Kiukkupussi kesytti Suomen valtaapitävät - Miina Sillanpää nousi piiasta Suomen ensimmäiseksi naisministeriksi

Yhdeksäntoista naista valittu yhdellä kertaa Suomen eduskuntaan!

Uutinen räjähti vuonna 1907 pommina maailman lehdistössä. Pieni ja kaukainen Suomi oli tehnyt jotain täysin ennenkuulumatonta: antanut kaikille 24 vuotta täyttäneille naisille sekä äänioikeuden että vaalikelpoisuuden. Yhtä laajaa kansanvaltaa ei ollut missään muualla maailmassa.

Yksi eduskuntaan valituista naisista oli sosiaalidemokraattien riveistä ponnistanut, pian 41 vuotta täyttävä entinen tehdastyöläinen ja piikatyttö Miina Sillanpää.

Siinä missä useimpien muiden ensimmäisten naiskansanedustajien nimet ovat jo unohtuneet, Miina Sillanpäästä on tullut legenda. Jo tullessaan valituksi eduskuntaan hän oli tunnettu nimi. Myös Miinan persoona sai tunteet kuohumaan.

Miinasta kirjoitettiin jatkuvasti lehdissä, hänestä sorvattiin laulunrenkutuksia, pyöripä helsinkiläisessä kapakassa jossain vaiheessa häntä räävittömästi ilkkuva kabareekin.

Mistä tällainen kiinnostus ja ristiriitaiset tunteet kumpusivat?

Ulos tehtaasta

Kirjailija Kaari Utrion mukaan Miina Sillanpää oli aikanaan äärettömän vaikutusvaltainen henkilö, samantapainen voimahahmo kuin Minna Canth tai Urho Kekkonen.

Aatteellisen herätyksen Miina koki jo nuorena. Hänen hyvä itsetuntonsa oli perua lapsuudenkodista kuten myös käsityksensä sukupuolten välisestä tasa-arvosta.

”Vaikka Miinan perhe oli köyhä ja vaatimaton, se oli henkisesti terve ja tasapainoinen”, Utrio kuvailee.

Miina syntyi 150 vuotta sitten, 4.6. 1866 torppari Juho Riktigin ja tämän Leena-vaimon seitsemäntenä lapsena ja ensimmäisenä tyttönä. Vilhelmiinaksi kastetun tyttövauvan jälkeen perheeseen syntyi vielä kaksi tyttöä.

Köyhän kodin lapsena Miinan oli lähdettävä jo 12-vuotiaana kotikylästään Jokioisista kymmenen kilometrin päässä sijaitsevaan Forssaan, jossa odotti työ kehräämössä. Miinasta tuli yksi tehtaan ”pumpuelienkeleistä”, joka joutui raatamaan 12-tuntisia työpäiviä ja tekemään töitä öisinkin.

Töiden ohella Miina jaksoi käydä tehtaan yhteydessä olevaa koulua. Hän oli pohjattoman opinhaluinen.

”Se vain luki ja virkkasi eikä koskaan nauranut. Eikä se friiannut eikä käynyt tansseissa”, Miinan entinen työtoveri muisteli myöhemmin.

Miinaa haukuttiin ylpeäksi, vaikka hän oli todellisuudessa ujo ja sulkeutunut. Hän oli isokokoinen, lattarintainen hongankolistaja. Selässä heilahteli paksu palmikko, joka vaihtui aikuisena siistiksi nutturaksi.

Kun Miina siirtyi kehräämöstä likaiseen työhön naulatehtaaseen, hän tiesi, että tällaista elämää hän ei halunnut.

Myrskyn silmässä

18 vuotta täyttäneen neidon pelastukseksi koitui palvelijattaren paikka porvoolaisen maisteri Suppasen perheessä.

Lähtiessään Jokioisista Miina muutti nimensä Riktigistä Sillanpääksi, sillä hän halusi nimen, joka oli helppo lausua.

Miinaa kohdeltiin Suppasilla hyvin, mutta kun hän siirtyi kolmen vuoden kuluttua piiaksi Helsinkiin, palveluspaikat vaihtuivat tiuhaan, ja monet emännät suhtautuivat Miinaan kuin alempiarvoiseen olentoon.

Miina alkoi sivistää itseään käymällä kansanvalistusseuran kursseilla. Kun Helsingissä järjestettiin helmikuussa 1898 palvelijattarien kokous, Miina meni mukaan. Kokouksessa iskettiin ajan hermoon vaatimalla palvelusväen epäinhimillisten työolojen parantamista. Tätä asiaa ajamaan perustettiin Palvelijataryhdistys.

Miinasta tuli yhdistyksen voimahahmo ja yhdistyksen lehden toimittaja, joka kirjoitti lennokkaasti ”orjan asemaan alistettujen naisten” puolesta.

Herrasväki tuomitsi rajusti Miinan feministisen julistuksen, joka haiskahti ulkomailta tulvivien vallankumousoppien lietsonnalta. Pian kaikki tiesivät Miina Sillanpään, ja pilalehdet esittivät hänet rääväsuisena raivottarena, joka yllytti piikoja nousemaan kapinaan.

Miinasta liikkui juoruja, joiden mukaan hän oli viettänyt nuoruudessaan villiä ja paheellista elämää. Esimerkiksi nimimerkillä ”Tuulispää” kirjoittava irvileuka veisteli:

”Ken on piioista kiukkuisin – se on Miina Sillanpää!”

Miina ei kuitenkaan ollut kiihkoilija. Avoimen riidan sijasta hän halusi löytää maltillisen sopuratkaisun taistelevien osapuolten, piikojen ja näiden emäntien, välillä. Hänen tarkoitusperiään ei kuitenkaan aina ymmärretty.

Traaginen romanssi

Miina ei perustanut milloinkaan omaa perhettä. Utrio uskoo perheettömyyden olleen Miinan tietoinen valinta.

Miina tiesi, että jos hän olisi avioitunut jonkun tavallisen työmiehen kanssa, hän olisi joutunut palvelemaan miestään ilmaisena piikana ja synnyttämään pienokaisen toisensa jälkeen. Aina vuoteen 1930 saakka voimassa ollut avioliittolaki alisti naimisissa olevat naiset miehensä holhoukseen, kun taas naimattoman naisen elämä oli vapaampaa.

Monet palvelijattaret synnyttivät 1900-luvun alkupuolella aviottomia lapsia. Sekä naimattomat äidit että näiden lapset tahrattiin sosiaalisella häpeällä.

Kun Miina valittiin vuonna 1907 eduskuntaan, hän vaati parannusta naimattomien äitien ja näiden lasten asemaan. Näitä varten olisi perustettava koteja, joissa isättömät lapset saisivat varttua turvallisissa olosuhteissa. Miinan unelma toteutui vasta sotavuonna 1942, jolloin perustettiin ensimmäinen tällainen koti. Se sai nimekseen Ensi Koti.

Vielä vuonna 1907 Miinan ehdotus herätti pahennusta. Johtuiko hänen huolensa aviottomien äitien kohtalosta siitä, että hän oli ehkä itsekin saattanut maailmaan lehtolapsen? Todisteita tällaisten juorujen tueksi ei kuitenkaan ole löytynyt.

Miina oli jo nuorena tyttönä ollut realisti, mutta heikkona hetkenään hän oli tunnustanut, että oli hänelläkin ollut nuoruuden rakastettu, mutta nuorukainen oli kuollut. Salaisuudeksi on jäänyt, oliko traagisesti päättynyt romanssi totta vai keksikö Miina tarinan itse.

Ministeri-Miina

Puhuessaan jostain tärkeänä pitämästään aiheesta Miina unohti ujoutensa ja hänen poskensa alkoivat hehkua. Hän pystyi saamaan suunnitelmilleen varakkaita ja vaikutusvaltaisia rahoittajia. Usein sanottiinkin, että Miinalla oli ”suostuttelun jumalatar huulillaan”.

Vuonna 1926 Miina kohahdutti jälleen, kun hänet valittiin Suomen ensimmäisenä naisena ministeriksi.

Miinan tuhkimotarina piikatytöstä sosiaaliministeriksi herätti suurta kohua myös Suomen rajojen ulkopuolella siitäkin huolimatta, että Tanska oli saanut ensimmäisen naisministerinsä jo paria vuotta aiemmin.

Päinvastoin kuin monet muut ministerit Miina kulki kansan keskellä ja teki laajoja kiertomatkoja ympäri Suomea. Hän tutustui lastenkoteihin ja hoitolaitoksiin, ja joka puolella hänet otettiin vastaan kuin kuningatar.

Maatalousvaltainen Suomi oli huomattavan edistyksellinen naiskysymyksessä useimpiin muihin maihin verrattuna. Utrio löytää yhden selityksen Suomen köyhyydestä:

”Suomi ei ollut samalla tavoin sääty-yhteiskunta kuin moni muu maa, eikä kuilu rikkaiden ja köyhien välillä ollut yhtä räikeä. Koska maa oli köyhä, niin miesten kuin naisten oli ponnisteltava yhdessä, tasa-arvoisena työparina.”

”Suomessa oli lisäksi maailman edistyksellisin perustuslaki”, Utrio huomauttaa.

Utopioista totta

Miina toimi kansanedustajana 38 vuotta. Sotien jälkeen hän ehti vielä hoitaa eduskunnan kunniapuhemiehen tehtäviä.

Vuonna 1939 Miina sai talousneuvoksen arvonimen, kymmenen vuotta myöhemmin hänen elämäntyönsä kruunattiin Suomen Kulttuurirahaston suurpalkinnolla.

Miina eli julkisuudessa lähes 50 vuotta. Perässä kulkivat vuosikymmenten ajan paitsi panettelijoiden myös hännystelijöiden ja ihailijoiden laumat. Lopulta Miina uskoi itsekin olevansa korvaamaton, kukaan toinen ei voisi ottaa hänen paikkaansa.

Miina Sillanpää kuoli 85-vuotiaana 3. huhtikuuta 1952.

”Jos Miina saisi mahdollisuuden palata takaisin maan päälle, hän kuvittelisi varmaankin saapuneensa taivaaseen. Hänen huikemmatkin unelmansa ovat toteutuneet. Kukaan ei enää paheksu aviottomia lapsia, naisten terveydenhoito sekä lasten päivähoito on edistynyt jättiharppauksin, ja avioliiton solmiessaan naisilla on oikeus käyttää omaa sukunimeään”, Utrio summaa.