvittu moneen otteeseen. Hän ei ole kaihtanut tarvittaessa täräyttää nyrkkiä pöytään.
”Tuleen ei pidä jäädä makaamaan”, Kirsti Paakkanen neuvoo suomalaisia nykyisessä tukalassa tilanteessa.
”Vaikeuksienkin keskellä pitää säilyttää positiivisuus.”
Töllin tyttö
Kirsti Paakkasen elämäntarina on Suomessa vertaansa vailla.
”Minulta on pitkään pyydetty muistelmia, mutta vasta nyt, tämän ikäisenä, olin siihen valmis.”
Hän kasvoi Saarijärven Lannevedellä vaatimattomassa kahden huoneen töllissä vanhempiensa Viktor ja Helmi Poikosen iltatähtenä. Isä teki metsätöitä, ja äiti piti taloutta pystyssä, kun miehen kumiteräsaappaat tahtoivat välillä kulkea omia teitään.
Kirsti aloitti bisneksensä myymällä lettukääröjä viisivuotiaana.
”Tulin heti rahan orjaksi, enkä tiedä, oliko se hyvä asia”, hän vilauttaa huumorintajuaan.
”Kasvoin tasa-arvoiseen ajatteluun. Isä opetti, ettei toinen ihminen ole toista parempi varakkuudesta huolimatta. Äiti puolestaan hemmotteli ja uskoi kykyihini.”
Opettaja Taavi Sillantaus näki vilkkaan Kirstin lahjakkuuden ja kehotti vanhempia lähettämään tytön kouluun. 16-vuotiaana Kirsti pakkasi vähät leninkinsä pahvilaatikkoon ja matkasi pääkaupunkiin tietämättä, mikä siellä odottaisi.
Hän myi maitoa ja leipää Elannon myymälässä, kävi iltakoulua ja haaveili afgaaninvinttikoirista ja hienosta Jaguar-merkkisestä autosta.
”Kaikki unelmani kävivät toteen yhtä lukuun ottamatta.”
Kohtalokas tanssireissu
Tansseissa Kirsti tapasi elämänsä miehen, Jorma Paakkasen.
Mies oli myös äidin mielestä unelmavävy. Kirsti ja Jorma avioituivat olympiavuonna 1952 ja nuorenparin päivät olivat täynnä onnen sirkutusta.
Kirstillä oli monia vaikuttavia avuja, mutta keittiötaidot häneltä puuttuivat tyystin. Kommelluksia riitti niin kaasulieden, vesihanan kuin hillopurkkien kanssa.
Makaronilaatikko oli ainoa ruoka, jota hän osasi valmistaa. Onneksi karjalainen anoppi laittoi uunipaistia ja leipoi kaalipiirakkaa. Jorma ryhtyikin jo varhaisessa vaiheessa varmuuden vuoksi kasvissyöjäksi ja kokkasi omat ruokansa.
Puolisoltaan salaa Kirsti anoi aravaosaketta. Onnesta puuttui vain lapsi.
Toisen kerroksen olohuoneesta avautuvat upeat näkymät merelle. Portaat johtavat työhuoneeseen. Kerrosten väliä voi kulkea myös hissillä. Kuva: Tuomo Manninen
Vauvahaaveet särkyivät
Lapsettomuus koitui avioliiton kohtaloksi. Kirsti olisi toivonut adoptiota, mutta Jorma uskoi, että he saisivat vielä oman lapsen. Niin ei kuitenkaan käynyt. Kun odotus osoittautui turhaksi, tulinen Kirsti kantoi kaikki hankkimansa vauvanvaatteet roskiin.
Hän halusi avioeron.
”En halua, että sinun pitää kärsiä minun viallisuudestani”, Kirsti Paakkanen vetosi Jormaan lukuisin kerroin itkemällä.
Eron sovittelija Jouni Apajalahtikaan ei ymmärtänyt, miksi puolisoiden piti erota. Mutta niin Kirsti oli vain päättänyt.
”Ryhdyn karriäärinaiseksi”, hän uhosi, vaikka ei edes tiennyt, mitä sana karriääri tarkoittaa.
Ura alkoi Stockmannin ulkomaiden kankaiden osto-osastolta ja jatkui mainostoimisto Mainos Kunnaksella.
Siellä Kirsti sai ainutlaatuisen ideansa ja perusti mainostoimisto Womenan vuonna 1969.
Kirsti oli naisasiassaankin täysin ajan hermolla. ”Tänään omena, huomenna Womena”, kuului iskulause.
Toisten liittoja ei rikota
Yrityksen alku ei ollut helppo. Kirsti Paakkanen oli taloudellisessa vastuussa Womenan menestyksestä. Hän muutti asumaan pieneen alivuokralaiskämppään, makasi joskus firmansa keittiön lattialla tuskastuneena velkoihinsa ja haki vekseleitä saadakseen henkilökunnan palkat maksettua.
Mutta yritys näytti ulospäin komealta. Kirsti osasi jo silloin rakentaa tyyliä ja näyttäviä kulisseja. Lasipöydällä komeili sulkakynä omenanmuotoisessa kullanvärisessä telineessä.
”Köyhältä ei kukaan osta mitään”, Kirsti sanoi, kun toimiston prameutta hämmästeltiin.
Usein nähtyjä kuuluisia vieraita mainostoimistossa olivat muun muassa Juha Watt Vainio ja näyttelijä Tarmo Manni.
Kirsti oli taitava kiertämään miehet pikkusormensa ympäri, mutta pysyviä romansseja hänellä ei avioeronsa jälkeen ollut. Hän ei halunnut rikkoa toisten avioliittoja rikottuaan kerran omansa.
Hän on koko ikänsä ollut alkoholin suhteen ehdoton absolutisti ja muutenkin elintavoiltaan säntillinen: aloittanut aamunsa lenkkeilemällä ja uimalla. Koirat ovat olleet hänelle miehiäkin tärkeämpiä läheisiä.
Ei luksusvaimoksi
1990-luvun taitteessa Kirsti Paakkanen myi menestyvän toimistonsa amerikkalaiselle suuryritykselle.
Hän oli varakas nainen, jolla oli kaunis koti Espoossa, toinen Ranskassa ja tallissa useampi kuin yksi Jaguar.
Hän suunnitteli ajelevansa pitkin Nizzan rantabulevardeja tukka tuulessa liehuen. Siellä odotti myös miesystävä Jean, joka houkutteli Kirstiä uuteen avioliittoon.
”Mutta minä olen tottunut menemään edeltä.”
Määrätietoinen nainen ei taipunut häneltä odotettuun rooliin luksusvaimona. Hän tarvitsi muutakin tekemistä kuin muotivaatteiden shoppailua.
Amerin omistamalla Marimekolla meni huonosti. Kun jo Womenan ajoilta tuttu ekonomi Kari Miettinen ehdotti Kirstille Marimekon ostamista, tämä ei kauan aikaillut. Nyt loppui tumput suorana hohaileminen! hän huudahti.
”Halusin roihuromanssin ja sain niitä kaksi: Jeanin ja Marimekon.”
Toisesta oli luovuttava. Kirsti kiinnitti itsensä Marimekkoon.
”Halusin roihuromanssin ja sain niitä kaksi: Jeanin ja Marimekon.”
Ylös lamasta
Kun Kirsti Paakkanen sitten tajusi, mitä oli ostanut, hän järkyttyi. Koko Marimekko olisi mullistettava talon rapisevasta kivijalasta alkaen. Markkinointitaitajana hän laittoi itsensä peliin kokonaisvaltaisesti.
”Jos jotain lanseerataan, se pitää tehdä kuin tykillä ammuttaisiin.”
Suomi oli vuonna 1991 vaipunut syvään lamaan. Mustiin pukeutunut, 12-senttisillä koroilla kopsutteleva mustatukkainen nainen lehahti paikalle pelastajana. Hän osasi puhua niin vetoavasti, että kansa alkoi uskoa uuteen nousuun.
Marimekon myymälät täyttyivät ostajista, ja vanhatkin mallistot alkoivat asiakkaiden mielestä näyttää houkuttelevilta ennen kuin Kirsti oli edes ehtinyt uudistaa niitä.
Kirsti raatoi väsymättä. Hän matkasi pitkin maakuntia kuuluttamassa Marimekon ja laman voittamisen ilosanomaa ja leikkasi myymälöissä punaraitakakkua ja loi Unikko-kuosin uudelleen tulemisen.
Hän istui muotinäytösten eturivissä vaatimattomana ja oli kuin yksi joukosta. Jos mökin emäntä halusi puhua Kirstin kanssa, Kirsti puhui. Vaikka hänen kotinsa oli sisustettu designhuonekaluilla ja vaatehuoneet pursuivat kalliiden suunnittelijoiden luomuksia, hän oli edelleen kansannainen. Hän ei ollut unohtanut maalaisjuuriaan. Se vetosi ja antoi uskoa.
Säännöllinen liikunta on ollut Kirstin kovan kunnon ja jaksamisen salaisuus. Kuva: Tuomo Manninen
Luovuuden kapellimestari
Esinaisena Kirsti Paakkanen oli vaativa. Erilaisia mielipiteitä sai esittää, mutta hän oli se, jonka viitoittamaan suuntaan yrityksessä kuljettiin. Kirsti kyllä kuunteli, jos asiansa osasi perustella.
Marimekossa johdettiin tunteella. Jos Kirstillä oli huono päivä, hän antoi sen kuulua. Välillä hän iski nyrkkiä pöytään. Jos hän innostui jostakin ideasta, se kuului myös.
”Tämä on mieeeeletöööön!” Hänen äänensä kaikui pitkin käytäviä, kun joku suunnittelijoista oli toteuttanut idean erityisen loistavasti.
Esimerkiksi suunnittelija Jukka Rintalan luomukset kiehtoivat häntä. Rintala kuvaa Kirstiä luovuuden kapellimestariksi.
Marimekon tulos kehittyi tasaisesti. Vuonna 1999 se listautui pörssiin.
Kirsti promovoitiin sekä Taideteollisen korkeakoulun että Helsingin kauppakorkeakoulun kunniatohtoriksi. Tohtorinhatut ja lukemattomat kunniakirjat ja muut huomionosoitukset ovat tallessa hänen kotinsa työhuoneessa kaapissa, jota hän kutsuu imagokaapikseen.
Koti kuin taide-esine
Kun Kirstin 80-vuotispäivät alkoivat lähestyä, puheet hänen vetäytymisestään syrjään alkoivat kiihtyä. Kuka Marimekkoa voisi johtaa? Kenelle yritys myytäisiin?
Ratkaisu löytyi, kun Sampo-pankin toimitusjohtajan paikalta lähtenyt Mika Ihamuotila lähestyi Kirstiä ehdotuksellaan ostaa yritys.
Mahtinaisen ei tarvinnut miettiä pitkään. Hän oli aina luottanut intuitioonsa.
Erityisen iloinen Kirsti on ollut Tiina Alahuhta-Kaskon nousemisesta yrityksen johtoon. Alahuhta-Kasko kuuluukin hänen lähipiiriinsä.
”Miehiä olisi ollut, mutta olen antanut niiden mennä. Eikä niitä enää nykyisin jonoksi asti ole.”
Hän on jakanut Marimekon jälkeisen aikansa asumalla sekä Espoon lasilinnaansa että ainutlaatuista, maailmankuulun arkkitehdin Norman Fosterin suunnittelemaa Nizzan kotiaan. Seitsenkerroksinen talo Nizzassa on jo taide-esine sinällään.
Myös Saarijärven lapsuuskoti on kunnostettu. Vain lapsuuden aikainen musta savusauna on paikallaan ja lämpiää tarvittaessa.
”Olen eniten kotonani, kun olen matkalla Helsingistä Saarijärvelle tai Nizzaan.”
Matkan varrella kapsäkit ovat vaihtuneet: Kirsti ei kanniskele enää naruun kiedottua pahvilaatikkoa – eivätkä tyyli-ikonin asut sellaiseen mahtuisikaan.
Haastattelu ja kuvaus tehtiin ennen koronaepidemian alkua.
Lue myös: Marimekon toimitusjohtaja Tiina Alahuhta-Kasko: ”Luotamme edelleen suunnittelijoihimme”