Björn ja Marja-Liisa Weckströmin kohtaaminen on kuin elokuvasta – ”Tunsin vahvasti, että olin kohdannut sen oikean”

Jaa kaverilleTilaa Seura
Marja-Liisa ja Björn Weckström kotonaan Björnin vuonna 1974 suunnittelemalla sohvalla. Taustalla Björnin kookas pronssiveistos Centauro II.
Marja-Liisa ja Björn Weckström kotonaan Björnin vuonna 1974 suunnittelemalla sohvalla. Taustalla Björnin kookas pronssiveistos Centauro II. © Tommi Tuomi / Otavamedia
Taiteilija Björn Weckström elää kolmannen vaimonsa kanssa elämänsä onnellisinta aikaa. Pari on erottamaton, mutta kun Marja-Liisa Weckströmin muutti Björnin luo, häntä itketti.

Sinä lauantaina, tasan 14 vuotta sitten, Helsingin Etu-Töölössä sijaitsevan Taidehallin aukeamiseen oli vielä muutama minuutti aikaa.

Marja-Liisa Virtanen päätti Taidehallin ohi kulkiessaan jäädä hetken mielijohteesta odottamaan Ahti Lavosen näyttelyn aukeamista. Hän piti taiteesta ja piipahti usein näyttelyissä.

Kohta suljetun oven eteen tuli toinenkin odottaja. Marja-Liisa vilkaisi tätä.

”Tunnistin hänet Björn Weckströmiksi. Minulla oli kirjahyllyssäni hänen töitään esittelevä teos.”

Näyttely aukesi, ja odottajat siirtyivät toisen kerroksen näyttelysaliin.

Marja-Liisalle tuli selittämätön tunne. Hän ei ollut koskaan aikaisemmin kokenut mitään vastaavaa, mutta nyt hän tunsi, että tästä miehestä tulisi hänelle erityinen.

Koko tilanne tuntui hänestä pakahduttavalta. Alkusyksyn aurinko siilautui Taidehallin katon rajassa olevista ikkunoista ja valaisi tilan ihmeellisesti.

”I could die for this place”, Marja-Liisa henkäisi itsekseen. Mies kuuli sen ja tuli esittäytymään.

”Hei, minä olen Björn Weckström.”

Pari kiersi näyttelyn yhdessä ja keskusteli Lavosen teoksista.

”Se oli niin antoisaa, että kysyin lähtisikö Marja-Liisa toistekin taidenäyttelyyn kanssani. Olin vailla näyttelyseuraa”, Björn kertoo.

Kohtalokas taidenäyttely

Jo kolmen päivän kuluttua parivaljakko suuntasi yhdessä Kain Tapperin näyttelyyn.

Tuolloin he keskustelivat muustakin kuin taiteesta. Marja-Liisalle selvisi, että Björn oli naimisissa.

”Siihen meidän tapaamiset aika lailla tyssäsivät. Björn kertoi, että hänen nuorin tyttärensä oli 12-vuotias, ja että hän oli kiintynyt perheeseensä. Olin siitä itsekkäästi erittäin surullinen. Tunsin vahvasti, että olin kohdannut sen oikean”, Marja-Liisa sanoo.

Kului vuosi, jonka aikana Marja-Liisa oli onneton. Hän suri heränneitä tunteitaan ja kokemaansa menetystä.

”Se oli ristiriitaista, koska samalla myös ymmärsin Björnin tilannetta.”

Asetelma muuttui, kun Björnin silloinen vaimo päätti hakea eroa.

Sen jälkeen Björn tuli Marja-Liisan oven taakse ruusukimppu kädessään: ”Oletko vielä kiinnostunut tapaamaan?”

Björn kertoi Marja-Liisalle etsivänsä asuntoa.

”Ehdotin heti, että hän muuttaisi minun luokseni. Olimme kumpikin jo sen ikäisiä, että kun kyseessä ovat todelliset tunteet, pelkkä seurustelu ei riittänyt”, Marja-Liisa sanoo.

Björn oli heidän tavatessaan 69 ja Marja-Liisa 42.

”Ikäero ei ole koskaan hirvittänyt minua. Ehkä se johtuu siitä, että tulemme niin hyvin toimeen keskenämme”, Björn sanoo.

”Olit sinä aika rohkea, kun lähdit asumaan 27 vuotta nuoremman naisen kämppään”, Marja-Liisa kiusoittelee.

Koti Björnin elämäntyön pysyväisnäyttely

Vuoden kuluttua pari muutti Marja-Liisan kaupunkiasunnosta Björnin tilavaan taloon Espoon Suvisaaristoon. Siellä he asuvat edelleen.

Olohuone on taidegalleria. Marja-Liisan ja Björnin yllä liitelee Ikaros. Taustalla kävelevä Daidalos ja Helios-hevonen.

Olohuone on taidegalleria. Marja-Liisan ja Björnin yllä liitelee Ikaros. Taustalla kävelevä Daidalos ja Helios-hevonen. © Tommi Tuomi / Otavamedia

Aluksi Björnin kotiin muuttaminen oli Marja-Liisalle kriisi.

Asunto ei nimittäin ole mikään tavallinen talo. Se on kuin taidegalleria, Björn Weckströmin elämäntyön pysyväisnäyttely. Talossa ja sen pihalla on yli 200 veistosta, joista suurin, kolmemetrinen pronssihevonen Helios seisoo olohuoneessa.

Jokainen teos kertoo omaa tarinaansa ja yhdessä ne tekevät talosta tiheän, eheän ja valmiin kudoksen.

”Mihin minä mahdun”, Marja-Liisa itki Björnin suunnitteleman sohvan nurkassa.

Björn hämmentyi. ”Etkö pidäkään tästä?”

”En minä tiedä, pidänkö vai en. Itken sitä, että joudunko luopumaan omasta identiteetistäni, kun täällä kaikki on niin vahvaa”, Marja-Liisa sanoi.

Muutamassa päivässä hän rauhoittui.

”Aloin ymmärtää, mihin olin tullut. Samalla aloin ymmärtää entistä paremmin Björniä, hänen persoonaansa ja statustaan. Huomasin tykkääväni teosten kanssa asumisesta – ja olevani ylpeä niistä.”

Myös Marja-Liisan tavarat löysivät paikkansa. Olohuoneen jalkalamput ovat hänen, samoin sohvapöytä ja muutama taulu.

”Huomasin, että en edes ollut kovin kiintynyt kaikkiin omiin tavaroihini. Pystyin luopumaan monesta.”

Björn kertoo, että he tekevät niin sisustukseen kuin muihinkin asioihin liittyvät ratkaisut yhdessä. Kumpikin tulee puoliväliin vastaan.

”Kummankaan ei tarvitse pitää omasta kannastaan kiinni periaatteen vuoksi. Asioista sopiminen ei ole ollenkaan hankalaa Lissun kanssa.”

Suuri ratkaisu

Kun parin yhteiselämä alkoi, Björn teki suuren elämänmuutoksen.

Hän oli siihen asti asunut pääasiassa Italiassa Pietrasantan kylässä, erillään Suomessa asuvasta perheestään.

”Italiassa en tehnyt muuta kuin upposin työhön kellon ympäri. Siihen aikaan syntyivät nämä”, Björn sanoo ja viittaa kädellään olohuoneen suuriin pronssiveistoksiin.

Noihin aikoihin Björn vietti kuukaudesta yleensä kolme viikkoa Italiassa, yhden Suomessa perheensä luona.

Nyt hän jäi Suomeen. Syynä oli Marja-Liisa, mutta hän ei ollut ainoa syy elämänmuutokseen.

”Aloin viihtyä Suomessa. Maa alkoi herätä horroksesta ja minullekin alkoi tulla toimeksiantoja.”

Nykyisin Björn työskentelee pääasiassa Suvisaariston talon vanhaan venevajaan rakennetussa verstaassa.

Eron jälkeen Suomessa pysymisen syynä oli myös teini-ikään ehtinyt nuorin tytär Ewa, johon Björn halusi säilyttää yhteyden.

”Minun oli ikävä häntä.”

Ewa asui äitinsä luona, mutta Björn soitti hänelle joka ilta ja luki runon, milloin Tomas Tranströmeriä, milloin Edith Södergrania.

Se oli hänen tapansa pitää yllä puheyhteyttä ja välittää tunteitaan. Ajan mittaa tyttö pääsi yli eron aiheuttamasta pettymyksestä.

”Kun Ewa tulee meille, hän huutaa jo kaukaa ’Pappa!’ ja kapsahtaa kaulaan. Erityisen kivaa on, kun hän huutaa sen jälkeen ’Lissu!’ ja kapsahtaa minun kaulaani. Ewa on alusta asti ollut minulle ystävällinen ja hänen kanssaan on ollut helppo tulla toimeen”, Marja-Liisa kertoo.

Onnelliset ja erottamattomat löysivät hyvän toisesta

Rakastuessaan Björn ja Marja-Liisa tulivat hyvin erilaisista maailmoista.

Alun perin kultasepäksi kouluttautunut Björn on itseoppinut taiteilija, joka on raivannut tiensä taidekentän eturiviin kovalla työllä 1950-luvulta lähtien. Hän oli vuosikymmenten ajan koruvalmistaja Lapponian pääsuunnittelija, mutta laajensi repertoaariaan korusuunnittelusta kuvanveistoon, ja viimeksi lasitaiteeseen.

Marja-Liisa on juristi, joka siirtyi ulkoministeriön diplomaattiuralta liike-elämään. Viimeiset 12 vuotta hän on ollut Sinebrychoff-panimon viestinnästä, lakiasioista ja yhteiskuntavastuista vastaava johtaja.

”Lisäksi olen Porista ja puhun kamalaa murretta, kun Björn on Stadista ja puhuu ruotsia.”

He huomasivat kuitenkin, että yhteistä on enemmän kuin erilaista. Kumpikin on kiertänyt maailmaa, asunut muissa maissa, lukee paljon ja seuraa yhteiskunnallisia asioita.

Marja-Liisan mielestä arjen parhaita hetkiä ovat ne, kun hän tulee töistä kotiin.

”Istumme keittiön tiskipöydän ääressä, juomme oluen ja juttelemme kaikesta, mitä päivän mittaan on tapahtunut sisä- ja ulkopolitiikassa.”

Rakastuessaan he löysivät toisistaan sellaisia ulottuvuuksia, jotka ovat yhä totta:

”Marja-Liisa on harvinaisen hyvä ihminen. Hän on empaattinen, rehellinen ja herkkä. Hän on täydellinen paketti, jossa ei ole heikkoa kohtaa – mutta ei kovuuttakaan.”

”Björn on helkkarin fiksu. Hän on moderni ja aina ennakkoluuloton. Hellä. Tasapainoinen. Hän on niin sinut itsensä kanssa, että se luo minulle turvallisen tunteen. Sen lisäksi hän on todella hyvä sparraamaan minua työssä.”

"En ole ennen Marja-Liisaa kokenut tällaista, että vaimoni on aidosti kiinnostunut työstäni", Björn sanoo. Ikkunalaudalla Björnin lasitaidetta 1980-luvulta.

”En ole ennen Marja-Liisaa kokenut tällaista, että vaimoni on aidosti kiinnostunut työstäni”, Björn sanoo. Ikkunalaudalla Björnin lasitaidetta 1980-luvulta. © Tommi Tuomi / Otavamedia

Onnellista aikaa

Myös Marja-Liisa on sparrannut Björniä. Vaimon kannustamana Björn ryhtyi kirjoittamaan omaelämäkertaa.

Urakka on nyt valmis. Kirjasta tuli rehellinen ja mukaansatempaava tarina omaa tietään kulkeneesta taiteilijasta, joka tekee merkittäviä taiteellisia läpimurtoja, mutta rysäyttää matkan varrella myös naissuhteiden karikoihin.

Nuorena Björn halusi hämmästyttää, lyödä ihmiset hepnaadilla.

”Se oli tärkeää, kun piti erottua massasta. Enää sitä tarvetta ei ole, olen ehtinyt sanoa jo niin paljon. Kaikki tärkeä on tässä”, Björn sanoo ja viittaa ympärilleen.

”Demonini ovat vähän rauhoittuneet. Marja-Liisan kanssa elämä on muuttunut onnellisemmaksi.”

 

Björn Weckströmin omaelämäkerta Myyttien muotoilija (Bazar Kustannus) ilmestyi 6. syyskuuta.

Juttu on julkaistu ensi kerran Viva-lehdessä 10/2018.

X