Laulajat Irina ja Muska: ”Miehiltämme tarvitaan hyviä hermoja”

Mitä yhteistä on Irina Saarella, 41, ja Muska Babitzinillä, 63? Alkuun tuntuu, ettei juuri muuta kuin se, että Irina näyttelee Muskaa Suomen kesäteatterin Kirka-musikaalissa, joka saa ensi-iltansa Valkeakoskella 16. kesäkuuta.

Mutta kun rokkimimmit istuutuvat saman pöydän ääreen, yhtäläisyyksiä rupeaa löytymään yllättävän paljon.

Raspia ei tule

Kun Irinaa viime syksynä pyydettiin Muskan rooliin Suomen kesäteatteriin, hän hämmentyi.

”Ajattelin aluksi, että apua, eihän me olla yhtään samanlaisia laulajia.”

Muskaa oli jo kosittu esittämään itseään, mutta hän kieltäytyi.

”Olen sen verran vanhempi tyyppi, että en jaksa tuollaista keikkaputkea omien keikkojeni lisäksi.”

Irina tarttui haasteeseen. Babitzinin sisarusten musiikki oli hänelle tuttua: äiti kuunteli usein Irinan lapsuudessa Kirkaa. Irina itse taas on tanssahdellut Krokotiili-rockin tahtiin.

Kun Irina työsti kokoelmalevyä vuonna 2010, oli lähellä, ettei hän tehnyt omaa versiotaan Muskan kappaleesta Kirjoita postikorttiin. Tuolloin uskallus ei kuitenkaan ihan riittänyt.

”Muskan saundi on raakuudessaan niin makea. Ajattelin, etten olisi pystynyt tekemään kunniaa biisille.”

Tänä kesänä hän kuitenkin nousee estradille ja esittää kappaleen.

”Päätin, että hitto, nyt tartun siihen.”

Muska uskoo Irinan kykyihin.

”Irina on loistava valinta rooliin. Olen kuunnellut hänen musiikkiaan ja tiedän, että hän pystyy ihan mihin vaan.”

”Raspia minulta ei tule, mutta ehkä jotain muuta sitten”, Irina nauraa.

Irinalle on vuokrattu Valkeakoskelta kesän ajaksi asunto, sillä kotiin Heinolaan on puolentoista tunnin ajomatka. Irinan valomiehenä työskentelevä puoliso reissaa kesän töissä, mutta Irinan appivanhemmat ovat luvanneet auttaa pariskunnan lasten, 7-vuotiaan tytön ja 5-vuotiaan pojan, hoidossa.

Avoimuus yhdistää

Irina ja Muska ovat havainneet olevansa luonteiltaan hyvin samankaltaisia.

”Huomaan, että Irina on hirveän vilkas kuten minäkin. Ja oikeamielinen, sitä minullekin opetettiin pienestä asti. Pitää kunnioittaa muita ihmisiä ja auttaa aina jos vaan kykenee.”

”Olemme molemmat myös todella avoimia”, Irina nyökyttelee vierellä.

Molempien mielestä keikkaelämässä parasta on vapaus. Keikat ajoittuvat viikonlopuille, joten arkipäivänsä saa rakentaa miten huvittaa.

”Se mahdollistaa, että saan elää aika huithapelia elämää”, Irina summaa.

”Boheemi arki on minua varten. En voisi kuvitella tekeväni tavallista toimistotyötä”, Muska sanoo.

Raskainta keikkailussa on kummankin mielestä valvominen. Nykyisin keikat alkavat ravintoloissa ja klubeilla vasta puolenyön jälkeen.

”Silloin yleisössä on jo aika paljon örvelöitä”, Muska tietää.

Muska ei pidä matkustamisesta ja pitkistä ajoista, kun taas Irina nauttii niistä.

”Bussimatkat ovat omaa aikaani, jolloin saan lukea, kuunnella musaa tai puhua paskaa. Bussissa oleminen on kuin lomaa: silloin ei voi miettiä tiskejä tai pyykkejä.”

Lapsettomuus oli valinta

Muskalla ei ole omia lapsia, Irinalla on kaksi. Koska Irina on päivisin paljon kotona, heillä pyörii paljon lasten kavereita. Muska on puolestaan hoitanut vuosien varrella paljon sisarustensa ja ystäviensä muksuja.

”Totta kai olen jäänyt paitsi paljosta, kun minulla ei ole omia lapsia. Se oli täysin oma valintani. ”

Muska tietää, että lapsien sisällyttäminen matkustelevaan elämäntapaan olisi ollut mahdotonta.

”Onneksi lapsia on ollut ympärilläni aina niin paljon. Tunnen eläneeni täyden elämän.”

Miehet samalla alalla

Yksi Muskaa ja Irinaa yhdistävä tekijä on rakkaus. Molemmilla on pitkät parisuhteet: Irina on ollut miehensä kanssa yhdessä jo 18 vuotta, Muska huikeat 45 vuotta.

Irinan aviomies työskentelee bändin valomiehenä, Muskan avomies Hannu Salakka eli Kala Hande on kitaristi.

”Pitkän suhteen edellytys on se, että olemme samalla alalla. Ei tästä muuten olisi mitään tullut”, Muska tietää.

Työskentelyssä oman kumppanin kanssa on Muskan ja Irinan mielestä hyvät ja huonot puolensa.

”Monet päivittelevät, että onpas ihanan romanttista kun työskentelemme yhdessä. Mielestäni siinä ei ole mitään romanttista”, Irina oikoo.

Molemmat tietävät, että suhteen eteen on nähtävä vaivaa.

”Tuntuu, että joudun välillä tekemään kaksin verroin enemmän duunia suhteeni eteen. Muistutan itseäni, ettei se toinen ole vain työkaveri. Täytyy pitää huoli, ettei toisen naama rupea ärsyttämään liikaa, kun työ ja vapaa-aikakin on yhteistä”, Irina pohtii.

Muska muistuttaa, että tiiviissä suhteessa on osattava ottaa itselleen tilaa. Nuorempana hän lähti usein äidin tai siskon luokse, jos yhteiselo miehen kanssa tuntui liian tiiviiltä.

”Nyt en enää jaksa lähteä pois vaan olen mieluummin kotona. Olemme yhdessä vuorokauden ympäri.”

Irinan mielestä on onni, että kun mies kasaa valoja, Irina saa puuhastella rauhassa omiaan.

Kun Irinaa ahdistaa, mies lähtee vaikka keikkakavereiden kanssa saunomaan.

”En ole ehkä mikään maailman ihanin kumppani, koska tarvitsen paljon omaa tilaa. Onneksi mieheni osaa antaa minulle sitä.”

”Miehiltämme tarvitaan hyviä hermoja”, Muska heittää.

Muska tietää, että yli 40 vuotta kestänyt suhde on musiikkipiireissä harvinaisuus.

”Toisen sietäminen on tärkeää. On meilläkin ollut laskuja ja nousuja ja tappeluita, mutta uskon, että sama ala ja yhteiset keikat yhdistävät meitä. Usein tuntuu, että monet eroavat ihan pienistä ja mitättömistä syistä.”

”Olen minäkin aina välillä ollut laittamassa hanskoja tiskiin, mutta sitten taas päätän tehdä töitä suhteeni eteen. Välillä tahtotila on vahvasti kateissa, mutta sieltä jostain se aina löytyy”, Irina sanoo.

Kaipuu puhelinsoittoihin

Kirkan kuolemasta tulee ensi vuonna kuluneeksi 10 vuotta. Muska kertoo, että suurin suru on jo helpottanut, mutta ikävä on yhä kova.

Kirka menehtyi sydänkohtaukseen yllättäen 56-vuotiaana.

”Se oli kova sokki meikäläiselle. Olimme paljon tekemisissä ja soittelimme toisillemme pari kertaa viikossa.”

Tammikuussa 2007 Muska huomasi, että kaikki ei ollut hyvin. Kirka oli lähtenyt Muskan mukana Porvooseen seuramaan siskonsa keikkaa.

”Lavalla ollessani huomasin, että hänen yläkroppansa oli jotenkin oudon turvonnut. Kymmenen päivän kuluttua hän menehtyi.”

Irina ei koskaan ehtinyt tavata Kirkaa kasvotusten, vaikka joskus näkikin ohimennen hänen esiintyvän.

”Mulla on aina ollut Kirkasta sellainen fiilis, että hänet puskettiin väkisin iskelmä-laariin vaikka hän olisi halunnut olla rokkikukko. Hänen äänensä meni iskelmässä hukkaan.”

”Olen ihan samaa mieltä!” Muska yhtyy.

Muskaa harmittaa, että lahjakas veli ei saanut enää jatkaa uraansa, jota hän rakasti.

”Kirka oli makea isoveli, todellinen tuki ja turva. Hän oli kova järjestämään pieniä juhlia kotonaan. Hän oli avoin ja ikuinen optimisti.”

Eniten Muska ikävöi tiivistä yhteydenpitoa.

”Kaipaan sitä, että puhelin soi usein. Kirka oli aidosti kiinnostunut siitä, miten meillä menee ja mitä meille kuuluu.”

Suuria menetyksiä

Muska on joutunut elämässään kokemaan suuria menetyksiä. Toinen isoveli Sammy menehtyi auto-onnettomuudessa vuonna 1973 vain 24-vuotiaana.

”Tajusin elämän rajallisuuden vasta silloin, kun meidän Sammy kuoli. Aiemmin ajattelin, että täällä eletään ikuisesti. On epäoikeudenmukaista, että toiset joutuvat kuolemaan aivan liian aikaisin. Mutta vuodet helpottavat surua.”

Irina on säästynyt tähänastisessa elämässään suurimmilta menetyksiltä. Suuri sokki tuli kuitenkin alkuvuodesta, jolloin hänen ystävältään löydettiin aivokasvain. Se oli onneksi hyvänlaatuinen.

”Se oli muistutus siitä, että ihan mitä tahansa voi tapahtua. Täältä voi joutua lähtemään ihan minä päivänä tahansa.”

Vuosien varrella sekä Muskan että Irinan suhde elämään ja kuolemaan on muuttunut. Elämän rajallisuus iski Irinan mieleen sen jälkeen, kun hänestä tuli äiti.

”Silloin oivalsin, että ai saakeli, ei täällä ollakaan ikuisesti. Haluan nähdä, kun pienistä ihmisistäni tulee aikuisia. Tajusin, että enää ei saa urpoilla.”

Muskakin on huomannut pohtivansa testamentin tekoa ja sitä, miten muu perhe pärjäisi, jos hänen aikansa koittaisi. Ortodoksisesta perheestä oleva Muska uskoo, että kuoleman jälkeen on olemassa jotakin. Niin Irinakin haluaa ajatella.

”Minusta on aina tuntunut, että äidinäitini isä Vihtori on töninyt minua oikeaan suuntaan, ohjannut ja katsonut perääni”, Irina kertoo.

Elämänjanoiset naiset haluaisivat elää 100-vuotiaiksi, täysillä tietenkin.

”Minulla on Pariisissa asuva 105-vuotias täti, joka käyttää yhä korkokenkiä ja hoitaa itse kaikki asiansa. Siinä on tavoitetta kerrakseen”, Muska nauraa.