Lotta ja Pappa -duon Lotta-Sofia Saahko on kokenut juurettomuutta: ”Minulle Suomi oli tuntematon paikka”
Evakkolauluilla korona-aikana hurmanneen Lotta ja pappa -duon Lotta-Sofia Saahko tietää, miltä juurettomuus tuntuu. Hän on kokenut myös omaishoitajuuden.
Lotta-Sofia Saahko sanoo, että juurettomuus on yleistä evakkojen jälkipolvissa.
Kuuntelin sydäntäni keväällä 2021, kun minun olisi pitänyt palata Lontooseen tekemään maisterin tutkintoni loppuun, mutta päätinkin jäädä pappani luokse Suomeen ja kirjoittamaan toista kirjaani karjalaisuudesta. Kun karjalaisuuteni tuli ilmi, se avasi paljon tietoja omasta identiteetistä.
Ensimmäisessä kirjassani Papan kanssa kahvilla kerroin pappani tarinan pienestä evakkopojasta nykypäivään: siitä, miten hän selvisi evakkomatkasta, millaisia taakkoja ja traumoja sota toi mukanaan ja kuinka karjalaisuus ja evakkokokemukset näkyvät papassa nykyään.
Monet kertoivat samaistuvansa papan tarinaan: papan perhe koki ryssittelyä ja syrjintää. Halusin ottaa muutkin näkökulmat mukaan jatko-osaan Kahvia ja karjalanpiirakoita. Tutkin myös, miten evakkokokemukset näkyvät minussa, kolmannen polven karjalaisessa. Opin hyväksymään monia piirteitäni, jotka olin aina kokenut ”erilaisiksi”.
Juurettomuus, oman paikan etsiminen ja ulkomaille muutot ovat yleisiä evakkojen jälkipolvissa. Moni kokee, että jossain muualla on parempi.
On ollut mielenkiintoista tutkia, miten ihminen selviää, jos hän joutuu jättämään kaiken taakseen. Ihminen oppii sopeutumaan nopeasti, jos on pakko. Papan perhe pyrki puhumaan kirjakieltä ja vanhemmat muuttivat nimensä. Karjalassa he olivat Feodor ja Anastasia, sitten heistä tuli Heikki ja Nasti. Ymmärrän sen hyvin.
Lotta-Sofia Saahko on asunut eri puolilla maailmaa
Perheeni muutti Saksaan, kun olin kaksivuotias. Isäni teki töitä myös Hollannissa ja Isossa-Britanniassa. Maailmalla puhuin sisarusteni kanssa usein vain paikallista kieltä. Meillä on kansainväliset identiteetit: maailmalla olen Lottie, siskoni Liina on Lili ja veljestäni Santerista tuli Santto.
Muutimme Kiinaan, kun olin 14-vuotias, ja takaisin Suomeen ollessani 18. Perheeni jatkoi myöhemmin Puolaan, ja se oli minulle yksi pahimmista hetkistä. He kuvittelivat palauttaneensa minut kotimaahani, mutta minulle Suomi oli täysin tuntematon paikka.
En osannut käyttäytyä paikallisten tavoin enkä tiennyt sanastoa. Teitittelin opettajia, koska olin tehnyt niin koko elämäni, ja toiset pitivät minua ihan hulluna. Puhuin suomea ja näytin suomalaiselta, mutta en tiennyt kuka Antti Tuisku on.
”Minun on aina ollut vaikea ystävystyä ihmisten kanssa”
Minun on aina ollut vaikea ystävystyä ihmisten kanssa. Taustalla on ollut ajatus luovuttamisesta, siitä, ettei ole järkeä hankkia kavereita, kun joudun taas pian muuttamaan.
Kun jouduin lapsena muuttamaan usein, minulla oli myös vahva kontrollin menettämisen tunne, mikä johti syömishäiriöön. En voinut kontrolloida omaa elämääni, mutta syömistäni pystyin kontrolloimaan.
Kahdeksan vuotta nuorempi pikkusiskoni oli paras kaverini. Sekin oli asia, josta minua koulussa kiusattiin. Olin ulkomaalainen, puhuin eri kieltä, mutta syynä oli myös varmasti se, että olin hyvä koulussa, rakastin kirjoja ja ihailin opettajiani. Olin aina myös paljon lyhyempi kuin muut.
Kiusaajilla oli minussa paljon tarttumapintaa. Samalla tavoin karjalaiset nähtiin erilaisina ja siinä mielessä heikompina, kun he eivät välttämättä osanneet aina käyttäytyä paikallisten sääntöjen mukaisesti.
Lotta-Sofia Saahko jäi Suomeen auttamaan pappaansa
Papan ja minun yhteislaulut somessa jatkuvat yhä. Aloitin muistisairaan pappani omaishoitajana keväällä 2021, mutta se jäi sote-uudistuksen takia. Pirkanmaan hyvinvointialue kiristi omaishoitajuuden kriteerejä, ja yhdeksi kriteeriksi tuli, että potilas ei voi viettää 4–6 tuntia yksin. Se ei papan kohdalla toteudu.
Kriteeri on minusta järjetön, koska omaishoitajat käyvät yleensä töissä ja työpäivä on pidempi kuin 4–6 tuntia. Minulle omaishoitajuuden loppumisessa pahinta ei ollut rahallisen korvauksen (135 euroa kuussa) menettäminen, vaan titteli ja se, että olisi huomioitu ja arvostettu, miten tärkeää työtä tein.
Koin, että pappa tarvitsee edelleen apua, ja jäin Suomeen auttamaan häntä ilman omaishoitajan titteliä. Onneksi papalla käy nykyään kotihoitajia. Papalta murtui syksyllä lonkka ja sairaalassa todettiin, että olisi hyvä, jos joku kävisi vähän useammin.
Meidän suhdettamme uusi tilanne on vapauttanut. Nyt voimme keskittyä siihen, mistä oikeasti nautimme, eli lauluihin ja videoihin. Käyn kuitenkin usein Lontoossa, missä minulla on rauha kirjoittaa ja toteuttaa unelmaani kirjailijan urasta.