Laila Pullinen: ”Taide oli ainoa mahdollisuuteni”
Taide on ollut aina Laila Pullisen intohimo. Silti hänen ainoa lapsensa sai paljon rakkautta, vaikka kotona ei tuoksunutkaan äidin paistama pulla.
"Ora et labora", rukoile ja tee työtä, kehottaa koru Laila Pullisen rintapielessä. Kuva: Jonne Räsänen.
Kuvanveistäjä, professori Laila Pullisen, 80, sinnikkyys ja kyky selviytyä on aivan omaa luokkaansa. Kun taiteilija muistelee tilanteita, joissa on tuntenut kuoleman kosketuksen, määrä on vaikuttava: 27.
Pitkän elämänsä kivijalkana taiteilija pitää karjalaisia geenejä. Kiitollinen hän on lääkäreillekin, jotka kerran toisensa jälkeen ovat pelastaneet hänen henkensä.
Merkittävin tekijä on ollut kuitenkin taide.
”Sen voima on uskomaton.”
Laila Pullinen täytti 80 vuotta 21. heinäkuuta, vaikka hänen ei pitänyt elää edes 16-vuotiaaksi. Taiteilijan elämä onkin edennyt lähes aina vastoin odotuksia.
Tytöiltä pääsy kielletty
Laila Pullinen syntyi Terijoella kolmesta lapsesta nuorimpana. Kotipuutarhassa virtasi joki, josta isoveli kaivoi sinisavea. Siitä muotoilemansa ukot sisarukset asettelivat verannan katolle kuivumaan.
Talvisodan puhjettua 1939 äiti vei Lailan sisaruksineen sotaa pakoon Lappeenrantaan. Perhe majoitettiin kyläsepän luokse.
Laila seisoi usein pajan ovella katsomassa, kun seppä takoi metallia.
”Sä olet likka etkä saa tulla. Mutta veljes saa, koska se on mies”, torjui seppä.
Se oli taiteilijan ensimmäinen kokemus sovinismista.
”Se herätti minussa pienen feministin, mutta myös jotain muuta. Kielletty muuttui kiinnostavaksi.”
Piirtäminen täytti Pullisen lapsuuden.
”Leipä paketoitiin kaupassa isoon makulatuuripaperiin, jonka äiti leikkasi kolmeen osaan. Puuväreillä teimme isää varten kuvapäiväkirjaa.”
Kyläsepän suvun historiikissa on sepän emännän kirje, jossa kerrotaan ”pienestä karjalaistytöstä, joka piirtää kaiken aikaa”.
Isä kaatui sodassa ja perhe asettui Lahteen. Koulussa Lailan piirustustaitoa ei arvostettu. Kun hän 14-vuotiaana totesi ryhtyvänsä taiteilijaksi, opettajana toiminut kirjailija Aune Peippo tyrmäsi ajatuksen.
”Sinusta ei koskaan voi tulla taiteilijaa, mutta veljestäsi voi.”
Haaveilu ja koulunkäynti keskeytyivät, kun 14-vuotiaassa Lailassa todettiin pitkälle kehittynyt keuhkotuberkuloosi.
”Siihen aikaan se oli kuoleman kosketus. Varsinkin pienen, hennon tytön oletettiin kuolevan heti pois.”
Oma tie kuoleman uhalla
17-vuotiaana Laila Pullinen todettiin sataprosenttiseksi invalidiksi. Oikea keuhko oli tuhoutunut kokonaan. Hän kuitenkin kieltäytyi kansaneläkkeestä.
Laila halusi opiskella kuvanveistoa. Keuhkoparantolasta päästyään hän uppoutui taidekirjallisuuteen.
Kuvanveisto ei ollut kuitenkaan alkuperäinen tavoite. Akvarelleja teini-iästä lähtien maalannut Pullinen suunnitteli siirtyvänsä öljyväreihin. Aikomus kariutui tärpättiallergiaan.
”Veistäminen voisi olla ihan kivaa”, hän tuumasi.
Hänet hyväksyttiin Taideakatemian maalauslinjalle.
”Kävin kovan taistelun, ennen kuin pääsin kuvanveistopuolelle.”
Kuvanveistoa ei katsottu naiselle sopivaksi. Alavalintaa vastusti myös häntä hoitanut lääkäri, joka ennusti, ettei nuori nainen elä vuottakaan kuvanveistäjänä.
”Jos minulla on vain vuosi aikaa, olkoon se onnellinen viimeinen vuosi”, Pullinen tuumasi.
Nyt 80-vuotiaana hän myöntää, että Suomen ilmastossa kuvanveistäjän työ on jopa epäinhimillistä.
”Olipa ilma miten pirullinen tahansa, on vedettävä sadetakki niskaan ja koitettava asettua selkä tuuleen. Siinä on luovuus kovalla koetuksella, liian kovalla.”
Silti hän ei ole koskaan harkinnut muuta vaihtoehtoa.
”Taide oli ainoa mahdollisuuteni.”
Tasapainoilua
Taideakatemian jälkeen Laila Pullinen opiskeli kuvanveistoa Italiassa. Yksinelävän naistaiteilijan asema ei ollut helppo.
”Aina epäiltiin, että olen lesbo tai muuten jollain tavalla leväperäinen.”
Terveydentilansa vuoksi hän oli päättänyt, ettei koskaan mene naimisiin tai hanki lapsia.
Päätös piti, kunnes hän 36-vuotiaana rakastui neurologi Carl-Magnus Ramsayhin. Mies onnistui vakuuttamaan, ettei mikään estäisi heitä perustamasta perhettä.
Pari vihittiin 1971. Heidän poikansa Jean Ramsay syntyi seuraavana vuonna.
Alusta alkaen oli selvää, ettei perheeseen tule useampaa lasta.
”Pojallani olisi ollut oikeus veljiin ja sisariin. Oli aika kova paikka päättää, ettei niitä tule. Tiesin kuitenkin, etteivät voimani riitä monilapsisen perheen ruljanssiin.”
Yhden lapsen kanssa arki saatiin sujumaan.
”Olimme mieheni kanssa kumpikin kutsumusammateissa. Sen vuoksi ymmärsimme toisiamme ja löysimme ratkaisut arjen ongelmiin.”
Lääkärin työvuoro sairaalassa saattoi kestää jopa 36 tuntia.
Laila Pullinen otti vauvan mukaan ateljeehen, jossa apuna oli palkattu lastenhoitaja. Hoitoapua antoi myös Lailan äiti.
Perhe matkusti paljon ja asuikin ulkomailla.
”Yksi lapsi kulkee mukana siinä kuin matkalaukkukin, jos hän on luonteeltaan sopeutuva. Jean oli äärettömän kiltti ja hyvätapainen.”
Laila Pullinen oli erilainen äiti.
”En ollut hyvä perheenäiti perinteisen mallin mukaan. En ole koskaan paistanut pullaa, keittänyt mustikkamehua tai tehnyt marjahilloja.”
Sen sijaan hän on viettänyt runsaasti aikaa poikansa kanssa. Facebook-sivullaan Jean Ramsay kiittääkin: ”En äkkiä keksi miten tuo olisi voinut olla parempi äiti.” Hän myös listaa kokemuksia, jotka tekivät hänen lapsuudestaan ainutlaatuisen.
Paluu ja pettymys
Laila Pullinen asetti avioliitolleen yhden ehdon.
”Ei saa olla pienintäkään mahdollisuutta, että joudut ottamaan vastuullesi Nissbackan kartanon”, hän esitti miehelleen.
Lupauksesta huolimatta toisin kävi.
Vuonna 1978 perhe suunnitteli muuttoa Yhdysvaltoihin. Margaretta ”Happy” Rockefeller oli luvannut tukensa Pullisen taiteelle. Aviomiehellekin oli tarjolla loistava työtilaisuus.
Perhe oli jo matkustanut uudelle mantereelle, kun Pullinen sai presidentti Kekkoselta kutsun valtiovierailulle Espanjaan.
Amerikan-valloitus jäi kesken. Edessä oli myös aivan uudenlaisia haasteita.
Vuonna 1979 kaavoitus uhkasi hävittää Vantaan Sotungissa sijaitsevan Nissbackan kartanon maat, jotka olivat olleet Ramsayn suvulla 1800-luvulta alkaen. Laila Pullinen päätti puolisonsa kanssa lunastaa tilan, veistospuistoa varten.
”Tiesin paluun Suomeen vaikuttavan aika pahalla tavalla. Pienessä maassa en kykene kuvanveistotaiteella ylläpitämään Nissbackan kaltaista paikkaa. Kuvittelin kuitenkin, että pystyn toimimaan täältä käsin Eurooppaan.”
Niin ei käynyt. Moni muukin asia tuotti pettymyksen.
”Nykyisellä tietämyksellä en missään tapauksessa palaisi Suomeen. Nissbacka ei ole ollut pettymys, vaan suomalainen järjestelmä, joka ei keskustele ja josta ei saa keskustella.”
Epäkohtien kimpussa
Laila Pullinen on puhunut taiteilijoiden puolesta 70-luvun alusta alkaen. Hän on tehnyt monia eduskuntakyselyjä ja lakialoitteita yhdessä kansanedustajien kanssa.
80-vuotispäivän kunniaksi Laila Pullisella on näyttelyt Nissbackassa ja Vantaan kaupunginmuseossa. Kuva: Jonne Räsänen.
Mikään ei ole muuttunut.
”Suomi on taiteessa kehitysmaa, kulttuurikielteinen ja rahavetoinen. Täällä kuvanveistäjillä ei ole samoja mahdollisuuksia kuin muualla maailmassa.”
Merkittävimmät epäkohdat ovat verolainsäädännössä. Toisin kuin Ruotsissa, Suomessa suuren teoksen myynnistä saatua tuottoa ei voi sijoittaa kokonaan seuraavan teoksen kustannuksiin, vaan verottaja leikkaa siitä heti puolet.
Toinen kipeä asia on taiteilijoiden jäämistöä koskeva perintövero. Pullisen mielestä verottaja ei ole pätevä määrittämään taiteen arvoa.
Niin ikään Pullinen on taistellut olemassa olevia apurahakäytäntöjä vastaan.
”Niiden perusteena eivät ole tehdyt työt tai suunnitellut näyttelyt.”
Hän ei unohda koskaan kommenttia, jonka sai haettuaan 15-vuotisapurahaa.
”Eikö yksi lääkäri pysty yhtä akkaa elättämään?”
Vaiettu aihe on ikääntyvän taiteilijan kohtelu.
Laila Pullinen oletti saavansa ylimääräisen taiteilijaeläkkeen valtion tunnustuksena urastaan. Näin kävikin, mutta kolmesta korkeimpaan hallinto-oikeuteen tehdystä valituksesta huolimatta hän saa siitä yhä vain puolet.
”Se ei siis olekaan tunnustus tehdystä työstä, vaan sosiaalinen apuraha.”
Pullinen asuu tällä hetkellä taiteilijakoti Lallukassa Helsingissä.
”Todennäköisesti joudun muuttamaan sieltä johonkin halvempaan asuntoon. Jokaisen pitäisi ymmärtää, kuinka paljon Nissbackan ylläpitäminen vaatii.”
Työ jatkuu
Laila Pullinen on kansainvälisesti menestyneimpiä suomalaisia taiteilijoita. Hän tekee yhä työtä: 80-vuotismerkkipäivää juhlistavissa näyttelyissä Nissbackan veistospuistossa ja Vantaan kaupunginmuseossa on esillä tuoreita teoksia.
Ensi vuotta pidemmälle Laila Pullinen ei uskalla kalenteriaan täyttää.
Keuhkotuberkuloosin jälkeen hän on kokenut lääkemyrkytyksen, verenmyrkytyksen, aivoinfarktin, useita sydänkohtauksia ja loukkaantunut vaikeasti liikenneonnettomuudessa. Viitisen vuotta sitten olkapään luussa todettiin tuberkuloosi. Moni ei kestä taudin vaatimaa rankkaa lääkitystä.
”Kahdeksan kuukauden jälkeen minäkin olin valmis kuolemaan.”
Toivuttuaan Pullinen on jatkanut luomista.
”Taiteen tekeminen oli minulle ainoa mahdollisuus. Kuinka siitä olisi mahdollista luopua?”
Tulevaisuuden haaveita ei ole.
”Minulle ei luvattu huomistakaan.”
Juttu on julkaistu alun perin Seurassa 32/2013.