Mikko Nousiainen: ”Itsetuntoni on edelleen repaleinen”
Näyttelijä Mikko Nousiainen kärsi teatterikouluaikoina ahdistuksesta, joka ilmeni pelkotiloina myös koulumaailman ulkopuolella.
Tunnustan, että itsetuntoni on edelleen repaleinen, vaikka huomattavasti ehjempi kuin 20 vuotta sitten.
Pääsin lukion jälkeen Teatterikorkeakouluun ja huomasin kärsiväni silloin henkisistä ongelmista, kuten häpeän pelosta. Olin aiemmin uskotellut itselleni olevani parempi kuin olinkaan, joten teatterikoulu oli aikamoinen kulttuurishokki. Vertasin itseäni armottomasti kaikkiin muihin opiskelijoihin ja heidän tekemisiinsä.
Lopulta tunsin itseni ihan paskaksi. Koin valtavaa ahdistusta kaikesta ja pelkotilat ottivat vallan myös opiskelujen ulkopuolella. Saatoin esimerkiksi pelätä autolla ajamista.
Voisi kai sanoa, että pelkäsin sekoavani. Vuosien saatossa olen oppinut, että tarvitsen turvallisen ympäristön, jossa minuun luotetaan, eikä minun tarvitse todistella olemassaoloani. 2000-luvun alussa päätin hakea kiinnitystä teatteriin ja pääsinkin heti Tampereelle. Se oli minun kohdallani loistava ratkaisu. Työskentelin siellä seitsemän vuoden ajan.
Toivon, että seuraavaksi hurahdan johonkin työjuttuun, johon saan uppoutua oikein kunnolla. Näyttelijän työ on parhaassa tapauksessa hyvin opettavaista, ja siitä saa positiivisen pakkomielteen.
Mannerheim-elokuva oli kohdallani sellainen. Luin sitä varten noin 70 kirjaa. Yksi haaveistani on myös ohjata tai käsikirjoittaa elokuva, mutta se kytee mielessäni toistaiseksi vain ajatustasolla.
Yhdessä vaiheessa haaveilin kaverini kanssa moottoripyöräreissusta Floridasta Alaskaan, mutta vuosien saatossa moottoripyörät ovat vaihtuneet autoiksi, ja reissukin on yhä tekemättä.
Nautin luonnosta, mutta mitään himoa sen kummemmille patikointireissuille minulla ei ole. Nautin mökkipuuhista ja ympäröivästä luonnosta 11-vuotiaan Niila-poikani kanssa.
Rakastan viimeistä viikkoa ennen ensi-iltaa. Suurin työ on silloin jo takana päin. Nautin ensi-iltaa kohti kasvavasta jännityksestä.
Pieni kutkuttava jännitys saa aikaan adrenaliinipiikin, johon olen koukussa. Huomasin sen, kun olin vuoden näyttelemättä. Kaipasin todella tuttua tunnetta vatsanpohjassa. Oloa on oikeastaan hankala selittää: se on samalla turvaton, mutta turvallinen.
Sama kutkuttava tunne tulee ennen kuvausten alkua. Saattokeikka-elokuvassa näyttelin yhdessä isäni Heikki Nousiaisen kanssa, vaikkei meillä kovin montaa yhteistä kohtausta ollutkaan. Olimme molemmat myös Täällä Pohjantähden alla -elokuvassa, jossa meidät teloitettiin samaan kuoppaan.
Tunnustan, että olen yrittänyt omaksua isäni tavan olla aidosti läsnä ja muita kohtaan huomaavainen. Käytän mielelläni myös isäni mottoa ”jalat maassa ja pää pilvissä”. Pasifismi on myös isäni perintöä.
Isä on aina tuonut julki paljon omia mielipiteitään, ja ne ovat tarttuneet vuosien aikana minuunkin. Jossain vaiheessa elin hyvin kontrolloidusti, ja se näkyi monessa asiassa. Lapsena olin ihan tavallinen rämäpää, mutta myöhemmin mietin etukäteen paljon sitä, mitä mistäkin voisi seurata. Isältäni olen oppinut rauhallisuutta ja tietynlaista irti päästämistä.
Suutuin viimeksi, kun Liverpool hävisi Leicester Citylle 3–1. Olen ollut aina Liverpoolin kannattaja, kuten tietysti myös Suomen jalkapallomaajoukkueen.
Teatteriharjoituksissa saatan myös suuttua, mutta silloin yleensä vain itselleni.
Ennustan, että tänä kesänä nautin työskentelystä Pyynikin kesäteatterissa Niskavuoren nuori emäntä -näytelmässä. Vuonna 1998 olin Pyynikillä viimeksi, ja se kesä oli raskas.
Kesällä tulee ehkä pelattua hieman futistakin, vaikka polveni on sökö. Näyttelijän työssä saan onneksi olla paljon liikkeessä ja lisäksi pidän kunnostani huolta kävelemällä paljon.
Yritän huolehtia kunnostani myös ruokavalion avulla. Olen vähentänyt punaisen lihan syöntiä reippaasti. Se onkin niitä harvoja ekotekoja, joilla yksi ihminen voi konkreettisesti vaikuttaa. Täytän huhtikuussa 42 vuotta ja tunnen eläväni elämäni parasta aikaa. Olen onnellinen ja levollinen. Luotan siihen, että elämä kantaa. Sillä on sellainen taipumus.