Maria Kuusiluoma menetti vanhempansa jo kolmikymppisenä: ”Minulle jäi vain isoveljeni”

Jaa artikkeliTilaa Seura
Maria Kuusiluoma
”Vaikka oma elämä tuntui seisahtuvan ja pirstaloituvan, asiat oli pakko saada hoidettua”, Maria Kuusiluoma kertoo kokemastaan arjesta suuren surun keskellä. © Kuva: Niclas Mäkelä/Om-arkisto
Näyttelijä Maria Kuusiluoma kertoo, mikä häntä on auttanut pääsemään yli kolmen läheisensä menetyksestä. ”Suren sitä, että suvussani ei ole jatkumoa.”

Näyttelijä Maria Kuusiluoma menetti kolme läheistään peräkkäin.

”Tauno-isäni ja Antti-isoisäni kuolivat vuonna 1997. Ritva-äitini menetin kolme vuotta myöhemmin, jolloin olin 31-vuotias”, Maria Kuusiluoma kertoom kohtaamastaan surusta.

”Elämäni oli kesken ja olin perheetön. Minulle jäi silloin vain isoveljeni.”

Isä menehtyi saappaat jalassa

”Lapsuuteni perhe oli superläheinen. En odottanut edes isoisäni kuolevan, vaikka hän oli iäkäs. Sen lisäksi kuolikin myös isäni.

Oma isäni menehtyi yhtäkkiä niin sanotusti saappaat jalassa. Siitä seurasi huoli, miten äitini pärjää maatalossa, sillä hän käytti pyörätuolia.

Kun isä kuoli, sain siitä tiedon teatterille. Äiti soitti lämpiökoppiin. Muistan elävästi sen hetken.

”Nyt pitää syödä ja nukkua”, äiti sanoi.

Muistan vastanneeni, että ei noin voi sanoa. Mutta nyt ymmärrän, mitä hän tarkoitti. Aluksi piti keskittyä, että sai arkiset asiat hoidettua. Se on myös terapeuttista.”

”Olen oivaltanut, että elämä jatkuu ja se on lahja”

”Kun äitini kuoli kolme vuotta myöhemmin, sama toistui. Vaikka oma elämä tuntui seisahtuvan ja pirstaloituvan, asiat oli pakko saada hoidettua. Se turvasi arjen jatkumisen.

Asioiden hoitaminen siirtää surun käsittelyä. Se ei poista surua, mutta kun suru on siirtynyt vähän, se on edes hiukan pehmeämpää.

Mutta edelleen kun ajattelen vanhempiani, aika ajoin tulee itku. Vaikka se ei ole tietenkään enää päivittäistä tai viikoittaista, niin edelleen suru tuntuu kipuna. Kipu tuntuu jo näin 20 vuoden jälkeen haaleammalta, mutta ei se poistu kokonaan.

Olen oivaltanut, että elämä jatkuu ja se on lahja. Mutta suren sitä, että suvussani ei ole jatkumoa. Minun perspektiivini taaksepäin on katkaistu.

Kun lapset kyselevät lapsuudestani, vastaukseni ovat vain minun muistini varassa. En voi kysyä asioista vanhemmiltani. Lapseni elävät sen takia hiukan vajavaisessa maailmassa, koska heillä ei ole minun puoleltani isovanhempia.”

Älä välttele surun tunteita

Jos ihminen kokee liian suuren vastoinkäymisen, hän ei pysty kohtaamaan sitä kunnolla. Tällainen ongelma voi syntyä esimerkiksi läheisen kuoleman jälkeen.

Tutkimusten mukaan suurin syy ihmisten psykologiseen kärsimykseen on haluttomuus kohdata vaikeita ajatuksia, tunteita ja muistoja. Kyse on välttelystä. On ratkaisevaa, miten tämä pystytään estämään.

Avuksi voi ottaa hyviksi koettuja kysymyksiä: Voinko pilkkoa surun pienemmiksi askeliksi? Voinko kysyä apua? Voinko hyödyntää vahvuuksiani? Voinko lisätä voimavarojani ja palata myöhemmin asiaan?

On tärkeää pystyä olemaan tässä hetkessä ja tuottamaan itselleen onnistumisen kokemuksia. Moni lähtee suruprosessissaan liikkeelle liikunnan lisäämisestä. Alkuun tavoitteet voivat olla pieniä, kuten että pystyy viemään roskat. Ihmiset ovat viisaita tunnistamaan, mihin he ovat valmiita. Kaikki eivät ole heti valmiita työskentelemään surun kanssa. Joitakin auttavat esimerkiksi elokuvat, joihin pystyy samastumaan.

Surun pilkkominen voi onnistua esimerkiksi niin, että kertoo jonkin muiston jollekin tai katselee valokuvia kymmenen minuuttia. Siitä tulee hallinnan tunne, että pystyy käsittelemään asiaa ja palaa sen jälkeen takaisin keräämään voimavaroja. Jos ystäviltä saatu tuki ei riitä, terapia tai voimavaravalmennus voi auttaa.

Suruprosessin kesto on yksilöllistä. Jos tunteiden välttely kestää vuosia, voidaan tarvita isoa muutosta, että asiaan vielä tarttuu.

Asiantuntijana Mielenterveyden keskusliiton kouluttaja Jyrki Rinta-Jouppi

Artikkeli on julkaistu ensi kerran Kotilääkärissä 7/20.

Lue myös: Bertta Seppälän ensimmäinen single on osa laulajan surutyötä Sari-äidin poismenon vuoksi: ”Hän oli suurin fanini – kannusti minua aina”

Bertta Seppälä

© sampo korhonen / otavamedia

Kiinnostuitko? Tilaa Kotilääkäri-lehti

X