Mikaela Ingberg: ”Kilpailuista nauttiminen oli myös heikkous”

Totinen kilpailuvietti katosi, kun keihäslegenda Mikaela Ingberg, 43, lopetti urheilemisen. Leikkimielisiin kisailuihin hän lähtee mukaan mielellään.

”Pelaan golfia, mutta se on rentoutumiskeino sekä tapa tavata veljeäni ja ystäviäni.”

Muu liikunta jää vähälle.

”En pidä lenkkeilystä, ja salilla olen käynyt korkeintaan kymmenen kertaa kolmen viimeksi kuluneen vuoden aikana. Jalkapalloa pelaan Stadin mimmeissä 5-sarjassa silloin kun on aikaa, koska meillä on kiva joukkue.”

Urheilu on silti osa jokapäiväistä elämää. Hän työskentelee Suomen Olympiakomitean asiantuntijana ja valmentaa työn ohella nuoria.

”Yritän siirtää urani aikana oppimaani eteenpäin.”

Yksi olennainen oppi on tunnistaa suorituksen onnistumiseen vaikuttavat tekijät. Mikaelalle yksikään niistä ei ollut mitalien tavoittelu.

Lapsuus

”Vietimme paljon aikaa kesämökillä Vaasan saaristossa. Äidille oli tärkeää, että saimme kolme vuotta nuoremman veljeni kanssa raitista ilmaa. Hiihtolenkeille äiti houkutteli meidät varaamalla mukaan kaakaota tai suklaapaloja.

Mummo, äidinäiti, asui lähellä. Hän oli minulle tärkeä koko elämänsä ajan. Lapsena hän haki meidät tarhasta ja myöhemmin koulusta sekä oli kanssamme, kunnes vanhemmat tulivat töistä kotiin. Hänen paistamansa lätyt olivat suosikkivälipalani. Mummo kuoli 89-vuotiaana vuonna 2013. Se on tähänastisen elämäni suurin menetys.

Asuimme omakotitalossa. Korttelin päässä oli urheilukenttä. Minua ei ohjattu erityisesti urheilun pariin, vaan hakeuduin sinne itse. Olen ollut määrätietoinen jo lapsena. Onneksi vanhempani antoivat vapauden toteuttaa itseäni.

Alaluokilla opettaja oli todennut vanhempainillassa, että ”Mikaelalla menee koulussa oikein hyvin, mutta hän on todella kilpailuhenkinen”.

Oma tie

Minusta tuli keihäänheittäjä oikeastaan sattumalta. Liityin urheiluseuraan ja harjoittelin kaikkia yleisurheilulajeja. Osallistuin 10-vuotiaana seuraottelussa pituushyppyyn ja keihäänheittoon. Voitin molemmat. Keihäänheitossa tulokseni oli 16,30 metriä. Kauden lopussa heitin viisi metriä sitä pidemmälle.

Isä osti vielä samana kesänä harjoituskeihään, kun tarpeeksi pyytelin. Se oli punainen. Tiina Lillak oli heittänyt vuotta aiemmin maailmanmestariksi punavalkoisella keihäällä. Raaputin omastani pois pätkän punaista maalia ja korvasin sen valkoisella.

Heittelin keihästäni kotipihalla ja urheilukentällä. Jotain opin, sillä seuraavana vuonna heitin jo 34 metriä. Kauden lopussa seura ilmoitti, että olin vuoden tilastoissa 11-vuotiaiden tyttöjen sarjassa ykkönen.

Harjoittelin tasapuolisesti kaikkia yleisurheilulajeja. Keihäänheiton lisäksi pelasin nuorena pöytätennistä, tennistä, jalkapalloa, koripalloa ja lentopalloa. Urheilu oli elämäntapa. Olen varma, että siitä oli minulle myöhemmin valtavasti hyötyä.

Ystävänikin urheilivat. Samojen tyttöjen kanssa olimme yhdessä niin treeneissä, kilpailumatkoilla kuin vapaa-aikanakin 10-vuotiaista parikymppisiksi.

Pääsin 16-vuotiaana keihäänheitossa nuorten maajoukkuerinkiin. Olin fyysisesti porukan heikoin, vahvuuteni oli tekninen osaaminen. Leireillä opin myös puhumaan suomea.

Aioin hakea lukion jälkeen opiskelemaan Jyväskylän yliopiston liikuntatieteelliseen tai Vaasan kauppakorkeakouluun. Sen sijaan lähdin entisen keihäänheittäjän ja Kuortaneen valmennuskeskuksen johtajan Tapio Korjuksen ehdotuksesta Kuortaneen urheiluopistolle. Siellä alkoi uusi, urheilijoille suunnattu linja, jossa päivät treenattiin ja iltaisin opiskeltiin Seinäjoella markkinointimerkonomiksi.

En vieläkään tiedä, mistä sain rohkeuden panostaa kaikkeni urheiluun. Annoin itselleni kolme vuotta aikaa yltää aikuisten arvokisafinaaliin. Ellen onnistuisi, saisi urheilu jäädä.

Urheilu antoi mahdollisuuden toteuttaa itseään, opetti tuntemaan heikkoudet ja vahvuudet. ”Olen ollut onnekas monessa asiassa.” © MARJO TYNKKYNEN/OTAVAMEDIA

Valoa

Heitin MM-pronssia Göteborgissa vuonna 1995. Sen jälkeen ei tarvinnut miettiä, vaan annoin mennä täyttä höyryä eteenpäin.

On sanottu, että onnistuin usein tärkeissä kilpailuissa paineen alla ylittämään itseni. Jälkeenpäin olen analysoinut, mistä se johtui.

Tapio Korjus ryhtyi valmentajakseni ja toi tiimiin mukaan urheilupsykologi Juri Haninin. Epäonnistumisen syiden pohtimisen sijaan hän opetti tiedostamaan, mitkä asiat vaikuttavat ja mitä tarvitsen onnistuakseni.

Olen aina nauttinut kilpailemisesta ja siihen liittyvästä jännityksestä. Osasin kanavoida suurten kisojen häslingin positiiviseksi energiaksi. Kilpailutilanne oli mahdollisuus näyttää osaamiseni, ei koskaan uhka. Pystyin usein venymään viimeisellä heitolla, koska silloin mikä tahansa oli vielä mahdollista.

Samalla kilpailuista nauttiminen oli myös heikkous. En ikinä tuntenut pakkoa voittaa maailmanmestaruutta tai olympiakultaa. Halusin pärjätä, mutta minulle hopea- ja pronssimitalit olivat kelvollisia. Minua ei vienyt eteenpäin mitalien tavoittelu vaan nautinto onnistumisesta ja itseni ylittämisestä.

Pidin paljon kansainvälisestä toimintaympäristöstä. Pääsin reissaamaan ympäri maailmaa. Sain ystäviä, joista moni edelleen toimii jossain roolissa urheilun parissa. Tapaan heitä silloin tällöin, ja se on aina yhtä ihanaa. Olisi todella ikävää, jos urheiluvuosista olisivat jäljellä vain mitalit.

Varjoa

Rankin kokemukseni oli karsiutuminen Ateenan olympialaisten keihäsfinaalista vuonna 2004.

Olin kärsinyt olkapäävammasta, mutta heitin ihan kelpo tuloksen, 60,80 metriä. Minun jälkeeni oli vielä yksi kilpailija. Hän heitti viimeisellään 61,00 metriä. Tipuin 13:nneksi ja karsiuduin finaalista.

Se oli kuin pieni kuolema. Minulla oli takana onnistumisen vuosia, yhdeksän peräkkäistä finaalipaikkaa arvokisoissa. Ajattelin, että tämä ei voi tapahtua minulle. Seuraavana yönä en nukkunut lainkaan. Lähettelin tekstiviestejä kahden ystäväni kanssa ja kuuntelin yhä uudelleen Coldplayn kappaletta The Scientist. Olin aivan rikki. Kesti kuukausia päästä niiden tunteiden yli.

Sen jälkeiset vuodet eivät olleet helppoja. En ymmärtänyt, etten voi harjoitella enää kuten kymmenen vuotta aiemmin. Vähemmän olisi ollut enemmän siinä vaiheessa.

Päätin, että Barcelonan EM-kisat kesällä 2010 olisivat viimeiset arvokisani. Finaali olisi sopivasti syntymäpäivänäni.

Kevään harjoitusleirillä Yhdysvalloissa heittoharjoitus sujui paremmin kuin kymmeneen vuoteen. Kaksi päivää sen jälkeen punttisalilla penkkipunnerruksessa kuulin yhtäkkiä olkapäästäni hirveän äänen. Se oli kuin paksu kangas olisi revitty kahtia. Ääni kuului, vaikka kuuntelin musiikkia korvanapeista.

Kipua en tuntenut. Suomessa selvisi, että jänne oli repeytynyt kokonaan irti luusta. Silloin tiesin, että urani oli ohi.

Tunteet nousevat vieläkin pintaa, kun ajattelen, etten päässyt jättämään jäähyväisiä keihäänheitolle. Heittoharjoituksessa en tiennyt, että ne olivat viimeiset heittoni. Sellainen loppu ei ole oikein reilu.

Sydämellä

Urheilu meni kaiken edelle, jopa perheen perustamisen. Minulla oli seurustelusuhteita, mutta ei ollut hetkeä, johon olisi sopinut perhe.

En koe sitä uhrauksena. Elämä on täynnä valintoja. Kaikkea voi haluta mutta ei saada yhtäaikaa. Pitää miettiä, mitä haluaa eniten.

Sain paljon. Kokemukset, elämykset ja ihmissuhteet rikastuttavat elämääni yhä. Lapsista pääsen osalliseksi kummilasteni kautta.

Ikinä ei voi sanoa, mitä tapahtuu tulevaisuudessa. Serkkunikin sai ensimmäisen lapsensa 48-vuotiaana.

En silti haaveile mistään, otan asiat sellaisina kuin ne tulevat. Urheilu-uran aikana tiesin joka päivä herätessäni, mitä teen viikon, kuukauden, jopa vuosien kuluttua. Nyt haluan elää hetkessä.

Tässä ja nyt

Minulle kävi onnellisesti. Käteni oli vielä kantositeessä, kun Urheiluliiton puheenjohtaja Antti Pihlakoski pyysi mukaan Helsingin EM-kisojen järjestelyihin. Se oli lottovoitto. En tippunut tyhjyyteen, mihin moni huippu-urheilija joutuu. Oli jotain, mihin heittäytyä. Olen siitä aina kiitollinen.

Työn vuoksi lähdin Barcelonan kisoihin. Oli todella vaikea istua katsomossa, kun tunsin, että minun pitäisi olla kentällä heittämässä. Se oli kuitenkin välttämätöntä, se auttoi hyväksymään tilanteeni.

Teen työtä urheilun parissa edelleen. Olen samalla opiskellut markkinointia. Haluan yhä oppia ja kehittää itseäni.

Ehkä tulevaisuudessa teen työtä ulkomailla. Eräs hierojani sanoi kerran, että ”aina kun olet poissa kotoa, voit oppia uutta”.

Kuvausvaatteet: paita ja toppi / Dots, farkut / Maranello, korut / Glitter, nilkkurit / Kenkäfriikki, Nahkatakki / Sand Mikonkatu.

Lue myös:

Mestareiden mestari tekee paluun – Sami Jauhojärvi epäröi joihinkin kilpailutehtäviin osallistumista: ”Rajoja on koeteltu”

Täältäkö löytyy suomalaisten keihäänheittäjien menestyksen salaisuus?