Kosmologi Kari Enqvist epävarmuuden sietämisestä: ”Meillä on psykologinen tarve muodostaa koherentti kertomus meitä ympäröivästä todellisuudesta”

Miten ulkoiset asiat oikein vaikuttavat meihin ihmisiin? Sellaista kosmologi ja emeritusprofessori Kari Enqvist huomasi pohtivansa pari vuotta sitten yhä useammin. Totta puhuen hän oli miettinyt sitä monelta kantilta ihan työkseenkin, mutta nyt pohdinta alkoi kaivata fiktion muotoa. Niin useita tietokirjoja vuosien varrella julkaissut Enqvist päätti kokeilla romaanin kirjoittamista.

”Olen kyllä kirjoittanut oikeastaan aina, nuorena poikana myös fiktiivisiä tekstejä ja runoja, tosin vain pöytälaatikkoon. Mutta nyt tähän liittyi varmasti jonkinlaista oman äänen löytämisen tarvetta, sillä huomasin pyöritteleväni mielessäni ajatusta, millaisella äänellä sitä saisikaan kertomusta aikaan.”

Niin Kari Enqvistin ei auttanut muu kuin ryhtyä kokeilemaan. Hänen lähtökohdakseen muotoutui ajatus tilanteesta, jossa jättiläisplaneetta Jupiterin vierelle ilmestyy pimeä kappale. Taivaankappale olisi amerikkalaisen jalkapallon muotoinen, joten sen nimeksi muotoutuisi Wilson, pallomerkin mukaan. Siitä hän aloitti.

Wilsonista ei saada selkoa. Media, kansalaiset, koko maailma, seuraa herkeämättä sen mystistä olemassaoloa, ja hiljalleen taivaankappale alkaa häiritä ihmisten ja yhteisöjen elämää yhä moninaisemmin tavoin.

Wilson-romaanin aihemaailma tuntuu suorastaan hyytävän ajankohtaiselta, vaikka lähtöidea oli Enqvistin mielessä jo ennen pandemiaa, ja käsikirjoituskin valmis ennen Ukrainan sotaa.

”Minua on jo pidempään askarruttanut, mitä oikeastaan voimme tietää ja mikä taas voi pysyä tuntemattomana. Ja toisaalta minua on kiinnostanut myös psykologinen kokemus siitä, miten ihminen reagoi ollessaan jonkin tuntemattoman edessä. Senhän olemme nyt toki viime aikoina kohdanneet aika monin tavoin.”

On nimittäin niin, etteivät ihmiset ole kovin mieltyneitä sattumaan.

”Meillä on suorastaan psykologinen tarve muodostaa koherentti kertomus meitä ympäröivästä todellisuudesta. Haluamme selityksiä. Miksi korona tuli, miksi Venäjä käyttäytyy niin kuin käyttäytyy? Selitysten penääminen elää meissä kuin jonkinlainen vietti.”

Ei sormien heristelyä

Totuus on kuitenkin se, että kaikkeen emme saa vastausta. Sitä ei löydy Enqvistin romaanissa Wilsoninkaan olemassaoloon. Epävarmuuden sietäminen onkin Enqvistin mielestä ennen kaikkea taitolaji, jonka harjoittamisessa ei voi koskaan olla riittävän hyvä.

”Ja kun romaanin ihmiset eivät kerta kaikkiaan saa asiasta selkoa, epätieto valottaa heitä kutakin vähän eri tavoin, kuin prisma.”

Vaikka Enqvist on koko työuransa etsinyt tietoa, hän tietää, ettei se aina selitä kaikkea. Vastausta ei tarjoa edes hänen oma alansa, maailmankaikkeuden rakennetta ja historiaa tutkiva kosmologia.

”Kosmologi pystyy todentamaan asioita laskemalla, mutta ei sekään riitä kaikkeen.”

Enqvist myöntää, että epävarmuus korpeaa usein häntä itseäänkin.

”Ehkä vähän kuitenkin lohduttaa se, että ammatillisessa mielessä tiedän sen, että epävarmuus on osa maailman rakennetta.”

Epävarmuutta Kari Enqvist sai kokea myös romaania kirjoittaessaan. Oman äänen etsiminen ei ollut samalla tavalla suoraviivaista kuin vaikkapa tietokirjan kirjoittaminen, mutta lopulta ääni löytyi.

Enqvistiä rauhoitti, kun hän kirjoittaessaan huomasi, ettei kirjoittajan ääntä pysty teeskentelemään. Se on, mikä on. Kirjoittajan ääni lyö aina tekstistä läpi. Sen Enqvistkin tajusi ja ymmärtää nyt, mitä tarkoitetaan, kun kirjailijan sanotaan kirjoittavan samaa kirjaa yhä uudelleen.

Entä millaiseksi sitten Enqvist omaa ääntään kuvaisi?

”Se on ainakin aika sarkastinen. Ja toivottavasti myös vähän kepeä ja raskas samanaikaisesti.”

Sitä se on. Ja vaikka aihe on laaja, yhteiskunnallinen ja psykologisesti latautunut, tarinaa kannattelevat sen henkilöt, eritoten naiset, sairaalapsykologi Emilia ja yrityskonsultti Kassandra, joiden näkemykset Wilsonista poikkeavat toisistaan. Romaanin tapahtumat alkavat toukokuulta 2026 ja päättyvät lähitulevaisuuteen 2073, jolloin jo kolmas sukupolvi elää Wilsonin varjossa. Myös romaanin päähenkilöt, sillä heidän elämänsä on pidentynyt nanolääketieteen avulla.

Enqvist halusi alun alkaen kuvata tapahtumia ennen kaikkea naisten näkökulman kautta.

”Kirjoittamalla naisista etäännytin kerrontaa itsestäni. Uskoisin, että mieshahmoihin olisin helpommin kirjoittanut heijastumia itsestäni, ja silloin olisin paljon herkemmin saattanut ruikuttaa kaikenlaisista vääryyksistä”, Enqvist naurahtaa.

Totta kuitenkin on, että hän haluaa katsoa asioita ja ihmisiä mieluusti vähän etäältä, tai jopa sivusta.

”Yritin tehdä kaikista henkilöistä epätäydellisiä ja välttää liian mustavalkoisia asetelmia. Kavahdan kaikenlaista moralisointia ja sormen heristelyä, sellaisen halusin karsia kauttaaltaan pois myös tekstistä.”

Julkisuus normaalia

Enqvist ei vaikuta millään tavoin sormen heristelijältä. Kaikenlainen pöyhkeyskin tuntuu karttavan miestä. Mittavaa ja kansainvälistä uraansa tiedemaailmassa hän kommentoi lähinnä lyhyin hymähdyksin, että ”joo, olinhan tosiaan akatemiaprofessorikin”, mutta että ”nykyään olen lähinnä kohtuullisen valveutunut diletantti”. Itse tieteellisen uransa alkuakin Enqvist tuntuu hieman vähättelevän.

”Opintoni eivät oikeasti olleet kovin suoraviivaisia. Alkuun luin pääaineena soveltavaa psykologiaa ja filosofiaa, kun minusta piti tulla psykoterapeutti. Onnekseni se ei kuitenkaan toteutunut, kun laudaturseminaarissa tajusin, etten haluakaan tehdä tätä.”

Niin Enqvist vaihtoi teoreettisen filosofiaan ja oli pian taas laudaturseminaarissa. Sekään ei tuntunut kaikkein omimmalta, vaan turhan abstraktilta, ja niin pääaine muuttui vielä kerran, nyt teoreettiseen fysiikkaan. Gradun ja väitöskirjan Enqvist teki lopulta hiukkasfysiikan alalta.

”Että sellaista kohtuullisen mutkikasta poukkoilua oli tuo alku”, hän toteaa.

Ja eläkkeelle jäämisensä hän kuittaa toteamalla:

”Korona-aika koplasi minut pois yliopistotouhuista, joten en ole enää päivän tutkimuksessa mukana. Mutta ei se aiheuttanut mitään kriisiä, oli parempi lähteä omin jaloin kuin taluttamalla.”

Mutta vakavasti ottaen Enqvist ei tunne olevansa eläkkeellä, sillä hän ei ole koskaan kokenut, että olisi identiteetiltään tutkija tai professori, pikemminkin kirjoittaja. Edelleen hän kuitenkin seuraa läheltä tiedettä, niin kuin on tehnyt jo vuosikymmeniä, puhuu siitä televisio-ohjelmissa ja kirjoittaa kolumneja sekä tietokirjoja. Työn tuoma julkisuus ei ole koskaan Enqvistiä häirinnyt, sillä hänestä se on vain hyväksi tieteelle.

”Se, että julkisuudessa esiintyy tiedemiehiä ja -naisia, on normaali osa tätä kokemusfääriä. Se viestii, että tiede on ennen kaikkea ihmisten toimintaa.”

Ja vaikka viime vuosina on paljon uutisoitu yliopistojen ja koulutuksen määrärahojen leikkauksista, Enqvist ei tunnusta kantavansa syvää huolta tieteenteon jatkumisesta.

”No totta kai käytännön huolta, mutta en periaatteellista. Ajattelen aina, että ensimmäinen yliopisto perustettiin Bolognaan vuoden 1090 tienoilla. Siitä lähtien yliopisto on ollut tieteentutkimuksen kirkko, enkä näe, että sen voitonkulku olisi millään lailla tukehtumassa.”

Maailma ei tyhmisty

Enqvist ei ajattele myöskään, että maailma olisi vain tyhmistymässä. Sekavampaa tietysti voi olla kuin aiemmin. Tai ainakin erilaisia totuuksia tarjoilevaa, niin kuin romaanissa, jossa toiset näkevät Wilsonissa Kristuksen uuden tulemisen, jotkut tietokonesimulaation, tähtiportin tai avaruusaluksen. Ja Wilsonista riidellään ja politikoidaan, jopa mellakoidaan.

”Tieto on tosiaan aika sirpaleista, mutta en ajattele ihan niin, että se olisi vain hirveän vaarallista, sillä samaan aikaan on koko ajan kohonnut tarve pitkälle journalismille ja kirjallisuudelle. Ja me tarvitsemme molempia, niin nopeaa kuin hidastakin tietoa.”

Enqvist on tiedonvälityksenkin suhteen optimistinen. Vaikka valeuutisten määrä on suurempi kuin koskaan, samalla järkevän ja oikean tiedon määrä on myös laajimmillaan.

Silti Enqvist myöntää, että hän kantaa huolta maailmasta. Risteilijöiden lailla sinkoilevien vastakkaisten ja lomittaisten totuuksien välissä riittää luovimista.

”Kun eräässä lehdessä vähän aikaa sitten kysyttiin melko kaukonäköisesti, mitä pelkään, jäin oikein miettimään asiaa. Kyllä se niin on, että pelkään hulluutta ja sen pääsemistä irralleen maailmassa. Ja siihen suuntaanhan tämä elämä on vähän niin kuin mennyt.”

Tosin kun Enqvist vastasi kyselyyn, ei vielä itänaapurissa sodittu.

”Silloin taisin ajatella lähinnä Donald Trumpia ja Unkarin kiristyvää tilannetta. Mutta täytyy myös ajatella, että toisaalta nyt, kun marssitaan samanaikaisesti useilla rintamilla, Eurooppa on ennennäkemättömällä tavalla yhdistynyt. Koen vahvasti, että Eurooppa on arvoyhteisö, jonka arvot ovat tämän pallon parhaat.”