Pakistanista adoptoitu Etni sai lapsena kuulla olevansa ”koiran paskaläjä” – Nyt hän loistaa Voice of Finland -kilpailussa

Jaa artikkeliTilaa Seura
Etni Khan
Etni Khan pääsi jatkoon Voice of Finlandin ensimmäisessä livelähetyksessä. ”En ajatellut, että voisin päästä näin pitkälle.” © Rami Marjamäki
Etni Khan adoptoitiin Suomeen pakistanilaisesta suurperheestä. Hylkäämisestä tuli hänen elämässään toistuva kokemus, jonka tuskaa musiikki on aina lievittänyt. Omaksi hämmästyksekseen Etni on selvinnyt Voice of Finland -kilpailun loppusuoralle asti.

Etni syntyi jouluaattona.

Hän ei ollut suunniteltu lapsi.

Pakistanilaisperheessä oli jo ennestään seitsemän lasta. Vanhemmat työskentelivät kadunlakaisijoina ja koulun siivoojina Nowsherassa, Pohjois-Pakistanissa. Äiti oli väsynyt, elämä köyhää ilman uusia suitakin.

Kahden päivän ikäisenä tytär annettiin koulun suomalaisen opettajan hoiviin. Lähetystyötä Pakistanissa vuosia tehnyt Riitta lupasi etsiä hänelle adoptiovanhemmat.

Tytär sai kasteessa suomalaisen nimen. Hänen oli määrä lähteä Utsjoelle, sitten Ruotsiin, sitten Kanadaan. Aina kuitenkin tapahtui jotakin, jonka vuoksi adoptio peruuntui.

Etsiessään tytölle sopivia vanhempia Riitta ehti itse kiintyä häneen. Lopulta Riitta päätti adoptoida hänet yksin, mikä ei nelisenkymmentä vuotta sitten ollut kovin tavallista.

Kolmivuotiaana pakistanilaistyttö muutti adoptioäitinsä kanssa tämän kotimaahan – joulupukin maahan.

Jonkin aikaa kaikki meni ihan hyvin.

Etni Khan ja Riitta 1980-luvun alussa.

Etni ja Riitta pian Suomeen saapumisen jälkeen 1980-luvun alussa. © Rami Marjamäki

Ystävä huijasi Voice of Finland -kisaan

Helmikuussa 2020 Etni Khan laulaa Voice of Finlandin Ääni ratkaisee -vaiheessa kappaleen His Eye Is on the Sparrow.

Se on kaunis gospel siitä, miten Kaikkivaltias pitää huolta pienestä varpusestakin. Khan tulkitsee sen voimakkaalla, kirkkaana korkealle ja tummana matalalle ulottuvalla äänellään.

Kaikki tuomarit kääntävät tuolinsa.

Redrama, Anna Puu, Juha Tapio ja Toni Virtanen näkevät edessään naisen, jonka sisällä asuu sekä pieni pakistanilainen tyttö että pesunkestävä suomalainen juntti.

Nelikymppinen kahden aikuisen lapsen äiti oli jo aikoja sitten kasvanut ulos lauluhaaveistaan. Voice of Finlandiin hän päätyi, kun ystävä ehdotti viattomasti reissua Tampereelle ja kertoi vasta matkalla, että veisi Etnin pyrkimään kilpailuun vaikka väkisin.

Ystävä joutui turvautumaan kepulikonstiin, sillä Etni ei ollut kovasta yllytyksestä huolimatta taipunut hakemaan ohjelmaan aikaisemmin. Tuttavapiirissään taitavaksi tiedetty laulaja kiukutteli vielä kaksikon päästyä perille Ihqu-ravintolaan Tampereella.

”Sanoin, että minä en sitten täytä yhtäkään lappua”, Etni nauraa.

Yllätyksekseen hän kuitenkin löysi karaokebaarin listalta itselleen mieleisen kappaleen, sen saman, joka sai tuomaritkin myöhemmin kääntämään tuolinsa.

Voice of Finlandin kausi keskeytyi viime talvena, kun livelähetyksiä ei voitu koronarajoitusten vuoksi järjestää. Sitä ennen Etni ehti selviytyä kahdesta pudotuksesta Redraman tiimissä.

Syksyn ensimmäisessä livelähetyksessä Etni pääsi yleisön äänillä suoraan semifinaaliin. Jäljellä on enää kahdeksan laulajaa, jotka kilpailevat finaalipaikasta perjantaina 18. syyskuuta.

Vaikka suorat lähetykset jännittävät, mitään menestyspaineita Etnillä ei ole.

”En ajatellut, että voisin päästä näin pitkälle. On ihan ihmeellistä, että olen enää mukana”, Etni sanoo.

Hän haluaa esiintyä julkisuudessa pelkästään taiteilijanimellään Etni Khan. Siinä yhdistyy hänen aiemman yhtyeensä nimi sekä biologisen perheen sukunimi.

Yksityisyyttään hän haluaa varjella erityisesti lastensa vuoksi.

Etni Khan kuvailee itseään suomalaiseksi maalaisjuntiksi. ”I’m from Orivesi, you know, it´s in Pirkanmaa”, Etni vastaa, jos joku suomalainen erehtyy kysymään englanniksi, mistä hän on kotoisin.

Etni Khan kuvailee itseään suomalaiseksi maalaisjuntiksi. ”I’m from Orivesi, you know, it´s in Pirkanmaa”, Etni vastaa, jos joku suomalainen erehtyy kysymään englanniksi, mistä hän on kotoisin. © Rami Marjamäki

5-vuotias Etni isätön jo toisen kerran

Etnin ja hänen adoptioäitinsä mukana Suomeen muutti Etnin parikymppinen isosisko, joka oli hoitanut Etniä jo tämän elämän alkuvuodet Pakistanissa. Hyvin pian Etni lakkasi puhumasta siskolleen urdua, biologisen perheensä kieltä.

Hän ilmoitti, että nyt ollaan Suomessa ja puhutaan suomea. Myöhemmin tällä pienen tytön tomeralla päätöksellä oli kipeitä seurauksia.

Etnin sisko halusi pian muuttaa omilleen ja alkaa opiskella Suomessa. Riitta puolestaan rakastui mieheen, josta tuli Etnillekin tärkeä.

”Hänet minä otin isäksi, ja hän otti mut nimiinsä. Mutta häistä ei mennyt vuottakaan, kun hän kuoli.”

Etni oli tuolloin vain viisivuotias. Hän oli menettänyt isän jo kahdesti.

Kun Etni Khan kertoo elämästään, hylätyksi tulemisen kokemus toistuu tarinassa yhä uudestaan ja uudestaan.

Hänet adoptoitiin aikana, jolloin ei vielä ymmärretty, millaisia vai­keuksia muista kulttuureista Suomeen tuodut lapset joutuvat kohtaamaan. Ajateltiin vain, että lapsihan pääsee kehitysmaasta hyvinvointivaltioon – mikä hänellä voisi muka olla huonosti?

Ehkä saatettiin jopa ajatella, että lapsen olisi syytä olla kiitollinen.

Eikä hänen varsinkaan olisi soveliasta kapinoida.

Kuin koiran jätös

Kun Etni tuli kouluikään, hänen äitinsä sai töitä Orivedeltä. Etnistä tuli oriveteläinen ”junttieinari” – sitä sanaa hän itse käyttää.

Koska Riitta työskenteli seurakunnassa, hän oli monesti iltaisin poissa kotoa, ja Etni vietti paljon aikaa yksin.

Kaveriksi Etnille oli hankittu eläimiä. Hänellä oli yhdessä vaiheessa peräti yksitoista kissaa sekä koira, gerbiilejä ja undulaatteja.

”Kun alkoi pelottaa, pakkasin kissat ja koiran hihnaan, ja menin talvipakkasella tien toiselle puolelle naapurin vaatehuoneeseen nukkumaan. Se oli mun turvapaikkani.”

Etni korostaa, ettei häneltä puuttunut mitään aineellisesti. Mikään ei kuitenkaan korvaa vanhemman läsnäoloa. Lapsesta tuntui, ettei kukaan odottanut tai kaivannut häntä.

”En halua mitenkään soimata äitiä, koska meillä on nyt hyvät välit. Mutta mulla oli tosi rankkaa, koska koin sitä hylkäämisen tunnetta vahvasti ja uudelleen ja uudelleen.”

Etnin kasvaessa hylkäämisen rinnalle nousi toisenlainen tunne: tietoisuus omasta erilaisuudesta. Kaikkein pahimmalta Etnistä tuntui se, ettei hänen äitinsä puolustanut häntä. Ei silloinkaan, kun eräs sukulainen vertasi ruskeahipiäistä lasta koiran jätöksiin.

Etni oli sukulaismiehen mielestä kuin ”koiran paskaläjä lattialla”.

Sellaiset sanat eivät koskaan lähde mielestä.

Pian Etnin mieleen kirjoitettiin muitakin, vähintään yhtä rumia sanoja.

Etni Khan ja Riitta Etnin rippijuhlissa. Kuva on otettu Kotiliesi-lehdessä julkaistuun juttuun.

Etni ja Riitta Etnin rippijuhlissa. Kuva on otettu Kotiliesi-lehdessä julkaistuun juttuun. © Soila Kirkkala

Skinit luokkakavereina

Pakistanilaissyntyinen tyttö pisti silmään katukuvasta ja luokkakuvasta 1980-luvun Orivedellä. Etniä kiusattiin koulussa ja haukuttiin esimerkiksi Laku-Liisaksi.

”Ja neekerihuoraksi ja aids-neekeriksi. Olihan niitä kaikenlaisia lempinimiä.”

Hyvä huumorintaju auttoi kestämään luokkatovereiden rasismia, ja Etni oppi sanomaan vastaan.

Tilanne paheni 1990-luvun alussa, kun skinhead-ryhmiä syntyi eri puolille Suomea, ja niinpä myös Orivedelle. Seitsemännellä luokalla joistakin Etnin luokkatovereista tuli skinheadeja.

Samaan aikaan suhde äitiin huononi. Etni kapinoi voimakkaasti, paitsi teini-ikäisyyttään myös kaiken kokemansa vuoksi, eikä hän tullut toimeen äidin uuden miehen kanssa.

Päätettiin, että Etni muuttaisi tätinsä luo Tampereelle ja aloittaisi steinerkoulun. Etni muistaa sen hyvänä aikana. Peruskoulun jälkeen hän muutti yksin asumaan, ja ystävistä muodostui läheinen yhteisö. Sellainen perhe, joka ei koskaan hylkää.

Pian Etni saisi muitakin perheitä: ensin uuden ja sitten vanhan – sen, joka hänet kerran hylkäsi.

Kipu ja lohtu

Etni Khanista tuli ensimmäisen kerran äiti jo parikymppisenä, kun hän sai tyttären. Viisi vuotta myöhemmin syntyi poika. Lapset ovat jo aikuisia, ja Etni elää nyt yksin, vaikka onkin läheinen lastensa kanssa.

”Heitämme yhdessä rankkaakin huumoria arjessa.”

Hylkäämisen, irrallisuuden ja rajattomuuden kokemukset ovat aina muovanneet Etnin ihmissuhteita.

Ehkä jotain sentään hennosti eheytyi, kun Etni sai biologiset vanhempansa Suomeen 13 vuotta sitten. Jo sitä ennen neljä Etnin sisarusta oli muuttanut Suomeen. Erityisesti isän saaminen osaksi elämää, vuosikymmenten isättömyyden jälkeen, oli Etnin mielestä ihanaa.

Kovin läheistä suhdetta vanhempiin ei kuitenkaan voinut luoda, kun mitään yhteistä kieltä ei ollut.

Oli tuskallista tajuta, että hän oli jäänyt pysyvästi kahden kulttuurin väliin, eikä kukaan läheinen kyennyt sitä ymmärtämään.

Isä menehtyi muutama vuosi sitten. Etnistä oli tuskallista tajuta, että hän oli jäänyt pysyvästi kahden kulttuurin väliin, eikä kukaan läheinen kyennyt sitä ymmärtämään.

Meni pitkään, että Etni pääsi eroon biologista äitiään kohtaan tuntemastaan kaunasta.

”Olen ollut hänelle kauhean vihainen siitä, ettei hän koskaan tiennyt, millainen elämä minulla täällä oli.”

Etni on käsitellyt kokemuksiaan viime aikoina myös terapiassa, mutta pienestä asti hänellä on ollut yksi tärkeä lohduttaja: musiikki.

Jo alle kouluikäisenä Etni viihtyi tunteja pianon ääressä. Musiikkiin hän on aina purkanut syvimpiä tuntojaan: laulamiseen, soittamiseen, tulkitsemiseen. Hän on myös kirjoittanut laulutekstejä adoptiostaan.

”Kaikki se kipu on tuottanut paljon musiikkia.”

Se kipu on läsnä myös silloin, kun Etni Khan tarttuu mikrofoniin.

Lue myös: Iskelmälegenda Baddingin veljentyttö Katri Somerjoki kilpailee The Voice of Finlandissa: ”Nyt on minun aikani loistaa”

X