Kuolema lähensi Eeva Litmasta ja Annina Holmbergia: ”Ritvan saattohoito teki meistä ystävät”

Ensin Eeva Litmanen, 74, kauhistui. Annina Holmberg, 54, oli sanonut ruoan olevan mieluinen tuliainen syöpää sairastavalle äidilleen, Ritva Holmbergille.

”En ole mikään ruoanlaittaja”, Eeva sanoo.

Onnekseen hän oli kuitenkin hankkinut riisinkeittimen ja opetellut tekemään sushia. Hän keksi myös ostaa apteekista hengityssuojaimen, jotta ei altistaisi Ritvaa mahdollisesti mukanaan kantamille viruksille ruokatervehdystä viedessään.

”Oli tärkeää, että ystävät toivat maailman äidin luokse silloin, kun hän ei päässyt itse ulos”, kertoo Annina.

Ritva Holmberg sairasti vuoden ja viisi kuukautta ennen kuolemaansa. Annina oli tiiviisti äitinsä tukena koko ajan. Eevalla oli oma roolinsa ystävänä.

Kuoleman kohtaaminen muutti Eevaa ja Anninaa. Se oli myös uuden alku.

Tiimityö alkaa

Helmikuussa 2013 Ritva Holmberg oli ohjaamassa Eevan alullepanemaa musiikkiesitystä Oot sä onnellinen. Hän hakeutui lääkäriin flunssan vuoksi, mutta sai lopulta keuhkosyöpädiagnoosin.

Laajalle levinnyttä syöpää ei voitu leikata, mutta taudin etenemistä hidastettiin sytostaatti- ja sädehoidoilla.

Elinaikaennustetta tiukatessaan Ritva sai kuulla, että ’vuosikin on arvokas aika’.

Syövän toteamisen jälkeen hän eli kuitenkin vielä vuoden ja viisi kuukautta. Ritvan puoliso, ohjaaja Kalle Holmberg ja Annina saattohoitivat häntä kotona, kunnes hän siirtyi Terhokotiin toukokuussa 2014.

Annina: Olen romantikko. Minulla oli anniswanilainen, tyttökirjamainen käsitys saattohoidosta. Kuvittelin istuvani kärsivällisenä sängyn laidalla lukemassa ääneen kirjoja kohtalonsa hyväksyneelle äidille, joka hiutuu pois. Ei se mennyt lainkaan niin. Hän kuihtui, mutta pisti vastaan ja kiukutteli. Hän tunnusti tosiasiat, mutta myös toivoi ihmettä.”

Eeva: Teimme yhteistyötä Ritvan sairastuessa. Ehkä sen vuoksi jäin rinnalla kulkijaksi, vaikka Ritvalla oli monia minua läheisempiä ystäviä vierellään. En missään vaiheessa hyväksynyt ajatusta Ritvan kuolemasta. Minäkin odotin ihmettä. Vielä Terhokodissa vieraillessani ajattelin aina, että tulen taas uudelleen.

Annina: Kun äiti oli vielä kotona, hänen luonaan kävi koko ajan vieraita. Heille piti tarjota jotain. Vesa-Matti Loirille tai Peter von Baghille en tohtinut sanoa, että tuo ruokaa tullessasi. Ihania ihmisiä − ja hienoa, että kävivät. Välillä jatkuva tarjoilun järjestäminen silti uuvutti. Läheiset, kuten Eeva, komennettiin tuomaan ateriat mukana.

Eeva: Siinä vaiheessa Annina oli minulle vielä ystävän tytär, jonka tapasin satunnaisesti joissain kekkereissä. Ritvan sairauden aikana pidimme yhteyttä vain häneen liittyvissä asioissa.
Kun Ritva esimerkiksi kaljuuntui sytostaattihoitojen seurauksena, olin makutuomarina kun hän valitsi peruukkia itselleen.

Annetut roolit

Annina: Äiti huolehti mielellään minusta vielä silloinkin, kun olin aikuinen ja itse äiti. Sairastuttuaan hän alkoi tarmokkaasti järjestellä raha-, omaisuus- ja vakuutusasioita. Hän raahasi minut pankkiin opiskelemaan talouteen liittyviä seikkoja, jotta osaisin ottaa vastuun niistä hänen kuoltuaan.

Eeva: Ystävilleen hän jakoi erilaisia rooleja. Minä olin pukija. Tehtävä oli saanut alkunsa jo vuosia aikaisemmin, kun satuin Ritvan luokse hänen sovittaessaan ostamaansa talvitakkia. Siinä olivat kaikki mittasuhteet pielessä ja kerroin, mitä sille pitäisi tehdä. Neuvoillani siitä tulikin ihan hyvä takki vähäksi aikaa. Vuosi ennen sairastumista Ritva kaatui ja loukkasi olkapäänsä. Se leikattiin.

Hän tarvitsi vaatteita, jotka olisi helppo pukea ja riisua. Juoksentelin kaupoissa ja vein sellaisia hänelle kotiin.

Annina: Ennen syöpää äidillä oli vaihe, jolloin hän käytti vain mustia vaatteita. Sairastuttuaan hän halusi uusia ja värikkäitä asuja. Ongelma oli se, että pienikin rasitus aiheutti hengenahdistuskohtauksen. Eeva keksi viedä hänet kauppaan, jonne autolta oli vain muutaman askeleen matka.

Eeva: Sairaus ja lääkkeet muuttivat Ritvaa muutenkin kuin fyysisesti, mutta se ei tullut ilmi tavatessamme. Pahin hetki oli se, kun tajusin, että ystävästäni on tullut oikeustoimikelvoton.

Annina: Hapenpuute vaikutti keuhkojen lisäksi aivoihin, mutta äiti ei myöntänyt vajavaisuuksiaan, joita oli myös käsien vapina. Vastaväitteistä huolimatta veimme isän kanssa pois tietokoneen, jolla hän yhä yritti hoitaa talousasioitaan. Äiti keksi soittaa Eevalle ja pyytää tätä tuomaan sen takaisin.

Eeva: Lupauduin oitis kuriiriksi. Onneksi Annina ehti soittaa ja selittää tilanteen, ennen kuin ryhdyin toimeen.

Kuoleman jäljet

Ritva kuoli 17. heinäkuuta 2014. Pian sen jälkeen kuolivat myös Anninan kummitäti ja isä sekä Eevan puoliso ja ystävä. Yhtäkkiä he huomasivat tapaavansa toisiaan hautajaisissa, kun aiemmin kohtaamiset olivat olleet ensi-illoissa ja yhteisten tuttavien syntymäpäivillä.

Eeva: Kuoleman kohtaaminen muutti minua ja asioiden tärkeysjärjestyksen. Mietin, mikä on minulle tärkeää. Annan kiihtyvällä tahdilla pois tavaroitani. En haluaisi omistaa enää mitään.

Annina: Äidin kuoleman jälkeen varasimme mieheni kanssa hautapaikat itsellemme. Tein testamentin ja määritin hoitotahdon helpottaakseni läheisten aikanaan kohtaamaa surua. Puheet tai teot eivät jouduta kuolemaa, mutta auttavat elämään rauhassa.

Eeva: Avioero ja kuolema ovat kumpikin menetyksiä, mutta niitä käsittelee täysin eri tavalla. Puolison kuollessa ei voi kuin itsekkäästi kysyä, miksi minä menetin hänet. Sama pätee ystävään. Olen monta kertaa huutanut: miksi Ritvaa ei enää ole? Menetin hänet, joka osasi aina kuunnella ja ymmärtää. Sitten tulee syyllisyys; ymmärsinkö ja kuuntelinko minä häntä? Tein mitä osasin, mutta olinko ystävänä riittävä?

Annina: Äidin sairastaessa sain lahjaksi amppelimansikan. Ensin manasin, että joudun tätäkin hoitamaan enkä jaksaisi huolehtia enää mistään. En voi kuitenkaan tarpeeksi kiittää ja korostaa, miten suuri merkitys ystävillä oli vanhempieni sairauksien aikana. Meitä ei jätetty yksin.

”Suru muuttaa moneen kertaan muotoaan”, sanoo Eeva. Anninan kanssa hän voi puhua surusta ja kuolemasta kiertelemättä. © TOMMI TUOMI / OTAVAMEDIA

Äidin perintö

Eräänä päivänä Annina soitti Eevalle ja pyysi, että hän opettaisi valmistamaan sushia.

Eeva: Se oli hieno yhteydenotto. Kaikki ei päättyisikään Ritvan kuolemaan.
Seuraava tapaaminen oli ravintolassa. Viinilasillisten ääressä puhuttiin kuolemasta.

Annina: Ärisimme yhdessä siitä, että hyvää tarkoittaessaan ihmiset käyttävät raivostuttavia sanoja ja sanontoja. Minua ärsytti se, etteivät ihmiset halua puhua kuolemasta. Minultakin kysyttiin, että joko äitisi lähti tai nukkui pois. Ei äiti mihinkään lähtenyt tai nukkunut, vaan kuoli. On parempi puhua asioista niiden oikeilla nimillä.

Eeva: On pönttömäistä toivottaa voimia. Kammottavia lauseita ovat myös ’hautajaisten jälkeen helpottaa’ ja ’otan osaa’. Annina on samanlainen kuin Ritva siinä, että hänen kanssaan on helppo puhua asioista avoimesti.

Keskustelut innoittivat kirjoittamaan elokuussa ilmestyvän kirjan Yksi talvi, kaksi kesää (Kirjapaja). Siinä Annina ja Eeva kertovat tyttären ja ystävän näkökulmista Ritva Holmbergin matkasta kuolemaan.

Annina: Varmasti moni ajattelee, että pitää olla lehmän hermot, kun läheinen on kuolemassa. Harvalla kuitenkaan on. Kuolevankin kanssa voi riidellä. Yhteinen aika on tärkeä, mutta myös hirveän väsyttävä. Välillä tunsin itseni piiaksi, jota kyykytetään. Ei ole automaattisesti autuasta, ylevää tai hienoa seurata rakkaan rapistumista.

Eeva: Annina on ollut rohkea kirjoittaessaan avoimesti kokemuksistaan ja tunteistaan. Kuoleman kohtaaminen on asia, josta pitäisikin keskustella. Siinä käy hirveän tunnemylläkän läpi.

Annina: Se ei ollut yksinomaan rankkaa. Oli paljon rakkautta, huumoria ja hulluja tilanteita. Lisäksi sain äidiltä perinnöksi Eevan ystävyyden.

Eeva: Se on hieno ajatus. Kaikkien kokemusten jälkeen alkaa uusi ystävyys, Ritvan saattohoito teki meistä ystävät.

Annina: Olemme kumpikin puuhakkaita. Ensin oli sushiprojekti, ja sen jälkeen kirjoitimme kirjan. Keksimme varmasti vielä jotain uutta.

Kuvausvaatteet: Eevan pusero, farkut ja rannekoru Zaida, tossut OTZ Shoes.

Juttu on julkaistu ensi kerran Viva-lehdessä 8/18.