Mari Leppänen on ensimmäinen nainen Turun arkkihiippakunnan piispana – Näihin asioihin uusi piispa haluaa vaikuttaa
Mari Leppänen on hoitanut Turun arkkihiippakunnan piispanvirkaa nyt kaksi kuukautta. Keskeisinä kysymyksinä hän pitää arkista uskoa, yhdenvertaisuutta, kestävää elämäntapaa ja ihmisten kohtaamista.
Turun piispa Mari Leppänen koulutti aiemmassa työssään hiippakuntadekaanina muita kirkon työntekijöitä: ”Kannustin aina, että tehtäviin tarvitaan ihmisiä erilaisista taustoista.” © Suvi Aho
Turun arkkihiippakunta sai helmikuun alussa uuden piispan, kun virkaan vihittiin Mari Leppänen, 42. Hänen alkutaipaleessaan piispana on monta poikkeuksellista asiaa.
Hän on tehtävässään ensimmäinen nainen. Lisäksi hän joutui aloittamaan viranhoidon poikkeusoloissa.
”Minulla ei ole ollut oikeastaan yhtään tavallista päivää vielä piispana. Tavallisesti piispa vierailee aktiivisesti seurakunnissa, mutta nyt kasvokkaisia kohtaamisia on ollut vain vähän”, Mari Leppänen kuvailee.
Hän on puhunut julkisuudessa paljon tasa-arvokysymyksistä, mutta tuore piispa iloitsee myös siitä, että piispan vaalissa keskusteltiin ennen kaikkea ehdokkaiden ajatuksista, puheista ja teoista, eikä niinkään valittavan henkilön sukupuolesta.
Kysyimme Mari Leppäseltä, mitä asioita hän haluaa piispana edistää.
Miten sukupuolten välinen tasa-arvo toteutuu luterilaisessa kirkossa?
”Palkkatasa-arvo toteutuu kirkon sisällä hyvin. Naisen euro on meillä 97 senttiä eli käytännössä samasta työstä saa lähes samaa palkkaa. Valta ei kuitenkaan jakaudu tasaisesti.
Tarvitsemme päättäviin pöytiin enemmän ihmisiä, jotka ovat eri sukupuolia, eri ikäisiä ja erilaisista taustoista, jotta elämä kirkon sisällä on mahdollisimman moninaista ja eri näkemyksen huomioivaa.
Kirkon työntekijöistä 70 prosenttia on naisia ja meillä on seurakuntia, joissa keskustellaan enemmänkin siitä, mistä löytäisimme miespuolisia työntekijöitä. Papeista noin puolet on miehiä ja puolet naisia. Kirkkoherroista enää 25 prosenttia on naisia.
Mitä enemmän on valtaa, sitä vähemmän on naisia paikalla. Se juontaa juurensa historiasta, mutta vallan jakautuminen myös hiljalleen muuttuu.”
Turun piispa Mari Leppänen haluaa edistää tasa-arvon toteutumista kirkon sisällä. © Suvi Aho
Miten haluat edistää tasa-arvon toteutumista kirkon sisällä?
”Kirkossa on pieni vähemmistö, joka suhtautuu naisten pappeuteen kielteisesti. Haluan tukea seurakuntien työyhteisöjä siinä, että ihmisillä olisi samanlaiset mahdollisuudet toimia ja olla vertaisia toistensa keskellä.
Pitää luoda rakenteita, miten tilanteisiin puututaan, jos sukupuoli tai jokin muu ominaisuus estää yhdenvertaisuuden toteutumisen.
Tasa-arvoon liittyvät kysymykset eivät ole itsestään selviä, vaan aivan kuten yhteiskunnassa muutenkin, välillä tasa-arvokysymyksissä otetaan takapakkia. Siitä on hyvä jatkuvasti puhua ja kysyä, mitkä ovat niitä asioita, jotka yhdenvertaisuuden näkökulmasta on erityisen tärkeää juuri tässä ajassa nostaa keskusteluun.”
Kannatat samaa sukupuolta olevien parien kirkollista vihkimistä. Miksi?
”Ajattelen, että kirkossa kaikkia jäseniä tulisi kohdella samalla tavalla. Ymmärrys seksuaalisuuteen ja sukupuoleen liittyvistä asioista on kasvanut paljon viimeisen 30 vuoden aikana.
Muutos on ollut valtava, jos ajattelee seksuaalivähemmistöjen roolia suomalaisessa yhteiskunnassa, lainsäädännön kehitystä tai sitä miten näistä asioista on opetettu koulussa vielä omassa lapsuudessani.
Kirkko on osa tätä kehitystä, olemme saman tiedon äärellä ja se muuttaa myös meitä. Ei esimerkiksi sukupuolineutraali avioliittolaki ollut yhteiskunnassa mikään helppo päätös.
Kirkossa siinä keskustelussa on vielä teologiasta ja ihmiskuvasta nousevat sävyt ja päätöksentekokin edellyttää määräenemmistöä. Vaikka kaikkia seurakuntien jäseniä kohdeltaisiin samalla tavalla, se ei vähennä miehen ja naisen välisen avioliiton merkitystä tai arvoa millään tavalla.”
Miten edistäisit sukupuolineutraalia vihkimistä kirkon sisällä?
”Ihmisiä, jotka ovat perinteisellä kannalla, ei pidä ajaa nurkkaan. Sen sijaan voimme antaa papeille mahdollisuuden vihkiä samaa sukupuolta olevia pareja. Sitä kautta seurakuntalaisten yhdenvertainen kohtelu toteutuu. Papit saisivat päättää oman vakaumuksensa mukaan, vihkivätkö he.
Noin 2 prosenttia vihkimisistä on samaa sukupuolta olevien parien vihkimisiä. Kysymys on siitä, suhtautuuko kirkko kaikkiin ihmisiin yhdenvertaisesti.
Vihkipari haluaa varmasti sellaisen papin, joka tekee sen mielellään. Ketään ei tarvitse pakottaa mihinkään. Tämä ratkaisu ei varmasti tyydytä kaikkia, mutta se olisi askel eteenpäin.
Keskustelua käydään ja muutosta tapahtuu koko ajan, mutta ratkaisu edellyttää kirkolliskokoukselta ja piispainkokoukselta päätöksiä sekä yhteistä vastuunkantoa.”
Mari Leppänen ja ylivahtimestari Juhana Ahlamo Turun tuomiokirkon sakastissa. © Suvi Aho
Millä muilla tavoilla kirkko voi tukea sateenkaari-ihmisiä?
”Kirkko tukee sateenkaari-ihmisiä tälläkin hetkellä monella tapaa. Se tapahtuu ruohonjuuritasolla, kun kirkon työntekijät kohtaavat perheitä, nuoria tai eri-ikäisiä ihmisiä, jotka pohtivat omaa identiteettiään.
Kirkon sisällä on esimerkiksi keskusteltu paljon, miten rippikouluissa puhutaan vähemmistöistä. Meillä on ammattitaitoisia ihmisiä, jotka kulkevat ihmisten rinnalla.
Ei esimerkiksi kirkon perheneuvonnassa kysytä, minkälaisesta perheestä tai parisuhteesta on kysymys, vaan kaikkia ihmisiä palvellaan.
Yhdenvertaisuus toteutuu kirkossa tällä hetkellä enimmäkseen hyvin, mutta keskustelu kaikkien parien vihkimisestä on harmillista kyllä kesken.”
Miten näet kirkon roolin maallistuneessa yhteiskunnassa?
”On hyvä kysymys, että onko yhteiskunta maallistunut. Jossain vaiheessa puhuttiin paljon siitä, että uskontojen merkitys häviää kokonaan ja ne marginalisoituvat. On totta, että institutionaalinen uskonnollisuus on isossa murroksessa koko Euroopassa.
Samaan aikaan uskonnollinen kenttä moninaistuu ja olemme ehkä vähän hämillään, että Suomessa on erilaisia uskontoja jo monessa sukupolvessa ja se vaikuttaa suomalaiseen yhteiskuntaan.
Onhan meillä ihan valtavasti tekemistä, jotta osaamme suhtautua yhdenvertaisesti esimerkiksi muslimitaustaisiin ihmisiin, jotka elävät keskellämme ja tekevät työtä eri yhteisöissä.
Yhteiskunta siis moniuskontoistuu ja samalla uskonnottomuuskin kasvaa. Toisaalta tässä ajassa korostuu yksilöllisyys ja kehollisuus. Esimerkiksi naistenlehdissä näkee paljon sitä, että ihmiset pohtivat, ettei kaikki ole vain tässä. Henkistä ja hengellistä etsintää on paljon ja ihmiset kaipaavat vastauksia elämän suuriin kysymyksiin.
Toivon, että etsijät voisivat löytää tien myös luterilaiseen kirkkoon uskonnollisen yhteisön keskelle.
Luterilaisessa kirkossa olemme taitekohdassa, koska taloudellinen tilanteemme ja toimintaympäristömme muuttuvat, ja myös hengellisyys on murroksessa. Mielestäni meillä on myös valtavasti mahdollisuuksia, jos uskallamme heittäytyä vuoropuheluun näiden etsijöiden ja kaipaavien ihmisten kanssa.”
Miten kirkko tukee ihmisiä koronapandemian aikana? Mikä on ollut vaikeinta?
”Kirkon toiminta on perustunut ihmisten kohtaamiseen. Nyt se ei ole ollut tuttuun tapaan mahdollista. Tämä on ollut iso haaste, kun erilaiset ryhmät omaishoitajista nuoriin eivät ole voineet jakaa elämää kasvotusten. Moni kaipaa jo jumalanpalveluksia ja ehtoollista.
Korona-aikana kirkon työssä on painottunut keskustelun tarve. Esimerkiksi soitot kirkon palvelevaan puhelimeen ovat kasvaneet todella paljon, samoin yhteydenotot palvelevaan chattiin. Paikallisseurakunnista on kerrottu, että ihmisillä on suuri tarve jakaa henkistä ja hengellistä hätäänsä.
Joissakin seurakunnissa on esimerkiksi soitettu kaikille yli 80-vuotiaille seurakuntalaisille, että onko kaikki hyvin ja tarvitsevatko he jotain. Myös ruoka-avun tarve on kasvanut läpi Suomen. Korona-aika on vaikuttanut myös moniin sellaisiin ihmisiin, joiden elämä on ennen ollut taloudellisesti vakaata.
Korona ei kohtele ihmisiä tasa-arvoisesti, ja seurakuntien arjessa olemme usein tekemisissä koronan varjopuolien kanssa. Yksinäisyyden ja taloudellisen ahdingon, mutta myös sairauden ja kuoleman.
Esimerkiksi hautajaisten järjestäminen on ollut iso kipupiste. Maailmalla on nähty esimerkkejä, että hautajaisissa on levinnyt koronaa ja toisaalla viimeisiä hyvästejä ei ole voitu jättää ollenkaan.
Olemme Suomessa löytäneet keskitien, kun olemme saaneet turvattua, että lähimmät ihmiset voivat osallistua hautajaisiin. Se tekee silti todella kipeää, kun osallistumista on jouduttu rajoittamaan.
Emme vielä edes tiedä, mitkä kaikki asiat tulevat vaatimaan korjaamista, kun pandemia on ohi. Jos henkilökohtainen kriisi iskee koronakriisin keskellä, tuska on kaksinkertainen. Etenkin nuorten tilanne huolettaa minua. Pelkään, että tämä jättää jäljen kokonaisiin sukupolviin.
Elämään tulee ihan erilainen paine, kun pitäisi suoriutua kaikesta, mutta elämän tärkeät symboliset taitekohdat, kuten penkkarit, vanhojen tanssit tai rippikoulu, eivät suju odotetusti. Olemme löytäneet esimerkiksi rippikoululle erilaisia toteutusmalleja, mutta paljon jää myös pois sellaisia kohtaamisia, jotka tekevät siitä kokemuksesta merkityksellisen.”
Turun piispa Mari Leppänen koulutti aiemmassa työssään hiippakuntadekaanina muita kirkon työntekijöitä: ”Kannustin aina, että tehtäviin tarvitaan ihmisiä erilaisista taustoista.” © Suvi Aho
Millaista maailmaa toivot koronapandemian jälkeen?
”Toivon, että koronapandemia on herättänyt ajattelemaan, kuinka riippuvaisia olemme toisista ihmisistä. Elämän hauraus, inhimillisyys ja epätoivo ovat tulleet näkyviksi.
Ehkä koronan myötä on myös herännyt ajatus, että loputon talouskasvu ei tee meitä onnelliseksi. Hyvä elämä on hyvää ja kohtuullista myös luonnon näkökulmasta. Toivon, että muutamme elämäntapojamme kohtuullisemmiksi ja että elämän inhimillisyys saa näkyvämmän sijan.
Länsimainen hyvinvoiva ihminen on voinut kuvitella, että hallitsee omaa elämäänsä ja tietää, mitä ensi vuonna tekee. Olemme joutuneet hyväksymään, että omaa elämää ei voi suunnitella ja hallita niin täysin kuin luulimme.
Toisaalta on tärkeää muistaa myös, että epätoivo on ihmiskunnalle yhteistä ja myös selviämme tästä yhdessä. Se on pääsiäisen viesti: valo voittaa pimeyden.”