Näyttelijä Pilvi Hämäläinen tunnustaa: ”Elämäni olisi ehkä helpompaa, jos en aina tuntisi niin suuresti”

Jaa kaverilleTilaa Seura
© Pekka Nieminen / Otavamedia
Lieksassa kasvanut näyttelijä Pilvi Hämäläinen, 32, tuntee hyvin pohjoiskarjalaisen sielunmaiseman.

Lapsuus Lieksan Pankakoskella

Tunnustan, että minulla oli ihana lapsuus. Olen kotoisin Lieksan Pankakosken kylästä, ja meitä pentuja oli lähiympäristössä ihan hirveästi. Leikimme kirkonrottaa ja taskulampuilla tuikkusta, kun illat alkoivat loppukesästä pimetä. Olen edelleen tiiviisti yhteydessä yhden lapsuusajan kaverin kanssa.

Yläasteella minulla oli kovisteluvaihe. Pärjäsin koulussa, vaikka siellä riehuinkin. Matikan tunneilla puuhastelin ihan jotain muuta kuin tehtäviä, ja kokeiden lähestyessä hankkiuduin tukiopetukseen. Sain sillä taktiikalla hyviä numeroita, kunnes opettaja tajusi mitä tein.

En ollut pahantahtoinen, mutta keskittyminen oli vain vähän hankalaa. Lukiossa koulunkäynti alkoikin kiinnostaa ja keskiarvoni oli koko ajan yli ysin.

Keisari Aarnio -sarja vei potkunyrkkeilytunneille

Urheilin viimeksi valmistautuessani Keisari Aarnio -sarjan kuvauksiin. Otin potkunyrkkeilytunteja, koska muutamassa kohtauksessa minun piti olla uskottava harrastajapotkunyrkkeilijä. Alkuvuosi on ollut niin kiireinen, etten ole ehtinyt muuten urheilla. Välillä olen sentään tehnyt pitkiä kävelylenkkejä.

Ihmettelen kyllä, etten ole tämän huonommassa kunnossa. Aiemmin olen harrastanut muun muassa pesäpalloa, keihäänheittoa, mäkihyppyä ja jääkiekkoa. Jääkiekkoa pelasin monta vuotta, mutta se jäi kun muutin pois Lieksasta. Haluaisin takaisin johonkin höntsyporukkaan, mutta lajin aloittaminen uudelleen ei ole niin yksinkertaista. Olin nuorena maalivahti, mutta nyt en enää haluaisi olla. Kiekko ei vain pysy enää hanskassa.

Jäähyväiset Pamela Andersonille vaarojen maasta 

Kirjoitin näytelmän Jäähyväiset Pamela Andersonille lieksalaisesta sielunmaisemasta. Se on jollain tapaa synkkä mutta siinä synkkyydessään myös liikuttava. Traaginen on myös koomista.

Lieksassa on aivan upea luonto, kuten Kolin maisemat, joista muun muassa Sibeliuskin on käynyt hakemassa inspiraatiota. Mutta sitten Lieksassa on se toinenkin puoli.

Jonkin tutkimuksen mukaan Lieksassa on Suomen onnettomin nuoriso ja koko Suomen mittakaavassa vähiten naisia miehiin verrattuna. Käsittääkseni myös alkoholismi ja itsemurhat ovat aikalailla Itä-Suomen juttu. Lieksassa on silti myös paljon hyvää, ja ymmärrän hyvin, miksi ihmiset haluavat myös jäädä sinne.

Yritän opetella myös kehujen vastaanottamista

Murehdin ihan liikaa kaikkea ja yritän päästä siitä pikkuhiljaa eroon. Elämää ei kuitenkaan kannata tuhlata murehtimiseen. Olen yrittänyt opetella myös kehujen vastaanottamista. Minun on helpompi antaa muille kohteliaisuuksia kuin ottaa niitä itse vastaan. En kannusta turhanpäiväiseen mielistelyyn, mutta jos on aihetta sanoa jollekin jotain hyvää, niin se kannattaa.

Kuulun myös siihen porukkaan, että jos saan kymmenen kehua mutta yhden haukun, niin se haukku jää mieleeni. Olen yrittänyt opetella tallettamaan sydämeeni ne hyvät asiat ja päästämään irti kaikesta ikävästä.

Esiintymispelko on pahentuntut vanhemmiten 

Pelkään esiintymistä. Esimerkiksi Putouksen livelähetyksiä jännitin välillä aivan kamalasti. Jotakin asiaa voi pelätä ja rakastaa samaan aikaan. Se on aivan hullua.

Nuorempana minulla ei ollut esiintymispelkoa. Se on pahentunut vanhemmiten. Ehkä asiaan liittyy oman kuolevaisuutensa ymmärtäminen ja vastuun tajuaminen. Nykyään sitä tiedostaa, että asiat voivat mennä myös pieleen.

Toisen ymmärtäminen ei ole itsestäänselvyys

Rakastan oikeita kohtaamisia ihmisten kanssa. Elämän suurimpia lahjoja ovat ne hetket, kun ihminen ymmärtää toista. Se ei ole itsestäänselvyys. Koen välillä suurta yksinäisyyttä tässä elämässä. Ehkä osittain se on syy siihen, miksi näyttelen: halu saada hyväksyntää. Kai me olemme täällä kuitenkin toisiamme varten – olemmeko yksinämme mitään?

Ystävystyin Keisari Aarniota tehdessä Kirsi Ylijoen kanssa. Minulle tuli heti koekuvauksissa tunne, että olemme Kirsin kanssa samaa heimoa. Hänestä paistoi sellainen ymmärtämisen taito, joka ei välttämättä vaadi edes sanoja. On aina pieni ihme, jos onnistuu löytämään peilin toisesta ihmisestä.

”Ilo pintaan vaik syvän märkänis”

Itken paljon, olen herkkä tyyppi. Itken enemmän ehkä ilosta kuin surusta. Myös isäni on aina itkenyt liikutuksesta, ja äidilläni on ollut tapana käyttää karjalaista sanontaa: ”Ilo pintaan vaik syvän märkänis!” Elämäni olisi ehkä helpompaa, jos en aina tuntisi niin suuresti. Kun elämässäni on ollut paljon suruja, olen ajatellut, että voi kun saisin kaikki tunteet pois ja tilalle pelkkää tasaista.

X