Lapsuustraumasta selvinnyt Lotta Lehtikari: ”Uskallan päästää ihmiset lähemmäs”
Näyttelijä Lotta Lehtikari selvisi rankoista lapsuudenkokemuksista Rosen-terapian avulla. Hyvinvoinnin vahvistuttua hän on muuttunut lempeämmäksi ja alkanut taas luottaa ihmisiin.
Lotta Lehtikarin ystävän mielestä Lotta on tehnyt jotain harvinaista: muuttunut vielä aikuisena. ”Olen nykyisin varmasti lempeämpi ja paremmin läsnä.”
Äiti oli epäluotettava, pelottava ja arvaamaton. Joskus hän oli myös väkivaltainen. Silloin pieni Lotta Lehtikari jähmettyi paikoilleen.
”Seisoin vain jähmettyneenä, vaikka tiesin, että nyt tulee kyytiä. Muistan ajatelleeni, että seuraavalla kerralla juoksen pakoon. Mutta en sitten pystynytkään, jalat eivät vain toimineet. Se oli todella pelottavaa.”
”Kyllä sellainen trauman jättää.”
Trauma toistuu Lotan puheessa. Sana tarkoittaa henkistä tai ruumiillista vauriota, haavaa. Nykytietämyksen mukaan yllättävien ja ennakoimattomien tapahtumien aiheuttama järkytys voi synnyttää trauman, joka saattaa vaikuttaa koko ihmisen loppuelämän ajan.
Aina niin ei tarvitse käydä.
Teatteri ja koulu toimivat pakopaikkoina
Lotta muistaa lapsuudestaan erilaiset vatsaoireet. Niiden lisäksi hän on kärsinyt paniikkikohtauksista, ahdistuksesta ja ylivirittyneisyydestä, joka ilmenee erityisesti unettomuutena.
Kun Lotta oli teini-ikäinen, hänen äitinsä joutui ensimmäisen kerran sairaalaan. Vasta silloin hän ymmärsi, että äiti oli sairas. Kävi ilmi, että äidillä oli kaksisuuntainen mielialahäiriö. Taudinkuvaan kuuluvat läheisille hyvin vaikeat masennus- ja maniajaksot, jolloin arki saattaa olla hyvinkin arvaamatonta.
”Kaikki maniat eivät johtaneet psykoosiin. Mutta sitten kun niin kävi, hän joutui sairaalaan.”
Kaksisuuntainen mielialahäiriö on vahvasti periytyvä mielenterveyden häiriö. Aikuisena Lotta on ymmärtänyt, että hänellä oli jo nuorena synnynnäisiä keinoja, jotka ovat ehkä suojelleet häntä sairastumiselta.
”Olen aina mennyt vahvasti tunteita päin, enkä ole väistänyt mitään. En ole peloton, mutta tunnen pelkoni”, Lotta Lehtikari pohtii.
Teini-iässä Lotan avuksi tuli teatteri, jossa hän sai purettua epävakaista kotioloista syntynyttä aggressiota. Koulustakin tuli tärkeä pakopaikka, sillä siellä asiat tapahtuivat aina ennakoitavasti ja tiettyjen sääntöjen mukaan.
Myös Lotan asema perheen kuopuksena saattoi suojata häntä pahimmalta. Isosisko, jolle äiti oli vielä armottomampi, ei kestänyt. Hänenkin mielensä sairastui ja hän päätyi itsemurhaan, kaksi vuotta äidin jälkeen.
”Perheemme tarina on hurja kertomus siitä, miten toinen lapsista selvisi, ja toinen ei. Mutta se vahvistaa ajatustani siitä, että minun piti jäädä tänne, koska minulla oli täällä vielä tehtävää. Kuoleman lähellä käyminen herättää elämään, vaikka se voi olla rankka prosessi.”
Apu löytyi kehoterapiasta
Lotta haki oireiluunsa apua psykoterapiasta ja ennakkoluulottomasti monista muistakin hoitomuodoista.
”Olin välillä jo aivan toivoton. Ajattelin, ettei kukaan voi minua auttaa”, Lotta Lehtikari muistelee.
Kun EMDR-silmänliiketerapiakaan ei auttanut, ehdotti psykiatri Rosen-terapiaa.
”Ensimmäisestä Rosen-hoidosta lähtien tiesin, että se oli minun juttuni. Se oli aivan käänteentekevää”, Lotta hehkuttaa muistosta edelleen innostuen.
Saksalaisen Marion Rosenin kehittämä, lempeään kosketukseen perustuva kehoterapiamuoto käsittelee kehon jännitystiloja. Sen lähtöajatuksena on, että traumaattisissa tai haastavissa tilanteissa kehoon jää kroonista lihasjännitystä, jotka aiheuttavat muun muassa kipuja, rentoutumisen vaikeutta ja hengityksen kapenemista.
Rosen-terapeutin vastaanotolla Lotta tunsi olevansa turvassa. Hän koki saavansa yhteyden kehoon jääneisiin tunteisiinsa, ja paraneminen saattoi alkaa. Kun Lotta oli käynyt hoidoissa vuoden verran, ehdotti terapeutti Lotalle kouluttautumista Rosen-terapeutiksi. Lotta innostui ja suoritti viisi vuotta kestäneet opinnot.
”Elämäni oli pitkään vain selviytymistä, paljon yksinpärjäämistä ja kärsimystä. Elämä oli sellaista lusimista: mietin vain, että paljonkohan tätä on vielä jäljellä. Rosen-terapian myötä koen elämäni nyt aivan toisin ja haluan kertoa Rosenista kaikille!”
Nyt hänellä on oma vastaanotto Helsingin Herttoniemessä.
”Tiedän, että on paljon ihmisiä, jotka eivät ole saaneet apua mistään muusta.”
Oireille löytyi selitys
Opintojen myötä Lotta oppi ymmärtämään lapsuudenkokemuksiaan. Hänen lapsena äitiä kohtaan kokemansa viha olikin oikeastaan suoja, jonka avulla hän piti äitiä etäällä itsestään. Se auttoi selviämään vaikeasta elämänvaiheesta. Jähmettyminen osoittautui tyyppiesimerkiksi Stephen Porgesin polyvagaalisesta teoriasta, jonka mukaan uhkaavissa tilanteissa ihmisen autonominen hermosto joko taistelee, pakenee tai jähmettyy. Pienelle lapselle kaksi ensimmäistä ovat harvoin mahdollisia, joten jäljelle jää vain koko vartalon lamaannuttava jähmettyminen.
Järkyttävästä tilanteesta jää kehoon muistijälki, joka saattaa oireilla vuosienkin päästä.
”On hieno tunne, kun palaset loksahtelevat kohdilleen.”
Rosen-terapian ytimessä on ajatus siitä, että ihmisen tunteet eivät ole päässä, vaan kehossa. Se antaa paljon huomiota autonomiselle eli tahdosta riippumattomalle hermostolle, jonka alkukantainen tarkoitus on varoittaa vaarasta.
”Kaikki ei ole ihmisen mielen hallittavissa. Kosketushoidot, joihin Rosen-terapiakin kuuluu, lisäävät mielihyvähormoni oksitosiinin erittämistä. Hidas ja myötätuntoinen kosketus lisää turvallisuudentunnetta ja luottamuksellisessa ympäristössä päästään kiinni kehon jännitteisiin ja niiden taustalla oleviin syihin. Kun suojautuminen hellittää, olo paranee ja hengitys vapautuu.”
”Usein sanotaan, että mikä ei tapa, se vahvistaa. Itse ajattelen, että mikä ei tapa, se tekee meidät herkemmiksi. ja se on hyvä.” © Tommi Tuomi/Otavamedia
Lotta Lehtikari antaa itselleen luvan itkeä
Yksin pärjäämistä korostavassa nykyelämässä tunteille ei jää tilaa. Suojauksen kohtaaminen nostaakin usein tunteet pintaan.
”Rosen-hoidossa on lupa tuntea omia tunteitaan. Itsekin itkin hoidoissa aluksi kuin Niagara. Vähitellen, kun tunteet tulevat nähdyiksi ja vastaanotetuiksi, kuorma kevenee.”
Lotta on huomannut, että suomalaisilla on paljon itkemättömiä itkuja.
”Olemme tottuneet ajatukseen, että tunteiden näyttäminen on heikkoutta. Emme välttämättä edes tunnista enää, kun meissä nousee jokin tunne, vaan blokkaamme sen pois. Kehomme oppii torjumaan tunteita, eivätkä ne enää edes yllä tietoiseen mieleemme.”
Moni suomalainen sanoo, ettei ole tunneihminen.
”Tosiasiassa olemme kaikki fysiologialtamme samanlaisia, olemme kaikki tunneihmisiä. Tunteet vain pitäisi oppia tuntemaan.”
Sota-aikakin näkyy yhä Lotan asiakkaissa.
”Sodan jälkeen ei ollut traumatietoutta, ja jälkihoito jäi tekemättä. Itsehoitona käytettiin usein alkoholia. Vaikka meitä 1970-luvulla syntyneitä kutsutaan pilkallisesti terapiasukupolveksi, teemme me tärkeää työtä edellistenkin sukupolvien edestä. Kaikki sukupolvet ovat varmasti tehneet parhaansa sen hetkisen tiedon avulla, mitä kulloinkin on ollut käytettävissä, mutta meillä on nyt mahdollisuus katkaista traumaketju.”
Hoitamattomat traumat siirtyvät seuraavalle sukupolvelle.
”Ymmärrän nyt, ettei minunkaan äitini ollut paha. Hän oli oman tarinansa uhri”, Lotta Lehtikari sanoo.
Suuri muutos kohti toipumista
Vaikka Lotan elämä sai uuden suunnan Rosen-terapian myötä, on toipuminen prosessi, joka jatkuu läpi elämän.
Jos vanha vaiva, unettomuus, alkaa muistuttaa olemassaolostaan, Lotta tietää, että autonominen hermosto varoittaa vaarasta. Silloin Lotta hiljentää tahtia, ja käy Rosen-terapiassa.
”Vaikka Rosenissa asiakas tavallaan itse parantaa itsensä, siihen tarvitaan kuitenkin se toinen ihminen. Hoidossa koettu turvan ja kannattelun kokemus parantaa, siinä ei ole koskaan yksin.”
Tunteitaan kuuntelemalla Lotta on oppinut, ettei vaadi enää itseltään työssä niin paljon kuin ennen. Näyttelijän työpäivät venyvät helposti 12-tuntisiksi, ja se on liikaa.
”Näyttelijäntyössäkin menen nyt merkityksen perässä, enkä tee enää muita kuin itselleni merkityksellisiä rooleja.”
Uusi vaihde elämässä näkyy Lotasta.
En enää vastusta sitä mitä tapahtuu, vaikka se olisi jotain ikävää. Pystyn hyväksymään elämän sellaisena kuin se on, iloineen ja kipuineen.
”Eräs ystäväni sanoi, että harvat ihmiset muuttuvat enää aikuisiällä, mutta hänen mielestään minä olen muuttunut. Olen nykyisin varmasti lempeämpi ja paremmin läsnä. En enää vastusta sitä mitä tapahtuu, vaikka se olisi jotain ikävää. Pystyn hyväksymään elämän sellaisena kuin se on, iloineen ja kipuineen. Kuolemanpelko on kadonnut.”
Myös Lotan luottamus ihmisiin on parantunut.
”Elämä on paljon kiinnostavampaa nyt. En enää ajattele, että ihmiset haluavat pahaa, ja uskallan päästää heidät lähemmäs kuin ennen. Ihmissuhteet ovat syventyneet, ja olen saanut uusia ystäviä etenkin Rosen-yhteisöstä. Olen ollut hämmästynyt ja kiitollinen siitä, miten paljon tukea olen sieltä saanut.”
Lotasta on hauska huomata, että vaikka olosuhteet hänen elämässään eivät ole juuri muuttuneet, jokin on silti muuttunut hyvin paljon.
”Olen muuttunut sisäisesti. Olen viimein utelias elämää kohtaan ja kiinnostuneena katson, kuinka pitkälle elämästä nauttimisessa ja hyvinvoinnissa voi mennä”, Lotta sanoo ja nauraa.
Kuvausvaatteet: untuvatakki MarcO’Polo.
Artikkeli on julkaistu ensi kerran Kotilääkärissä 2/21.
Lue myös: Trauma voimavarana – puhumalla eheytynyt
Kiinnostuitko? Tilaa Kotilääkäri-lehti