Mikko Alatalo omaksui elämänohjeensa jo lapsena – ”Isä sanoi usein, että saat paljon siitä, kun teet työtä ihmisten hyväksi”
Mikko Alatalon lapsuudessa uskonnollisuus oli vahvasti läsnä. Hänen omaa henkisyyttään maustaa taolainen filosofia, johon hän tutustui suruaikanaan. Mutta mistä häneen ovat iskostuneet pessimismi ja inhorealismi?
Coitus Int -yhtyeen ensimmäisestä keikasta Tampereen Yo-talolla on kulunut pian puoli vuosisataa. Mikko Alatalo palaa syksyllä lähtöruutuun Coitus Int 50 Revival -kiertueella. © Sara Pihlaja
Kun Mikko Alatalo, 72, piipahtaa lähikaupassaan, käynti venyy helposti: kaupalla törmää aina tuttuihin.
Mikon mukaan Pispalan alue Tampereella on kuin kylä, jossa eletään kuin herran kukkarossa. Kujakolli-pubin jameissa istuvat hippi ja asianajaja vierekkäin, eikä julkkista pidetä muita kummempana vastaantulijana.
Pispalassa Mikko on elänyt elämänsä vaikeimmat ja kauneimmat hetket.
”Pispalanharju on jumalattoman kaunis paikka, ja Pispalassa on ihan omanlaisensa syke”, Mikko hehkuttaa kotikulmiaan. © Sara Pihlaja
Synnyinpaikka Kiiminki – äiti opetti moraalin perusteet, isä ahkeruuden
”Se taisi olla tanssija Rudolf Nurejev, joka kuvaili Neuvostoliittoa suojaisaksi kuin äidin kohtu, mutta ’one day you wanna get out’ eli jonain päivänä on pakko päästä pois.
Sellainen oli myös 50- ja 60-luvun Kiiminki. Synnyin vapunpäivänä 1951 ja elin perheen ainoana lapsena pientilalla.
Kiimingin kotikeinussa Anna-Liisa-äidin ja Jaakko-isän kanssa 50-luvun lopulla. © Mikko Alatalon kotialbumi
Isä ajoi taksia Kiiminkijokilaaksossa. Hän oli monitoimikeskus, joka jakoi sanomalehdet, vei nuoret tansseihin ja mummot terveyskeskukseen. Hän tunsi kaikki.
Äidillä oli sielun sivistystä. Häneltä opin moraalin perusteet. Hän muistutti olemaan säädyllinen ja oikeudenmukainen. Säädyllisyys tarkoitti, että pysy lestissäsi äläkä isottele.
Isä puolestaan opetti itsetunnon ja ahkeruuden. Hän ei koskaan leuhkinut mutta tiesi täsmälleen, kuka oli. Isä sanoi usein, että saat paljon siitä, kun teet työtä ihmisten hyväksi. Sen olen omaksunut. Sellaistahan laulajan työ on – ja niin oli myös poliitikon työ. Molemmat antavat tunteen siitä, että on tarpeellinen.
Pohjois-Pohjanmaalla vallitsi syvä uskonnollisuus. Kiiminkijoki oli lestadiolaisuuden ja körttiläisyyden raja, ja Alatalo oli aina ollut körttitalo. Esi-isäni Eeli käveli 1800-luvulla Kiimingistä Nilsiään Paavo Ruotsalaisen pirttiin hakemaan vahvistusta uskolleen.
Sain kitaran 10-vuotiaana, ja teininä sain luvan mennä tansseihin katsomaan bändejä. Se oli uskovaisilta vanhemmiltani kova juttu. He olivat aika suvaitsevaisia.”
Tyhjilleen jääneessä Kiimingin kodissa on nyt kosteusvaurioita. ”Lapsuudenkodin kohtalo tuntuu surulliselta.” © Alatalon kotialbumi
Oulu teki tiedostavaksi
”Lukion kävin Oulussa, Tuiran yhteiskoulussa. Kirjailija-kuvataiteilija Hannu Väisänen oli kanssani teinikunnassa. Yhdessä aloimme tiedostaa maailmaa.
Silloin 60-luvun puolivälissä ympäristökysymykset ja kolmannen maailman tilanne ravistelivat minua. Bob Dylanin kappaleet ja Amerikan kansalaisoikeusliikkeen laulut loivat sosiaalista omaatuntoa, ja perustin Kiiminkiin folk-klubin, jossa lauloimme niitä.
Televisiossa alkoi Ajankohtainen kakkonen, jonka tutkivat journalistit paljastivat yhteiskunnan epäkohtia. Innostuin: tuollaiseksi haluan!”
Tampere veti rock-elämän pariin
”Vuonna 1970 pääsin Tampereelle opiskelemaan tiedotusoppia. Asuin soluasunnossa Domuksella. Juice Leskinen asui samassa talossa. Tutustuimme ja aloimme soittaa yhdessä. Duo laajeni pian, kun tutustuin Harri Rinteeseen.
Kyllä minunkin luonani Domuksella tyttöjä kävi, mutta Harrin vuokra-asunto keskustassa Otavalankadulla oli varsinainen bailupaikka. Siellä juotiin valkoviiniä ja parannettiin maailmaa. Tyttöjä tuli ja meni.
Keväällä 1973 onnistuimme saamaan Coitus Intille keikan legendaariselle Yo-talolle. Kun tulemme paikalle, ovella oli 200 metrin jono. Emme uskoneet silmiämme. Yritimme jonon ohi sisälle, mutta portieeri nauroi väitteelle, että olemme bändin poikia. Samaa kikkaa oli yritetty liian usein. Lauloimme malliksi pari biisiä, ja se tehosi.
Keikka oli aika sekoilua. Minä olin ainut, joka oli soittanut aiemmin bändissä. Juice aloitti kitaransoiton vasta 18-vuotiaana, minä opetin häntä.
Vaikka olisi paljon rahaa mutta ei ystäviä, elämä olisi onttoa. Ystävyys Harrin kanssa on kestänyt yli 50 vuotta. Kumpikin tuo suhteeseen oman osansa. Minä tapaan paljon ihmisiä, joten tuon tarinoita. Harri lukeee valtavasti ja jakaa sivistystään minulle. Olemme tehneet lukuisia kappaleita yhdessä. Kyllä viime vuoden Iskelmä-Finlandiasta puolet kuuluu Harrille.”
Lue myös: Mikko Alatalo: ”Opetin Juicelle kitarasointuja – ja hän minulle tekstien kirjoittamista”
Kymmenvuotias sekarotuinen Ringo ulkoiluttaa isäntäänsä Pispalan kapeilla kaduilla. © Sara Pihlaja
Pispalassa elämään tuli surua ja onnea
”Marjaan tutustuin Harrin tyttökaverin Liisan kautta vuonna 1973. Löysin sielunsiskon ja ensimmäisen puolisoni.
Esikoisen syntyessä asuimme vuokra-asunnossa Tampereen keskustassa. Sen jälkeen asuimme hetken kerrostalokaksiossa Tampereen Kaukajärvellä, mutta jo vuonna 1978 muutimme Pispalaan. Samassa punaisessa puutalossa asun yhä.
Pispalaan liittyy elämäni surullisin vaihe eli Marjan itsemurha syksyllä 1992 ja sitä seuranneet ajat. Alusta asti Marja oli ollut sellainen, että vajosi välillä omiin maailmoihinsa ja oli masentunut. En vain ymmärtänyt asian vakavuutta.
Kannan lopun ikäni Marjan kuolemaan liittyvää surua. Olen tajunnut, että omat tunteensa pitää näyttää ja joka päivä kertoa kumppanilleen, että rakastaa.
Marjan kuoleman jälkeen elin karmeaa aikaa. Otin aika nopeasti yhteyttä Seijaan, ja hän tuli pelastamaan minua ja nosti minut lähes psykoottisesta tilasta.
Muistan Seijan jo 70-luvun lopulta. Annoin hänelle nimmarin keikan jälkeen Lapualla, ja vaihdoimme pari sanaa. Kasvot jäivät mieleen. Seuraavan kerran tapasimme 90-luvun alussa työn merkeissä. Meistä tuli tuttavat.
Se taisi olla vuonna 1994, kun kävelimme Tahmelan rannassa Pispalan alapuolella. Oli kevät ja oksissa pajunkissat. Kysyin Seijalta, voisiko hän harkita muuttavansa luokseni Pispalaan. Seija lupasi harkita.
Ajattelen sitä hetkeä lähes aina, kun kävelen samaa rantareittiä.
Toinen rakas muisto liittyy 90-luvun puolivälin sunnuntaiaamuihin. Meillä oli makuuhuoneen katossa kiiltävä lamppu, jossa voi nähdä oman kuvansa. Katsoin, kun Aaro-vauva nukkui Seijan ja minun välissä. Taustalla soivat Pispalan kirkon kellot.
Niissä hetkissä tuli tunne, että maailma on taas paikoillaan.”
Helsinki vahvisti yhteistyön vaalimista
”Vuodet 2003–2019 toimin kansanedustajana. Minulla oli työasunto Etu-Töölössä, mutta koti oli tietysti Tampereella.
Niinä vuosina vähensin keikkailua paljon, joten en välttämättä ollut poissa kotoa juuri enempää kuin ennenkään. Ajatukseni olivat paljon politiikassa ja valtakunnan asioissa, joten se loi vähän etäisyyttä. Toki Seijakin oli töissä.
Niinä vuosina huomasin, miten paljon eduskunnassa on hyvää tarkoittavia ihmisiä. Monet kansanedustajat ovat paljon mainettaan parempia.
Some muutti tunnelmia: moni kärsi julkisesta haukkumisesta. Itsekin pikkuisen parkkiinnuin. En ota joka risausta tosissani. Esiintyvänä taiteilijana olin tietysti oppinut sietämään stressiä, sillä ei yleisö aina ole niin imartelevaa.
Opin myös pitkäjänteisyyttä. Hyvienkin asioiden toteutumiseen voi mennä vuosia.
Jo lapsena opin kunnioittamaan ihmisiä, joilla on uskonnollinen vakaumus. Eduskunnassa äänestin parisuhdelain puolesta, vaikka ryhmästämme moni äänesti vastaan. Silti yhteistyö sujui.
Yliopistovuosina otin etäisyyttä uskonnolliseen arvomaailmaan. Minua ärsytti lahkojen kiistely. Kuka muka määrittelee sen, ketkä ovat niitä valkoisia lampaita, jotka pääsevät taivaaseen?
Yhdessä Juicen runossa on monimerkityksellinen säe: Jumala on, vaikkei uskoisi. Ajattelen samoin. Välillä mietin, miten hyvä voi voittaa, kun maailmassa on niin paljon pahaa. Näitä teemoja käsittelin Lapsen usko -levylläni.”
Kittilä on Mikolle kuin toinen koti. Levillä hän huomasi äskettäin, että oli selvästi vanhin ihminen mustan rinteen laella. © Alatalon kotialbumi
Levi on kuin toinen koti
”Kittilä on minulle toinen koti, ja vietämme aina joulut Levillä. Viimeksi mustan rinteen laella huomasin, että olin selvästi vanhin ihminen siellä.
Toivon, että jalat pysyvät kunnossa, jotta pystyn laskemaan vielä monta vuotta. Ja että pää pysyy kunnossa, jotta muistan, missä tunturissa ollaan! Ei se ole itsestäänselvyys. Isälläni oli Alzheimer.
Olen poikieni kanssa läheinen. Kun vielä olen olemassa, tahdon järjestää esimerkiksi yhteisiä ulkomaanreissuja jokaisen kanssa erikseen.
Tänä vuonna Coitus Intin ensimmäisestä levystä on 50 vuotta. Sen kunniaksi teemme paluukiertueen ja -levyn. Levyllä on Coituksen biisejä uusina versioina. Paluulevy on ollut minulle terapeuttinen juttu. Uskon, että Juice katsoo pilvenreunalta hyväksyvästi.
Uskon taolaiseen ajatukseen: jos et voi elää, kuten tahdot, tahdo elää, kuten voit.
Omaksuin ajatuksen suruaikana. Luin paljon itämaista filosofiaa, ja aloin uskoa esimerkiksi parapsykologiaan ja jonkinlaiseen kiertokulkuun. Tuntui lohduttavalta, että menettämänsä ihmisen voi tavata seuraavassa elämässä.
Ajatus myös auttaa hyväksymään tosiasiat. Ainahan elämässä kaikki ei mene, kuten tahtoo.
Äidiltä olen perinyt pessimismin tai inhorealismin. Kun jotain hyvää tapahtuu, pohdin, mitähän ikävää kohta tulee vastaan. Äitikin usein mietti, onko tässä ketunhäntä kainalossa.
Pessimismiäni vahvistivat unohduksen vuodet, jolloin yksikään levy-yhtiö ei halunnut minua ja musiikkiani. Se oli kova koulu, ja päädyin julkaisemaan levyni itse.
Olen elämänvaiheessa, jossa ei ole enää haaveita. Eikä kaikkia kavereitakaan. Ne vähät, jotka ovat jäljellä, ovat erityisen tärkeitä. Esimerkiksi muutamiin lukiovuosien ystäviin pidän yhä yhteyttä.
Vaikka saisin nuoruuden lähteen, en ottaisi vastaan. Haluan olla juuri se ihminen, joka nyt olen.”
Juttu julkaistu ensi kerran Vivan numerossa 5/2023.
Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti