Laura Malmivaara ei ole kontrollifriikki: ”Vanhemmat eivät voi suojella lasta elämältä tai sen kolhuilta – niiden jälkeen elämä kantaa kyllä”

Jaa artikkeliLähetä vinkki
Laura Malmivaara
"Mitä lähempänä viittäkymppiä olen, sitä rennommin suhtaudun elämään", näyttelijä Laura Malmivaara sanoo. © Tiia Ahjotuli
Näyttelijä-valokuvaaja Laura Malmivaaralle Vaiti-esikoisromaanin kirjoittaminen oli terapeuttinen prosessi, jonka aikana hän kävi läpi tunteita kauhusta nautintoon. "Asioi­den mittakaava on kirkastunut", Laura sanoo.

Laura Malmivaara nojautui enemmän tunteeseen kuin järkeen syksyllä 2021 julkaistun Vaiti-kirjan tekemisessä.

”Kirjoitusprosessiin ­minut vei vahva sisäinen tunne. Minun oli vain pakko kirjoittaa jotain. Sisälläni oli epämääräinen fiilis siitä, että halusin antaa tunteelle jonkin muodon, rakenteen. Lopulta siitä tuli tarina”, Laura Malmivaara kuvailee.

”Minulla ei ollut aiemmin ­selvää visiota, että tulisin teke­mään nimenomaan ­romaanin. Kun juttelin siitä kustantajan kanssa valkoviini­lasin ääressä Kosmoksessa ja astuin keskustelun ­päätteeksi ulos ravintolasta, oli mielessäni vahva tavoite: tulisin kirjoittamaan esikoisteokseni.

Uskalsin ajatella, että teen romaanin, mutta tarvitsin siihen pientä kannustusta, potkua ja rohkaisua.

Työstin kirjaa vuoden verran, ja yhden kesän kirjoitin sitä todella intensiivisesti. Kirjan julkaiseminen vaati loppuun asti vietyä uskallusta.”

Laura Malmivaaran mielestä kirjoittaminen on kuin terapiaa

”Huomasin, että olin kirjoittanut jo pitkään ylös erilaisia tilanteita, kenties juuri kirjaa varten. Muistissa oli kohtauksia erilaista hetkistä, joiden käyttötarkoitusta en silloin vielä osannut aavistaa.

Löysin palasia, joita olin kirjoittanut ­esimerkiksi avioeron aikana, ja paljon tekstejä ­autostani. En edes tiedä ­miksi, ­mutta autoon tiivistyi paljon tietyn ajanjakson tapah­tumia. Oudot palaset ­löysivät yhtäkkiä paikkansa.

Kun olin saanut kirjan ­kasaan ja valmiiksi, valtasi ­minut yllättävänkin kevyt olo. Itse ei edes välttämättä tunnista, jos mieleen on ­kertynyt ­jotain lastia, ennen kuin se ­poistuu. Kirjoittaminen oli ­todella ­terapeuttista.

Kävin kirjaa tehdessä läpi kaikenlaisia tunteita ­kauhusta nautintoon. Onneksi ­minulla on kirjoittavia ystäviä, jotka tunnistivat kauhuni ja auttoivat minua pääsemään sen yli.

Mietin, uskallanko laittaa henkilöni sanomaan tai tekemään jotain, olenko itse yhtä kuin henkilöni?

Kauhun tunne liittyy yleensä minkä tahansa ­projektin ­alkuun. Sitten kun työ lähtee liikkeelle, sitä vain ­menee eteenpäin kuin juna. ­Aistini olivat auki koko ajan.”

Mikä on pahinta, mitä voisi tapahtua?

”Kirjasta tuli henkilökohtainen, mutta hyvin ­erilainen kuin ajattelin. ­Mietin, että kirja olisi päähenkilön kasvutarina pahasta ­olosta pois, mutta siitä tulikin perheen ja etenkin lapsuudenperheen kuvaus.

Mukaan tuli paljon luontoa ja ajan kulumista, ja päähenkilön äidistä tuli keskeinen hahmo. Katse itsestä laajeni muihin, ja hyvä niin.

En ole ihan varma, olenko vieläkään tunnistanut täysin, miten kirjan tekeminen minua muutti, mutta olen taatusti hieman toisenlainen nyt kuin ­ennen sitä.

Olen puhunut kirjasta tosi paljon, ja se on koko ajan helpompaa. Pystyn kertomaan siitä jo hyvin analyyttisesti, kun tietynlaiset ahdistavat tuntemukset ovat hälvenneet.

Asioi­den mittakaava on kirkastunut. Näiden teemojen kanssa olen viime vuosina joutunut tosi paljon työskentelemään, ja lopputulos on, että en ihan hirveästi enää jaksa välittää.

Pahin pelko ei usein tapahdukaan.

Teatterikoulussa proffamme kysyi aina tämän hahmoterapeuttisen kysymyksen: ”Mikä on pahinta, mitä voisi tapahtua?” Se on minusta ihan tosi hyvä kysymys kaikkeen!

Pahimpia skenaa­rioita ihminen käy läpi mielessään koko ajan, mutta kun niitä ei tapahdu, voi vain jatkaa ­häpeän läpi. Teatterikoulusta on yli 20 vuotta, ja nyt olen viimein ­ymmärtänyt tämän ajatuksen.”

Intuitioon ei kuulu järki

”Mitä lähempänä viittäkymppiä olen, sitä rennommin suhtaudun elämään. Minua ei enää esimerkiksi ahdista kysymys nuorimmasta lapsestani, jonka hiljattain sain. Se on totta, ja olen onnellinen hänestä.

Jos minulta kysytään, miten minulla menee hänen kanssaan, voin vastata, että ”Kiitos, hyvin menee”. Se ei ole sen dramaattisempaa. En koe paljastuvani, jos sanon, että meille kuuluu ihan hyvää. Mitä sitten?

Osaltaan rentous johtuu ehkä siitäkin, että työn­kuvani on niin moninainen. ­Minulla ole enää niin selkeää identiteettiä. Valokuvaan tosi ­paljon ja kirjoitan. Teen havaintoja. Intuitioon ei kuulu järki. Jos kirjoittamisessa haluaa olla hereillä ja aistia, mitä ympärillä tapahtuu, järki pitää unohtaa. Järki tuottaa kontrollia.

En ole muutenkaan ollut kontrollifriikki. Olen saanut elää sellaisessa luovassa ja vapaassa perheessä, jossa kasvaminen ei perustunut ­pelolle ja kontrollille.

Vanhemmat eivät voi suojella lasta elämältä, sen pettymyksiltä tai kolhuilta, mutta niiden jälkeen elämä kantaa kyllä. Elämä itse on osoittanut sen.”

Lue myös: Merellinen Loviisan kaupunki – Saariston kesämökistä on tullut Laura Malmivaaran kesäkeidas: ”Paikka, jonne on aina hyvä tulla”

Loviisan Laivasilta ja pienvenesatama ravintoloineen ovat suosittuja käyntikohteita.

Loviisan Laivasilta ja pienvenesatama ravintoloineen ovat suosittuja käyntikohteita. © Deciree Bruce

X