Kun Jere Karalahti kärähti huumeista, Merja-äidin hätä pojastaan oli valtava: ”Minulla oli tarve viestittää hänelle, etten tuomitse – tästä selvitään”

Merja Karalahti ahdistui. Hän katsoi elokuvaa poikansa Jere Karalahden elämästä. Se palautti mieleen monet tuskaisat tunteet, joita hän vuosikymmenten aikana oli käynyt läpi.

Muutamassa päivässä kuristava tunne vaihtui helpotukseen. Menneisyys tuntui olevan nyt paketissa.

Merja alkoi tuntea myös entistä suurempaa ylpeyttä Jerestä huippu-urheilijana.

”Kun elin arkea äitinä, en ajatellut Jereä julkisuuden henkilönä enkä edes lätkän pelaajana. Hän oli ja on minulle Jere, ainoa lapseni.”

Poika, joka jo pienenä sai Merjalta lempinimen Lilla Iida.

Vilkas ja tapaturma-altis lapsi

Jere oli hartaasti toivottu, Merjan sanoin ’tekemällä tehty’ lapsi. Jeren syntyessä maaliskuussa 1975 Merja oli täyttänyt 20 vuotta vain pari kuukautta aiemmin.

Ensimmäiset kolme vuotta Merja hoivasi poikaansa kotona. Kun Jere 7-vuotiaana alkoi pelata jääkiekkoa, opetteli Merjakin olemaan siitä kiinnostunut.

Merja: Jere on kiltti, oikeudenmukainen ja herkkä, se tuli selkeästi esille jo kun hän oli pieni. Häntä viehätti Vaahteramäen Eemeli, joka uskalsi, meni ja teki. Silti hän tunsi suurta myötätuntoa pikkusisko Iidaa kohtaan, jonka Eemeli veti lipputankoon. Siitä syntyi Jerestä käyttämäni hellittelynimi: Lilla Iida.

Merja: Jere ei tehnyt pahoja, vaan oli helppo lapsi. Hän oli myös vilkas ja tapaturma-altis: meni lujempaa kuin mihin taidot riittivät.

Jere: Muistan mutsin lapsuudesta ennen muuta turvallisena. Hän on ollut aina messissä, aina tukena.

Merja-äiti ymmärsi Jeren ajatusmaailmaa

Koulunkäynnistä Jere ei innostunut. Peruskoulun päättötodistuksen keskiarvo oli 6,4 ja ammattikoulun talonrakennuslinja jäi kesken kolmen ensimmäisen kouluviikon jälkeen.

Jere: Koulun ala-aste sujui vielä jotenkin, mutta yläasteella kaikki muu tuli tärkeämmäksi. Opiskelu ei kiinnostanut, joten en siihen panostanutkaan.

Merja: Kyse ei ollut siitä, ettei Jerellä olisi ollut kykyjä, mutta hän ei ollut paikallaanpysyjä. Kunnioitin hänen valintojaan ja ymmärsin hänen ajatusmaailmaansa, kuten aina myöhemminkin. Minulle tärkeintä oli se, että hän pyrki tielle, joka tuntuu omalta.

Merja on kokenut poikansa kohtaaman julkisuuden julmana. ”Elokuvan teko oli Jerelle niin iso asia, että päätin sen vuoksi lähteä siihen mukaan ja antaa tämän haastattelun”, Merja sanoo. © Tommi Tuomi/Otavamedia

Lööpit menestyksen kääntöpuolella

Jere teki ensimmäisen jääkiekon ammattilaissopimuksen vain 17-vuotiaana kasvattiseuransa Helsingin IFK:n kanssa vuonna 1993. Uransa aikana hän ehti pelata SM-liigan lisäksi NHL:ssä, Ruotsin SHL:ssä ja Venäjän KHL:ssä.

Kaukalomenestyksen kääntöpuolella olivat lööpit päihteiden käytöstä.

Merja: Jere on pyrkinyt suojelemaan minua härdelleiltään. Olin pitkään sokea päihteiden käytölle. Totta kai tiesin, että pojat lotraavat viinan kanssa jonkin verran, mutta en mittakaavaa. Se, että mukana olivat huumeet, tuli täytenä yllätyksenä.

Jere: Muutaman kerran mutsi meni pelireissun aikana kiltteyttään siivoamaan kämppääni ja löysi vaikkapa vesipiippuja. Selitin niiden jääneen kavereilta. Hän ei siinä hetkessä varmaan halunnut uskoa muuta vaihtoehtoa, sillä pelasin kuitenkin lätkää korkealla tasolla. Myöhemmin hän tiesi aina, missä mennään. Vaikka en ihan kaikkea kertonutkaan, hän aavisti.

Merja: Kun Jere pidätettiin huumeiden vuoksi ensimmäisen kerran vuonna 1997, hänen poliisina toiminut isänsä soitti ja kertoi. Lähdin töistä heti kotiin. Siitä kotimatkasta en muista mitään. Minua ei järkyttänyt niin paljon se, että kyseessä olivat huumeet, kuin se, mitä siitä seuraisi. Arvasin, minkälainen rumba julkisuudessa oli alkamassa. Minulle tuli valtava hätä poikani puolesta. Minulla oli tarve viestittää hänelle, etten tuomitse. Tästä selvitään.

Merja: Vastustan huumeita ehdottomasti enkä suinkaan kaikista asioista Jeren päätä ole paijannut, mutta kun asia on jo tapahtunut, sille ei voi enää mitään. On mentävä eteenpäin. Turha sanoa, ettei niin saa tehdä. Jere tiesi itse tasan tarkkaan, että pieleen meni.

Keväällä 1999 Jere Karalahti pelasi MM-kisoissa. Leijonien tuliaisena Lillehammerista oli MM-hopea. © Lehtikuva/Markku Ulander

”Ei ole mitään aihetta, mistä en pystyisi puhumaan avoimesti mutsin kanssa”

Jere: Olen puhunut mutsin kanssa kaikesta enemmän kuin faijan. Faija on ehkä poliisin työnsäkin vuoksi mustavalkoinen tyyppi, jolla on vahva oma näkemys. Mutsin kanssa on helpompi puhua, koska tunnen, että hän ymmärtää minunkin mielipiteitäni. Ei ole mitään aihetta, mistä en pystyisi puhumaan avoimesti mutsin kanssa.

Merja: En ole koskaan kokenut, että minun pitäisi toimia Jeren terapeuttina tai ohjata häntä pois huumeista. En ole siinä asiantuntija. Minun tehtäväni on olla äiti, joka seisoo lapsensa takana, ei tuomitse eikä huuda, että mitä poika perhana olet tehnyt.

Merja: Puolustan Jereä aina – silloinkin, jos hän on väärässä. Se ei ole velvollisuus, vaan tunne, joka tulee sisältäni automaattisesti.

Jere: Mutsi on huikea tyyppi. Hän hiffaa vähän enemmän kuin muut. Mutsi on tyyppi, joka on aina uskonut minuun.

Merja: Julkisuus oli sokki, ja pari ensimmäistä vuotta olivat henkisesti raskaita. Katsoin kaupassa lehtien lööppejä ja ajattelin, että minun poikaani revitään tuossa. Joskus tulin itkien kotiin. Ihmiset ilkkuivat ja toivoivat pahaa. Kaikki ottivat kantaa ja saivat sanoa, mitä halusivat. Teki mieli huutaa, että ettehän te tiedä mistään mitään.

Minulla oli hätä Lilla Iidani puolesta: miten hän selviytyy? Silloin päätin, että jos julkisuus on näin julmaa, minua siihen ei saa.

Merja: Sitten oivalsin, että jokaisella on oikeus mielipiteisiinsä. Aina löytyy heitä, jotka räksyttävät, ja heitä, jotka ymmärtävät asioita laajemmin. Se rauhoitti. Lakkasin välittämästä.

Jere: En olisi ollut niin hyvä pelaaja ilman sitä kaikkea muuta.

Kaikki alkoi Tapulista, jossa elämä oli koko ajan kilpailua: pelasimme neljä-viisi tuntia päivässä sählyä, futista, lätkää, biljardia, pingistä, korista, lautapelejä, korttia… Siellä opin kunnioittamaan periaatteita. Tapulista ja kaikista seikkailuistani syntyi tasapaino, niistä sain aggressiivisuuden ja piilovoiman, jota kaukalossa tarvittiin.

Mutsi on tajunnut sen aina, sillä hänkin on elänyt siellä.

Jere Merjasta: Mutsilla ja Jaxilla on käsittämätön side. Jaxin maailmassa mummo on tärkein, eikä hänelle pärjää joulupukkikaan. © Tommi Tuomi/Otavamedia

Kaksi soturia

Keväällä 2008 Jere kiidätettiin ambulanssilla sairaalaan. Päihteiden aiheuttama haimatulehdus oli niin paha, että Jere makasi koomassa kahdeksan päivää. Mahdollisuudet selvitä hengissä olivat rajalliset, mutta Jere toipui ja palasi kaukaloon. Kymmenen vuotta myöhemmin Merjalla todettiin rintasyöpä. Syövän kukistaneet hoidot päättyivät vuosi sitten.

Merja: En kokenut rintasyöpädiagnoosia lamaannuttavana ja ihmettelin, miksi. Sitten oivalsin, että olin kokenut jo pahimman mahdollisen silloin, kun näin Jeren makaavan teholla koomassa, hengityskoneeseen kytkettynä ja kädet sideharsoilla sängyn laitaan sidottuina.

Ensin en pystynyt sisäistämään, että Lilla Iida voisi oikeasti jäädä siihen sänkyyn. Sitten tuli itku. Halusin huutaa tai rikkoa jotain.

Oli pakko vakuuttaa itselleni, että se on minun Jereni ja hän selviytyy. Muuten en olisi kestänyt.

Merja Jerestä: Jeren on pakko elää voimakkaasti, elämän täytyy tuntua. Oli mahtavaa, että Jere tapasi Nannan. Siinä loksahtivat asiat kohdalleen. © Tommi Tuomi/Otavamedia

Merja: Kun Jere tuli tajuihinsa, hän ei aluksi kyennyt puhumaan, mutta yritti tuskaisena korista jotain. Se kuulosti minusta aivan kuin hän olisi sanonut: lähe menee. Silloin ajattelin: jes, se on Jere, se nousee tuosta.

Jere on soturini, joka on selviytynyt lähes mahdottomasta.

Merja: Kerroin Jerelle heti, kun sain tiedon syövästä. Se ei ollut lainkaan samassa mittakaavassa kuin Jeren kooma, silloin puhuttiin elämästä ja kuolemasta. Minun tilanteessani oli kyse vain siitä, että edessä olivat rankat hoidot.

Jere: Mutsin syöpä oli pysäyttävä paikka, mutta fiilis oli se, että taistellaan se läpi.

Kerran hoitojen aikaan mutsi oli kovissa kivuissa himassaan, kun juteltiin puhelimessa. Hän sanoi, että saattaa pyytää vähän vahvempaa särkylääkettä seuraavalla kerralla. Kuitenkin hänellä oli syöpäpotilaiden numero, johon olisi voinut soittaa milloin tahansa ja pyytää mitä tahansa.

”En enää ihmettele, mistä olen saanut kaiken määrätietoisuuden. Mutsihan se todellinen soturi on.” – Jere

Se, kuinka mutsi kävi hoidot läpi, kuvaa hyvin hänen vahvuuttaan. Kaikkien hoitojen aikana sain yhden tai kaksi kiukkuista viestiä, joissa hän halusi purkaa väsymystään. Muuten mutsi oli aina niin perkeleen hyvällä tuulella. Se on raju muija.

Jere: Syöpähoitojen jälkeen sanoin mutsille, että hänhän se todellinen soturi on. En enää ihmettele, mistä olen saanut kaiken määrätietoisuuden.

Mummon onnea

Jerellä on 20-vuotias tytär Ronja ensimmäisestä avioliitostaan. Vuonna 2015 hän meni naimisiin Nannan kanssa. Heillä on kaksi lasta, 4,5-vuotias Jax ja 2-vuotias Alexia.

Merja: Jere on löytänyt elämäänsä aivan uuden sävelen. Halkean ylpeydestä, kun näen, kuinka hyvä isä hän on. Näen myös, kuinka hyvä Jeren on olla lastensa kanssa.

Jere: Noudatan omien lasteni kanssa äidiltä oppimaani kasvatusperiaatetta: kotona tehdään pohjatyö, opetetaan käytösmallit sekä se, mikä on hyvä tai huono juttu. Sen jälkeen laitetaan kädet ristiin ja toivotaan parasta. Annan lapsien kulkea omia polkujaan, koska muuten he eivät löydä minuuttaan.

Merja: Aikanaan mietin, että mitä tapahtuu Jeren lätkäuran päätyttyä. Hänen on pakko elää voimakkaasti, elämän täytyy tuntua. Oli mahtavaa, että Jere tapasi Nannan. Siinä loksahtivat asiat kohdalleen.

Jere: Nannan oikea nimihän on kaiken lisäksi Iida, Iida Johanna Katarina.

Merja: Kuulin sen, kun Jere pääsi ripille ennen häitä. Silloin ajattelin, että kaikella on tarkoituksensa. Nyt on mukana jotain isompaa.

Merja: Jeren elämässä hänen perheensä on ykkönen. Haluan kunnioittaa heidän perhettään. Olen sanonut Nannalle, että olen antanut poikani hänelle. Olen äiti, mutta olen myös anoppi ja mummo.

”Kaikki muu maailmassa voi vaihtua, mutta meillä on mutsin kanssa aina oma tiimimme.”– Jere

Jere: Minulla on perhe, mutta mutsilla ja minulla on oma juttumme. Kaikki muu maailmassa voi vaihtua, mutta meillä on mutsin kanssa aina oma tiimimme.

Jere: Mutsilla ja Jaxilla on käsittämätön side. Jaxin maailmassa mummo on tärkein, eikä hänelle pärjää joulupukkikaan. He puhuvat ja leikkivät yhdessä näköpuheluissa pari tuntia päivittäin.

Merja: Jax oli pari kuukautta vanha, kun pötköttelimme vierekkäin. Hänellä oli tutti suussa ja hän katsoi minua silmiin. Hätkähdin. Hän oli aivan kuin Jere pienenä. Koin valtavan hyvän olon tunteen siitä, että elämä jatkuu seuraavissa sukupolvissa.

Tässä pisteessä

Jeren elämästä kertova elokuva Karalahti saa ensi-iltansa helmikuussa.

Jere: Ihmiset tuomitsevat helposti, vaikka heillä ei ole hajuakaan siitä, mitä olen käynyt läpi ja minkä takia. Minusta on mielipide niin monella sellaisellakin, joka ei ole minua koskaan tavannut. Ajatellaan myös, että olen edelleen sama tyyppi kuin 15 vuotta sitten, vaikka se on mahdottomuus.

Olen tehnyt itseni kanssa valtavan määrän töitä päästäkseni tähän pisteeseen. Elämäni on tällä hetkellä perheen, terveyden, hyvinvoinnin ja liikunnan parissa.

Merja: Jos näen, että Jere on onnellinen, minäkin olen, olipa hän missä tahansa ja tekipä mitä tahansa.

Merja: Jere on minulle Lilla Iida niin kauan kuin minussa henki pihisee.

Jäikö teillä vielä jotain sanomatta?

Jere: Kiitos, että olet minun mutsi.

Artikkeli on julkaistu ensi kerran Viva-lehdessä 2/21.

Lue myös: Merja Karalahti avautuu poikansa päihteiden käytöstä: ”Jere tiesi, että voi koska tahansa ottaa yhteyttä tai tulle oveni taakse”

Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti