”Koen olevani kypsä kirjoittamaan lestadiolaisuuden ongelmista” – Katja Kärki käsittelee esikoiskirjassaan uskonlahkoa kolmen sukupolven naisten kautta

Esikoiskirjasi on peräti 460-sivuinen. Millainen kirjoitusprosessi oli?

Kirjasta piti tulla lyhyempi, mutta yhtään lukua ei voinut ottaa pois. Jokainen niistä tuo lisää tietoa tarinaan. Itse kirjoitusprosessi oli suhteellisen lyhyt.

Aloin kirjoittaa keväällä 2016 ja menin sinä kesänä kirjailija Taija Tuomisen proosapajakurssille, jossa tarina lähti käyntiin.

Syksyllä 2017 päätin, että käsikirjoituksen täytyy olla valmis, koska olin viimeisilläni raskaana.

Teoksesi käsittelee lestadiolaista sukua. Onko sinulla itselläsi kosketusta uskonnollisuuteen?

Kyllä. Puolet suvustani on lestadiolaisia, myös lapsuudenperheeni.

Oma lapsuuteni ei tosin ollut niin rajattua kuin kirjassa. En ole joutunut katkaisemaan välejäni lapsuudenperheeseen, koska en usko.

Jumalan huoneessa on kolme päähenkilöä: Maria, Ailia ja Elsa. Ketä lähimpänä oma elämäsi on?

Lähinnä Elsaa, koska olen samaa sukupolvea. Olen kirjoittanut hänen lapsuudestaan kertovan luvun katsomalla omaa seitsemänvuotissyntymäpäivävalokuvaani. Jaamme myös saman opiskelukaupungin Jyväskylän.

Onko sinulla ollut samanlaista irtiottoa kuin Elsalla? Että haluat tehdä kaikki synnit kapinana sukuasi kohtaan?

Irtiottoa on ollut ainakin ajatuksen tasolla. Pienenä Elsan kaveri Veera leikkaa hiukset Elsalta. Minulla on samanlainen kokemus. Pyysin kaveria leikkaamaan keittiösaksilla itselleni lyhyen tukan. Sillä tavalla halusin päättää itse, miltä näytän.

Meikkasin, vaikka isäni saattoi komentaa pesemään naaman. En tykännyt laittaa hametta päälle. En olisi koskaan halunnut mennä seuroihin ja lakkasin käymässä niissä, kun pystyin jäämään yksin kotiin.

Riitelimme kotiintuloajoista ja minä karkasin kaverille yöksi. On äidillänikin ollut varmaan raskasta.

Katja Kärki on kirjoittanut esikoiskirjansa samoista lähtökohdista, joissa on kasvanut eli pohjoiskarjalaisesta lestadiolaisperheestä. Tommi Tuomi / Otavamedia

Miksi käsittelet kirjassasi lestadiolaisuutta kolmen sukupolven naisten kautta?

Halusin ymmärtää, millaista sukuni muitten naisten elämä on ollut. Aili on suurin piirtein samaa sukupolvea kuin oma mummoni. Halusin hänen kauttaan tuoda esiin, miten sota-aika on voinut vaikuttaa elämään.

Kun kirjoitin Ailia, mietin melkein koko ajan edesmennyttä mummoani. Maria on vähän nuorempi kuin äitini. Hän on järkevä nainen, joka edustaa järkevyyttä puberteettisen Elsan ja äärimmäisen tiukan Ailin välissä.

Kirjasi on melko synkkä, onko se tarkoitus?

On. Pidän aika rankoista ja raskaista aiheista. En osaa lukea kovin kevyttä viihdekirjallisuutta.

Kirjassa pitää olla jotain sellaista, joka herättää tunteita ja ajatuksia.

Koen olevani nyt kypsä kirjoittamaan lestadiolaisuuden ongelmista. Kun yritin kirjoittaa samoista asioista parikymppisenä, olin täynnä vihaa uskovaisuutta kohtaan. Nyt pystyn eri tavalla käsittelemään asiaa.

Tämä kirja on ehkä osittain terapiaa minulle.

Mitä terapoinnin aihetta lestadiolaisessa perheessä kasvaminen on aiheuttanut sinussa?

Nuorempana häpesin sitä, että olen kasvanut lestadiolaisessa perheessä.

En uskaltanut kertoa taustastani uusille ystäville. Kun kavereita tuli lapsena kylään, he ihmettelivät, että meillä ei ollut televisiota. Se oli kamalan iso asia siihen aikaan Nurmeksessa, jossa oli vähän lestadiolaisia. Sen sijaan oli vain kiva, että oli paljon sisaruksia.

Ovatko sukulaisesi lukeneet kirjaa?

Vain lukunäytteitä, jotka on julkaistu aiemmin. Olemme puhuneet sisarusteni kanssa kirjoitusprosessista ja kaikki odottavat, että pääsevät lukemaan kirjan.

Artikkeli on julkaistu ensi kerran Viva-lehdessä 2/19.