Lenita Airisto: ”Koen jopa velvollisuudekseni räimiä”

Jaa artikkeliLähetä vinkki
Lenita Airisto voisi olla aikuinen gootti. Kuva: Marjo Tynkkynen.
Lenita Airisto tunnetaan, häntä arvostetaan ja jonkin verran pelätäänkin. Pelko on tuttua myös Lenitalle.

On vaikea kuvitella Lenita Airistoa istumassa toimistossaan jalat pöydällä. Mutta näin on. Huoliteltu ja suorapuheinen nainen juoruilee puhelimessa hyvän ystävänsä kanssa ja puhuu elämän tärkeistä asioista.

Lenitalle on tärkeää pysyä maailman menossa mukana, hän tietää räjähtävimmät uutiset ja suppean ystäväpiirinsä kuulumiset. Läheisiä ystäviä on vähän, mutta heidän puolestaan Lenita on valmis tekemään mitä tahansa.

Reilut kymmenen vuotta tämä julkisuuden rämäpää ja rääväsuu on elättänyt itsensä kirjailijana ja luennoitsijana. Lenita tuotteisti itsensä jo nuorena tyttönä ja jatkaa sillä tiellä. Harva suomalainen tunnetaan pelkästä etunimestä, mutta Lenita on Lenita, ei tarvitse arvuutella, kenestä puhutaan.

”Teen edelleen töitä koko ajan. Aloitan päiväni pitkällä aamiaisella, luen Hesarin ja Herald Tribunen, jotka tulevat kotiin. Päivitän uutiset televisiosta, CNN:ltä ja BBC:stä. Ja luen netistä iltapäivälehdet, erityisesti niiden juorusivut”, kuvailee Lenita päivärytmiään.

”Arvostan jokaista juorukuningatarta. Ihmissuhdejutut ovat tärkeitä, sillä ne antavat taustaa elämälle ja tapahtumille.”

Kohta satavuotiaita

Kirjoissaan Lenita Airisto on käsitellyt naisen asemaa, liike-elämän koukeroita, haastatellut maailman vaikuttajia ja kertonut vähän omasta elämästäänkin. Hän on kirjoittanut myös ilmastosta ja ikääntymisestä.

Jo vuonna 2000 Jatkoaika-kirjan keskeinen ajatus oli ikärasismin vastustaminen ja jatkuva työnteko. Tuolle kirjalle hän kirjoittaa parhaillaan jatkoa, kun kuusikymppisiä työnnetään taantuman myötä eläkeputkeen.

”Me elämme kohta satavuotiaiksi, mutta meidät heitetään tunkiolle 60-vuotiaina. Pitäisikö loppuelämä viettää bingossa”, päräyttää Lenita heti alkajaisiksi ja tilaa lounaaksi vuohenjuustosalaattia. Sitä ei ole lounaslistalla, mutta Lenita on tottunut saamaan mitä haluaa.

”Olen lähdössä Pietariin eikä nyt parane lihoa, pitää syödä kevyesti. Ja juotavaksi otan vettä, sillä minun pitää mennä uusimaan passini eikä poliisilaitoksella hengitys saa haista”, hän tokaisee perään ja nauraa rämäkästi, lenitamaisesti.

Pommituksista missiksi

Mannerheimintie 94:n katolla ilmahälytyssireeni pärähtää soimaan, eletään Helsingin pommitusten aikaa. Alli-äiti kaappaa sisarusparven nuorimmaisen, Lenitan, kainaloonsa ja perhe ryntää talon kellariin. Lapset ovat taas nukkuneet vaatteet päällä.

”Sota on kova juttu, hirveä. Kun lapsena monen vuoden ajan pelkäät joka päivä, kärsit nälkää ja vilua, niin ne mielikuvat jäävät mieleen. Siitä jää parantumattomia arpia.”

Lenitan isä Reino palveli sodan aikana Helsingin ilmatorjunnassa. Alli-äiti oli pianonsoiton opettaja, huolehti tyttäristä ja vei heidät pois kaupungin keskustasta pahimpien pommitusten ajaksi.

”En menettänyt sodassa läheisiäni, mutta minulle jäi ikuinen pelko väkivaltaa kohtaan. En mennyt teatteriin katsomaan Kristian Smedsin Tuntematonta sotilasta, meille sodan kokeneille ne tapahtumat eivät ole mitään pulp fictionia”, sanoo Lenita, ja nyt puheesta puuttuvat kaikki lenitamaisuudet. Hän muistelee tapahtumia vakavana ja katse hakeutuu välillä pöytäliinaan.

”Vanhin siskoni oli sodan aikaan 15-vuotias. Hän sai työkeskuksesta kirjeen, jossa hänet komennettiin koulun jälkeen maataloustöihin. Lapsihan hän vielä oli, mutta silloin piti mennä kun käskettiin.”

Suomen Neidoksi Lenita Airisto valittiin Helsingin Kauppakorkeakoulun juhlasalissa 19.4.1954. Häntä ennen tittelin olivat saaneet Armi Kuusela ja Teija Sopanen. Valinta oli osa Sotainvalidien Veljesliiton varainkeruukampanjaa.

”Suomen Neito kiersi erilaisissa tapahtumissa keräämässä rahaa sotainvalidien kuntoutukseen. Aika erilaista nykyajan misseilyyn verrattuna.”

Lenita myöntää, että tuo missikisa oli yksi hänen elämänsä käännekohdista. Vaikeista ajoista huolimatta hänet lähetettiin Miss Universum -kisoihin Amerikkaan, sen ajan ihmemaailmaan.

”Olin 17-vuotiaana ihan kakara ja tajusin heti, että siinä kaunotarkaartissa minulla ei ole mahdollisuuksia voittaa.”

Brändi syntyy

Tuosta Los Angelesin -matkasta alkoi kuitenkin Lenitan tuotteistaminen. Hän teki sopimuksen kahden aikakauslehden, Uutis-Aitan ja Me Naisten kanssa matkajutuista. Ensimmäisen luokan paluulennon hän vaihtoi rahaksi, osti junalipun ja kiersi Amerikkaa puoli vuotta.

”Koko maailma tiesi tuolloin, millaisesta sodasta Suomi oli selviytynyt. Kapteeni Helge Halsti ja isäni opettivat minulle sodan faktat, ja kun lisäsin siihen omat kokemukseni, minua pidettiin Amerikassa erilaisena missinä.”

”Kehitin noista kertomuksista taiteenlajin ja kiersin kouluissa ja liikemiesten klubeilla kertomassa Suomen selviytymistarinasta ja sotakorvauksista. Silloin ei tullut seikkailuohjelmia televisiosta ja tällaiset elämänkokemukset kiinnostivat.”

Veri veti kuitenkin takaisin Suomeen. Kotikasvatuksen myötä Lenitalle oli selvää, että koulu piti käydä loppuun ja hankkia kunnon ammatti. Ja odottihan täällä suuri ensirakkaus, jonka kanssa käytiin tiivistä kirjeenvaihtoa.

”Silloin ei paljon soiteltu. Kun tilasimme puhelun Los Angelesista kotiin Helsinkiin, sitä odotettiin kaksi päivää.”

Uusi ura televisiossa

Lenita Airisto pääsi ylioppilaaksi ja valmistui Hankenilta. Kaksikielisenä ekonomina hän meni elämänsä ensimmäisen ja viimeisen kerran vieraan palvelukseen ja sai puolessa vuodessa vatsahaavan.

”Minullakin on ollut omat otteluni sovinistien kanssa, mutta olen pärjännyt supliikilla. Koen jopa velvollisuudekseni sivaltaa tällaisia miehiä”, Lenita Airisto sanoo. Kuva: Marjo Tynkkynen.

”Olin Taucherin mainostoimistossa ja kuvittelin nousevani hetkessä johtajaksi. Sitten huomasin, että suomenkielisen kauppakorkeakoulun käyneet miehet menivät vasemmalta ja oikealta ohi kohti johtajan paikkoja.”

Lenita irtisanoi itsensä ja uusi ura aukesi televisiossa.

”Silloin elettiin television alkuvaiheita. Tes-visio oli teekkarien hanke ja vastaanottimia oli 20. Minulle sanottiin, että tee mitä haluat: juonsin ja tein haastatteluja. Kun ohjelma oli valmis, osaston vetäjä Erkki Larka soitti kaikille, joilla vastaanotin oli, ja käski pistämään ne auki: nyt tulee ohjelmaa. Se oli riemullista aikaa ja opin tekniikasta paljon, kun laitteet reistailivat ja pojat ryntäsivät niitä korjaamaan”, nauraa Lenita 30 vuotta kestäneen tv-uransa alulle.

Amerikkaan

Vuonna 1961 hän meni naimisiin Ingvar S. Melinin kanssa. Aviomies lähti opiskelemaan Yhdysvaltoihin ja Lenita lähti tietysti mukaan. Hän sai erilaisia apurahoja, TKK:lta vinon pinon suosituksia ja hakeutui Stanfordin yliopistoon opiskelemaan televisio-ohjelmien tekemistä.

”Stanfordissa ihmettelivät papereitani ja suosituksiani ja sanoivat, että jos edes puolet näistä on totta, pääset opiskelemaan. Ja minähän vastasin, että kaikki on totta”, Lenita kertoo.

Television alkuvuodet ja perehtyminen käsikirjoittamiseen, ohjaamiseen, dramaturgiaan ja leikkaamiseen antoivat pohjan muotikiertueiden ja suomalaisen teollisuuden promootiotapahtumien toteuttamiseen. Lenita oli eronnut, ja seuraavat 20 vuotta hän kiersi joukkoineen maailmaa, myi Suomea ja teki samaan aikaan tv-ohjelmia. Lenita kuului ja näkyi.

”Niissä tuotannoissa pyöri siihen aikaan iso raha ja se piti kerätä itse. Pelkästään Success Story Finlandin tuotanto maksoi nykyrahaksi muutettuna 350 000 euroa.”

”Heräsin aamulla kuudelta, kahdeksalta aloin ottaa yhteyttä asiakkaisiin ja iltapäivällä lähetin tarjousten vahvistuskirjeitä.”

1970-luvulla multimediatekniikka oli vielä alkuvaiheessa, mutta kunnianhimoisesti opeteltiin, miten dia- ja filmiprojektoreilla heijastetaan kuvia jättivalkokankaille.

”Olin oppinut visuaalisen suunnittelun USA:ssa ja televisiossa. Aluksi ei ollut tietokoneita ohjaamassa tuotantoja. Tekniikan pojat rakensivat koskettimiston 16 diaprojektorille ja minä luin nauhalle, minkä projektorin kuvaa milloinkin näytettiin. Tekniikka istui näytöksen aikana luurit korvilla ja paineli projektorien näppäimiä. 1980-luvulla tilanne oli jo toinen. Silloin tietokoneet mullistivat tekniikan”, Lenita muistelee.

Lenita levitti Suomi-tietoutta tuotannoillaan Euroopassa, Yhdysvalloissa ja Aasiassa.

Ronskia kieltä

1990-luvun alussa maailma mullistui. Neuvostoliitto hajosi, muurit murtuivat, tuli lama, ja Pentti Kouri – juuri edesmennyt Lenitan hyvä ystävä – osti Suomen. Näitä tunnelmia Lenita pui televisiossa 7. hetki -ohjelmassa yhdessä Suomen Kuvalehden päätoimittajan Tapani

Ruokasen kanssa. Huipennus oli 2,5 tunnin Talkoo-gaala suomalaisen yrittäjähalun ja yhteishengen nostattamiseksi.

”Yhtäkkiä olin tilanteessa, että tarttis tehdä jotakin. Halusin kirjoittaa kirjan lamasta ja siitä selviytymisestä ja olen hirveän iloinen, että pääsin Otavan kirjailijaksi. Ensimmäinen kirja ilmestyi1994.”

Lenita Airistoa voi verrata gepardiin, maailman nopeimpaan kissaeläimeen, joka ei pysty vetämään kynsiään piiloon. Nopealiikkeisen naisen saaliiksi ovat kirjoissa, televisiossa ja lehdissä joutuneet niin politiikan ja talouselämän johtohahmot kuin tavallinen suomalainen mieskin: riekaleiksi on revitty tennissukat ja apinaenglanti.

Moni pää- ja päällikkötoimittaja on myös saanut puhelimitse uhkauksen, että ripustan sinut munista hirteen, mikäli joku artikkeli tai näkökulma ei ole Lenitaa miellyttänyt. Lenitan puheessa vilisevät ronskit ilmaisut ja kirosanat, ja monet hänen uhrikseen joutuneet miehet yrittävät työntää hänet aina nalkuttavien naisten lokeroon.

”Olen tällainen rääväsuu”, Lenita nauraa.

Lenita näkyy ja kuuluu missä tahansa hän liikkuukin. Naisen mustat, käkkärät hiukset, huoliteltu olemus ja kantava ääni ovat tietoinen tavaramerkki. Hän myöntää käyttäneensä ulkonäköään hyväkseen aina missivuosista lähtien.

”Niinhän miehetkin tekevät. Jos maailmalla saat 15 minuutin audienssin jonkun vaikuttajan pakeille, se tilaisuus pitää käyttää hyväkseen. Jokainen, joka on minut tavannut, muistaa sen varmasti, hyvässä tai pahassa”, ja jälleen ravintolasali raikuu naurusta.

”Ellei dementia ole iskenyt.”

Miehiä ja seksiä

Ingvar S. Melinin kanssa eroon päättyneen avioliiton jälkeen Lenita ei ole alttarille marssinut, hänellä ei ole lapsia eikä miessuhteista tiedetä kuin pienessä piirissä.

”Minua pidetään jotenkin mystisenä, mutta minulla on ihan normaali yksityiselämä seksuaalisuus mukaan lukien. Työ on aina ollut suuri rakkauteni, mutta minulla on ollut myös vino pino ihania miehiä ja paljon seksiä. En ole näillä asioilla fabuloinut, eivät arvostamani miehetkään puhu naisistaan.”

”Kun erosimme Ingvarin kanssa, en ole halunnut mennä uudelleen naimisiin. Minulle avioliitto merkitsee perheen perustamista eikä se ole ollut relevantti asia. Myös asenteet ovat muuttuneet, eihän joskus 1960-luvulla päässyt edes samaan hotellihuoneeseen miehen kanssa, jos ei ollut naimisissa.”

Lenita on feministi, mutta hän ei ole polttanut rintaliivejään eikä ole omasta mielestään hurahtanut minkään muoti-ilmiön vietäväksi.

”Olen aina ihaillut älykkäitä, rohkeita ja innovatiivisia miehiä ja olen oppinut heiltä miehisen tavan ajatella ja käyttäytyä. Miesten kanssa ei tarvitse aina mennä sänkyyn, vaan voi kuunnella heidän mielipiteitään, oppia ja soveltaa vinkkejä elämäänsä. Miehet ovat ottaneet minut tasavertaisena omaan maailmaansa, kukaan ei ole sanonut, että älä rasita pientä päätäsi näillä asioilla.”

”Minua ärsyttävät miehet, jotka jonkun kultapossukerhon jäsenenä menestyvät ja fiksu nainen sivuutetaan. Koen jopa velvollisuudekseni räimiä mielipiteilläni, ja se ärsyttää ihmisiä.”

Aikuinen gootti

Lenita Airisto ei viihdy keskirekisterissä, harmaalla alueella. Elämässä ja tekemisessä pitää olla särmää ja täyteläisiä värejä, omia mielipiteitä ja näkökulmia. Pitää olla valppaana. Jos hän nyt eläisi nuoruuttaan, hän olisi varmaan gootti.

”Joo, olemukseltani ja pukeutumistyyliltäni kyllä. Mutta goottiuteen liittyy myös se musiikki, sitä pitää vielä opiskella enemmän.”

”Äärialueilla liikuttaessa tulee myös takaiskuja, mutta työnnän ne määrätietoisesti sivuun. Ehkä sota ja pula-aika ovat vaikuttaneet niin, että minulla on kyky hyväksyä myös vastoinkäymiset. En voi ymmärtää keskitiellä eläviä sunnuntailapsia, joille seinä tulee vastaan viisikymppisenä. Me elämme tulevaisuudessa satavuotiaiksi ja teemme töitä paljon pidempään kuin aikaisemmin. Täysillä.”

 

Suorasuisena yrittäjänä tunnettu Lenita Airisto viimeisteli Eläköön 100 vuotta! Ikävallankumous vai suuri utopia? -kirjaansa alkuvuonna 2009. Juttu ilmestyi Seurassa 10/2009.

X