Mirja Pyykkö iloitsee lapsenlapsistaan: ”Haluaisin kulkea heidän rinnallaan mahdollisimman pitkään”

Jaa artikkeliTilaa Seura
Mirja Pyykkö haluaisi olla lastenlapsilleen luottoihminen ja rinnalla kulkija. ”Kasvatus­vastuu kuuluu vanhemmille.”
Mirja Pyykkö haluaisi olla lastenlapsilleen luottoihminen ja rinnalla kulkija. ”Kasvatus­vastuu kuuluu vanhemmille.” © Pekka Nieminen/Otavamedia
Mitä tapahtuu, kun uranainen saa lastenlapsia? Kiire katoaa ja rakkaus kasvaa. Haastatteluohjelmistaan tunnettu Mirja Pyykkö nauttii uudesta elämänvaiheestaan.

Tinnitonna. Se tarkoittaa tietenkin kilpikonnaa. Mirja Pyykkö, 74, kirjoittaa eläinaiheiseen kuvakirjaan ylös kolmevuotiaan pojanpoikansa kehittämiä sanoja.

Juuri tällaiset arjen hetket ovat Mirjalle parasta isoäitiyttä.

”Nautin valtavasti lapsen kehityksen seuraamisesta. Isoäitiys on opettanut minulle uudenlaisen tavan katsoa maailmaa ja pysähtyä hetkeen.”

Toimittajauralta eläkkeelle Yleisradiosta

39 vuotta työtä televisiossa ja noin 700 ohjelmaa. Kun Mirja Pyykkö jäi vuoden 2006 keväällä eläkkeelle Yleisradiosta, hän jätti taakseen pitkän toimittajauran.

Erityisesti haastatteluohjelmistaan tunnetuksi tullut toimittaja vietti ensimmäiset eläkevuodet tehden töitä. Hän piti luentoja, koulutuksia ja juontokeikkoja eri puolilla Suomea. Lisäksi Mirja kirjoitti kaksi kirjaa.

”En ehtinyt pelätä tyhjiä hetkiä, sillä kalenterini oli täynnä menoa.”

Mirjalle sopi parhaiten juuri pehmeä lasku eläkepäiviin.

”On raju pudotus, jos siirtyy hektisestä työelämästä suoraan verkkaisiin päiviin. Ymmärrän, ettei ole välttämättä helppo katsoa aamuisin verhojen välistä, kun ihmiset kiiruhtavat töihin.”

Sitten Mirjan elämässä koitti toisenlainen vaihe. Hän alkoi vähentää työkeikkoja ja kaivata enemmän vapautta.

Ja vuonna 2017 elämä tarjosi Mirjalle uuden, mieluisan roolin: hänestä tuli isoäiti.

Ensimmäisen pojanpojan syntyminen oli Mirjalle iloinen yllätys.

”En ollut uskaltanut aktiivisesti haaveilla mummiudesta, sillä lasten saaminen ei ole aina mahdollista.”

Vapaaehtoisuus isoäitiyden hienoimpia puolia

Nykyään Mirjalla on kolme lastenlasta. Nuoremmalla pojalla on kolmen vuoden ja kahden kuukauden ikäiset pojat. Mirjan vanhemmalla pojalla, joka asuu perheineen Tukholmassa, on yksivuotias poika.

Ruotsissa asuvaa pojanpoikaansa Mirja näkee useimmiten puhelimen ruudulla. Helsingissä asuvien kahden lapsenlapsensa kanssa Mirja on tekemisissä viikoittain.

Lapsenhoitajaksi Mirjaa ei ole koskaan patisteltu.

”Yleensä se menee niin päin, että minä kyselen, että voisimmeko taas tavata ja tehdä jotain kivaa yhdessä.”

Juuri vapaaehtoisuus on Mirjan mielestä yksi isoäitiyden hienoimmista puolista.

”Isoäitinä saan kirsikat kakusta. Suhde lapsenlapseen muotoutuu aivan erilaiseksi kuin suhde omaan lapseen, sillä minulla ei ole kasvatusvastuuta samalla tavalla kuin äitinä.”

Sekä kasvatus että sääntöjen laatiminen kuuluvat Mirjan mielestä lapsen vanhemmille. Isoäidin tehtävä on kunnioittaa ja vaalia vanhempien päätöksiä. Joskus Mirja on tahattomasti toiminut toisin kuin olisi ollut lapselle parasta. Näin kävi, kun kolmevuotias oli mummin luona yökylässä. Mirja otti pojan viereensä nukkumaan tämän hartaasta pyynnöstä.

”Kotiin palattuaan poika oli viikkotolkulla pyrkinyt vanhempiensa sänkyyn. Silloin opin lopullisesti, että vanhempien säännöt ovat ne, joita myös mummilassa noudatetaan.”

Mirja Pyykkö

Ensimmäisen pojanpojan syntyminen oli Mirjalle iloinen yllätys. ”En ollut uskaltanut aktiivisesti haaveilla mummiudesta.” © Pekka Nieminen/Otavamedia

Isoäidin roolimallia vailla

Mirja haluaa olla mummi, joka on läsnä, muttei jaa neuvoja.

”Totta kai joskus lipsahtaa jokin neuvo, vaikka pyrin siihen, etten ota kasvattajan roolia. Toivon, että voin antaa omalla arjellani ja läsnäolollani lastenlapsieni elämään jonkin sellaisen näkökulman, jota he eivät saa muilta läheisiltään.”

Roolit ovat yleensä niin päin, että kolmen vanha neuvoo isoäitiään. Jos mummi sanoo, ettei hän osaa tanssia, pojanpoika ottaa kädestä kiinni ja näyttää mallia.

Isoäidin roolimallia Mirjalla ei ole koskaan ollut. Pohjois-Karjalassa elänyttä äidinäitiään Mirja tapasi muutaman kerran ollessaan pikkutyttö. Hänellä on etäinen muistikuva mummosta suuren pirtin lieden ääressä.

Läheisin isoäiti Mirjalle on isänäiti Oiva, joka kuoli kaksi vuotta ennen Mirjan syntymää.

”Valokuvista päätellen meissä on paljon samaa näköä. Hän oli vartaloltaan samanmallinen kuin minä, ja me molemmat saimme lapsemme keisarileikkauksella. Oivalla oli myös sama sydänvika kuin minulla.”

”Minulla ei ole ollut mummon mallia. Ehkä en osaa sen takia olla kovin klassinen isoäiti.”

Mirjaa kiehtoo leikkimielisesti ajatus sielunvaelluksesta, jonka mukaan kuolleesta sukulaisesta voisi siirtyä tiettyjä piirteitä sukuun syntyvään lapseen.

”On käsittämätöntä, että juuri hän tuntuu niin tutulta, vaikkemme ole koskaan tavanneet.”

Mirja uskoo, että isoäidittömyys on vaikuttanut siihen, miten hän suhtautuu nykyiseen rooliinsa.

”Minulla ei ole ollut mummon mallia. Ehkä en osaa sen takia olla kovin klassinen isoäiti.”

Uraäitiys herätti syyllisyydentunnetta

Uudessa elämänvaiheessaan Mirja on pohtinut myös omaa äitiyttään. Hänen suurin huolenaiheensa on ollut se, nielikö toimittajan työ liikaa aikaa perhe-elämältä. Kiireestään Mirja on potenut syyllisyyttä.

”Olen näin jälkikäteen miettinyt sitä, olinko urakeskeisenä äitinä tarpeeksi läsnä lapsilleni arjessa.”

Yleisradion toimittajan pesti vei Mirjaa matkoille ympäri Suomea ja maailmaa. Yhtään kertaa ohjelmaa ei peruttu siksi, että Mirja olisi ollut sairaana tai poissa töistä lasten takia. Toisaalta Mirja vietti vuonna 1978 ja vuonna 1983 syntyneiden poikiensa kanssa ensimmäiset kaksi vuotta kotona.

”Silti olen aprikoinut sitä, olinko poikieni lähellä riittävästi silloin, kun he olivat pieniä. En ole puhunut asiasta aikuisten lasteni kanssa.”

Mirja arvelee olleensa lempeänpuoleinen äiti, joka keskittyi perhe-elämän lisäksi intohimoisesti mielenkiintoiseen työhönsä. Hän myöntää, ettei hän muista vauhdikkaimmista ruuhkavuosistaan kovinkaan paljoa.

”En minä tiedä, että syötiinkö meillä esimerkiksi paljon vihanneksia”, Mirja sanoo ja naurahtaa.

Toimittajan työkiireet ovat vaihtuneet leppoisiksi eläkepäiviksi. Niitä Mirja viettää puolisonsa Alf Larssonin kanssa Helsingin Kruununhaassa. Päiväohjelmaan kuuluvat muun muassa pitkät lenkit Minni-koiran kanssa. Viikot ja kuukaudet vaihtuvat vikkelästi seuraaviin.

”Nykyään minusta tuntuu siltä, että koko ajan on perjantai, ja aina on syksy.”

Mirja Pyykkö ei halua kantaa liikaa murhetta siitä, millainen maailma jälki­polville jää.

Mirja Pyykkö ei halua kantaa liikaa murhetta siitä, millainen maailma jälki­polville jää. ”Uskon, että jokainen sukupolvi keksii omat keinonsa selvitä. Ihminen on sitkeä.” © Pekka Nieminen/Otavamedia

Tarinoita lapsenlapsille perinnöksi

Lapset ja lasten oikeudet ovat olleet Mirjalle aina lähellä sydäntä myös työelämässä. Vuonna 1982 Mirja teki Osasto 10 -seurantadokumentin, joka kertoi Helsingin Lastenklinikan lasten syöpäosaston resurssipulasta ja lasten sekä vanhempien tuskasta. 1980-luvulla osastolla ei ollut omaa lääkäriä, eikä lapsia nukutettu edes luuydinnäytettä otettaessa. Ohjelma sai aikaan kohun ja kansalaiskeräyksen, joka tuotti Lastenklinikalle yli neljä miljoonaa silloista markkaa.

Ohjelman teko on Mirjan uran vaikuttavin muisto.

”Muistan elävästi, kun lääkäri pyysi minut mukaan tapaamaan isää, joka sai kuulla ensimmäistä kertaa lapsensa leukemiasta. Pystyn palauttamaan mieleeni sen kärsimyksen määrän, jota näin sairaalan huoneissa ja käytävillä.”

Mirja toivoo, että hän voisi siirtää omasta työhistoriastaan ja elämänkokemuksestaan lastenlapsillensa avarakatseisuutta. Hän odottaa aikaa, jolloin lapset ovat sen ikäisiä, että heidän kanssaan voi keskustella. Noita hetkiä varten Mirja on kirjoittanut päiväkirjaa.

Mirjaa on harmittanut, ettei hän tajunnut kysyä vanhemmiltaan sotamuistoja tai muita tarinoita silloin, kun he olisivat vielä olleet niitä kertomassa.

”Toivon, että osaisin tehdä omista kokemuksistani kirjoittamalla sen verran mielenkiintoista jälkeä, että lastenlapsiani kiinnostaisi joku päivä tarttua niihin.”

Sydämen kyllyys työstä ja elämästä

Mirja Pyykkö on erityisen kiitollinen iso­äitiydestään, koska hänelle ei nuorena ennustettu kovin pitkää ikää. Kun Mirja oli reilu 10-vuotias, lääkäri löysi häneltä synnynnäisen sydänvian. Lääkäri totesi Mirjan vanhemmille, että ei tällä pumpulla yli nelikymppiseksi elä.

Asiasta ei puhuttu sen koomin, eikä Mirja muista miettineensä diagnoosia lapsena. Lääkärin sanat jäivät kuitenkin alitajuntaan kummittelemaan.

”Minulla oli koko ajan kiire elää. En ehtinyt saada tiedotusopin opintoja yliopistolla valmiiksi, kun halusin nopeasti työelämään.”

Sydän leikattiin, kun Mirja oli 32-vuotias. Sen jälkeen pumppu on ollut kunnossa. Lisäajan saaminen herättää Mirjassa kiitollisuutta.

”Minusta tuntuu uskomattomalta, että olen saanut elää näin vanhaksi ja näin terveenä.”

Kuolemaa Mirja ei pelkää. Körttiläisten vanhempien lapsella ei ole syvällisempää uskonnollista ajatusta siitä, jatkuuko elämä kuoleman jälkeen jossain muodossa vain ei.

”Kirkon ja seurojen puiset penkit tulivat minulle lapsena turhankin tutuiksi. Minussa heräsi jo varhain tietty vastenmielisyys uskontoa kohtaan. Kuulun silti yhä kirkkoon.”

Mirja kokee saaneensa elämäntyönsä toimittajana valmiiksi, ja muutenkin toteutettua itseään sydämensä kyllyydestä. Rakkaus jälkipolviin pitää hänet elämässä kiinni.

”Lastenlapseni ovat oikeastaan ainoa syy, miksi en malttaisi täältä vielä lähteä. Haluaisin kulkea heidän rinnallaan mahdollisimman pitkään.”

Artikkeli on julkaistu ensi kerran Viva-lehdessä 9/20.

Lue myös: Poikansa menettänyt toimittaja Salla Paajanen herkistyi saamastaan tuesta – Nyt onnea tuo isovanhemmuus: ”Myötätunnon määrä oli valtava”

Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti

X