Munuainen leikattiin Suomessa - tanskalainen potilas halusi kiittää vuosikymmenien jälkeen lahjoittamalla uuteen lastensairaalaan tauluja

Sinä kevätaamuna Per Dahl heräsi vaasalaisessa hotellihuoneessa hirvittävään mahakipuun. Vatsan vasen puoli oli kuin tulessa, iho oli kivikova.

Edellisen yön juhlat olivat venyneet myöhään. Niin kävi usein. Dahl oli komea ja suosittu seuramies, joka ei sylkenyt lasiin. Mutta tämä kauhea jomotus ei ollut krapulaa.

Mahaoireet olivat alkaneet jo vuotta aiemmin Kanadassa, missä Dahl työskenteli autokauppiaana. Ja vatsa oli muistutellut itsestään New Yorkissa, missä Dahl kumosi kurkustaan alas Kanadassa tienaamansa rahat.

Hän rakasti bileitä ja jazzia. Joka ilta hän lähti hotelliltaan legendaariselle Birdland-klubille. Kolmen kuukauden aikana hän sai juoda muutaman Manhattanin Sarah Vaughanin kanssa.

Amerikasta Dahl oli palannut rahattomana Tanskaan. Hän löysi töitä Arena-televisiotehtaan myyntiedustajana, jonka tehtävä oli kiertää Suomea ja etsiä kauppapaikkoja uusille tv-myymälöille.

Dahl oli ajellut autollaan ympäri maata ja juhlinut mennessään. Tampereella hän oli tavannut kauniin nuoren naisen nimeltä Pirkko Mannola. He olivat käyneet pari kertaa drinkeillä. Dahlin suureksi mieliharmiksi Mannolan äiti oli pitänyt huolen siitä, että tapaamiset sujuivat viattomissa merkeissä.

Vaasassa tuli äkkipysäys. Tuskanirvistyksensä läpi Per Dahl ymmärsi, että vuosien rillutteluputki oli poikki. Lääkärin mukaan vasemmassa munuaisessa on jotain vialla. Oli lähdettävä Helsinkiin.

Dahl antoi Volvonsa avaimet tuttavalle, joka lähti pientä palkkiota vastaan kuskiksi. Matka Vaasasta pääkaupunkiin kesti kahdeksan tuntia. Siitä Dahl ei muista juuri mitään.

Tv-kauppiaasta taiteilijaksi

”Cry me a river, cry me a river, I cried a river over you…”

58 vuotta myöhemmin Per Dahlin ateljeessa soi pehmeä jazz.

Tanskalaisessa Ebeltoftin pikkukaupungissa sijaitseva huone pursuilee kirkkain värein maalattuja abstrakteja maalauksia, jazz-levyjä ja metsästysmuistoja Afrikan safareilta. Dahl istuu väriloiston keskellä, katselee keskeneräistä kanvaasia, jonka halki risteilee villejä siveltimenvetoja. Hän maalaa yhä joka päivä.

”En olisi elänyt 85-vuotiaaksi, ellen maalaisi.”

Dahl sanoo maalavansa vain itselleen. Mutta on hän menestystäkin saanut. 70-luvulla maailman suurin taidejulisteisiin erikoistunut kauppa Athena löysi hänen abstraktit työnsä. Julisteita myytiin valtavia määriä, ja Dahl tienasi pienen omaisuuden. Samaan aikaan taidevälittäjät möivät originaaliteoksia maailmalle.

Tänne Tanskaan meidät johdattivat toiset kuvat – karkeat luonnokset, joista tuskin saisi rahaa taidehuutokaupassa.

Suomen-reissullaan Per Dahl joutui viettämään Helsingin kirurgisessa sairaalassa puoli vuotta. Sinä aikana hän piirsi ajankulukseen karikatyyrejä sairaalan arjesta – ihmisistä ja heidän luonteenpiirteistään.

Tanskalaisen tv-kauppiaan mielessä alkoi orastaa nuoruuden unelma taiteilijan ammatista.

Hän oli halunnut taiteilijaksi 12-vuotiaasta lähtien, mutta sodan jälkeen perheellä ei ollut rahaa taidekouluun. Dahl oli lähtenyt merille 16-vuotiaana. Siitä asti hän oli elänyt kiertolaisen elämää.

Sairaalassa kuvat tulivat takaisin.

Vaativa leikkaus

Urologista osastoa kutsuttiin kusiosastoksi.

Kirjauduttuaan sisään Per Dahl siirrettiin saliin, johon oli majoitettu 24 potilasta. Vuoteiden välissä ei ollut väliverhoja. Öisin huoneessa kaikui jymisevä kuorsaus. Sen sai loppumaan, jos meni keskelle huonetta ja vihelsi.

Tutkimuksissa selvisi, että Dahlin vasemmasta munuaisesta lähtevä virtsanjohdin oli kasvanut kiinni valtimoon. Lääkärit päättivät kääntää vasemman munuaisen, jotta virtaus saataisiin käännettyä.

Siihen aikaan se oli vaativa ja harvinainen operaatio. Potilas leikattiin auki navan alta vasempaan kylkeen saakka.

Leikkauksen jälkeen Dahl siirrettiin osaston ainoaan yhden hengen huoneeseen. Hän tiesi, mitä se tarkoitti.

”Tarkkailin sitä huonetta. Puolen vuoden aikana minä olin ainoa, joka tuli sieltä elävänä ulos.”

Pappi tuli käymään. Dahl oli hyvin heikkona, mutta hän kieltäytyi kohteliaasti avusta.

Muutaman päivän päästä pahin oli ohi. Lääkärit arvelivat leikkauksen onnistuneen ja poistivat katetrin Dahlin virtsaputkesta.

Kuume pomppasi heti 41 asteeseen.

Nuori, vastavalmistunut sairaanhoitaja Mielikki Simelius (os. Voionmaa) oli usein paikalla, kun tanskalainen potilas piirsi. Eräänä aamuna potilas piirsi myös Mielikin muotokuvan. Kuvan alalaitaan on kirjoitettu ”Miss Kirurgi”, mutta hoitajan nenän paikalle on piirretty siankärsä – Simelius oli tunnettu aamuäreydestään.

Kuvat päätyivät Simeliuksen henkilökohtaiseen arkistoon. Sieltä ne pompahtivat aina välillä esiin. Katsellessaan kuvia miehensä kanssa Simelius mietti joskus, mitä tanskalaiselle potilaalle tapahtui sen jälkeen kun hän lähti sairaalasta.

Kaksi vuotta sitten Simelius näppäili internetin hakukoneeseen Per Dahlin nimen. Näytölle aukesivat tanskalaiset nettisivut. Kuvassa hymyilevän miehen kasvot olivat tutut, vaikka hiukset olivat muuttuneet valkoisiksi.

Nettisivuilla oli sähköpostiosoite.

Mielikki kirjoitti kirjeen.

Yhdistävä sairaala

Per Dahl istuutuu keittiönsä ruokapöydän ääreen. Viime aikoina hänen jalkansa ovat olleet huonossa kunnossa. Vaimo Jeanette tarjoilee kahvia.

”On uskomatonta, että ne kuvat ovat olemassa”, Dahl sanoo.

Hän innostui heti Mielikki Simeliuksen yhteydenotosta. Kumpikin on ollut monta vuosikymmentä tahoillaan onnellisesti naimisissa. Heillä on lapsia ja lapsenlapsia.

Mutta vanha sairaalassaoloaika yhdisti.

Simeliukselle työ Kirurgisessa sairaalassa oli mieleenpainuva, sillä se oli hänelle ensimmäinen sairaanhoitajakoulun jälkeen.

Dahliin pitkä sairaalareissu jätti muitakin jälkiä kuin komean arven vasempaan kylkeen.

Sairaala sai hänet miettimään omaa levotonta elämäänsä.

”Kun makaa niin kauan paikallaan, on aikaa miettiä asioita.”

Leikkauksen jälkeen Per Dahl löysi Ruotsista vaimonsa Jeanetten. Pariskunta asettui asumaan Dahlin vanhalle kotiseudulle Tanskaan.

Per Dahl ryhtyi täysipäiväiseksi taidemaalariksi.

”Alussa se oli taloudellisesti vaikeaa. Mutta minulle merkitsi tosi paljon saada olla vapaa.”

Suomea kohtaan Dahlilla on yhä tunteellinen suhde. Vaikka sairaalareissu vei melkein hengen, siihen liittyy myös mukavia muistoja.

”Minusta pidettiin hyvää huolta. Ja sitä paitsi suonissani virtaa suomalainen veri. Olen saanut sitä varmasti ainakin sata litraa. Se on tehnyt minusta vähän äreämmän”, hän nauraa.

Brandypullo reiteen

Ensimmäinen leikkaus ei ratkaissut ongelmaa. Lääkärit päättivät, että tanskalaisen potilaan vasen munuainen on poistettava kokonaan.

Dahl oli kuitenkin liian heikko. Vaa’an mukaan hänen painonsa oli romahtanut 73 kilosta 38 kiloon.

Häntä rohkaistiin liikkumaan mahdollisimman paljon ja käymään kaupungilla, jotta saisi ruokahalunsa ja voimansa takaisin.

Eräänä iltana hoitajat teippasivat brandypullon tanskalaisen potilaan reiteen. Katetrin letkun pää työnnettiin pulloon, ja Dahl hoiperteli ulos sairaalasta.

Hän suunnisti suoraan Hotelli Kämpin aulabaariin drinkille.

Tuttu baarimikko hämmästeli asiakasta, joka oli riutunut luurangoksi entisestä itsestään. Mutta hän sai lasin eteensä.

Juodessaan Dahl alkoi tuntea olonsa heikoksi. Hän tajusi arvioineensa voimansa väärin.

Äkkiä hän tunsi jalallaan jotain lämmintä. Reiteen teipattu pullo oli valunut täyteen, ja virtsa tulvi hienostohotellin lattialle.

Mutta Dahl ei päässyt enää omin jaloin ylös.

Kaksi taksikuskia joutui kantamaan hänet autoon ja takaisin sairaalaan.

Sen jälkeen tanskalainen potilas sai poistua sairaalasta vain sairaanhoitajien valvonnassa.

Munuaisen poisto

Per Dahl viillettiin auki toisen kerran, taas navan alta ylös kylkeen.

Hän muistaa sarjan houreisia deja vu -välähdyksiä: tuttu yhden hengen huone, pappi. Sairaanhoitajan tarjoileman munuaishöystön tuoksu (hän ei pystynyt syömään).

Tanskalainen potilas ei halunnut syödä myöskään pillereitä, joita hänelle annettiin. Hänen selkärankaansa piikitettiin jotain ainetta, joka vei jaloista tunnon koko päiväksi. Potilas pyysi uutta lääkitystä. Häntä alettiin piikittää käsivarteen.

”Se oli hyvää ainetta. Herätessäni lauloin ääneen.”

Munuaisen poistoleikkaus onnistui, mutta leikkaushaava tulehtui. Meni vielä pari kuukautta, ennen kuin Dahl oli riittävän vahva lähteäkseen sairaalasta.

Sairaanhoitaja lähti mukaan saattelemaan potilasta lentokentälle. Dahlilla oli vaikeuksia päästä koneeseen.

”En pystynyt vieläkään kävelemään suoraan. Minua luultiin humalaiseksi.”

Sitten lähtöportti suljettiin.

Tanskalainen potilas oli poissa. Hänestä jäi Suomeen vasen munuainen ja kasa piirroksia.

Takaisin Suomeen

Per Dahl antaa vaimolleen hellän pusun. Sitten hän istahtaa autoon, katselee ikkunasta ohi viliseviä tuttuja maisemia. Maalaukset ovat tavaratilassa pakattuna kuplamuoviin. Edessä on puolentoista tunnin ajomatka Billundin lentokentälle.

”Olen valinnut lastensairaalaan maalaukset, joissa on raikkaita värejä. Toivon, että ne tuovat lapsille iloa. Toivon myös, että lapset saavat hyvän tulevaisuuden, kun pääsevät jonain päivänä pois sairaalasta”, taiteilija sanoo.

Mielikki Simeliuksen ja Per Dahlin kirjeenvaihto jatkui kaksi vuotta.

Dahl halusi kiittää suomalaisia lääkäreitä, jotka pelastivat hänen henkensä. Hän kertoi Simeliukselle haluavansa lahjoittaa sairaalalle kaksi taideteosta.

Koska Kirurgisen sairaalan urologista osastoa ei enää ole, Simelius ehdotti, että Dahl lahjoittaisi maalaukset uudelle lastensairaalalle. Simelius otti yhteyttä Seura-lehteen. Voisiko lehti auttaa 85-vuotiasta taiteilijaa taulujen kuljetuksessa?

Aikataulut Anne Bernerin kanssa saatiin sovittua. Finnair ja Billundin lentoa operoiva Norra lupasivat järjestää lentokoneen matkustamosta tilaa tauluille.

”Lentoemäntä, kaksi olutta!” Per Dahl huikkaa.

Häntä taitaa vähän jännittää. Finnairin suora lento Billundista Helsinkiin kestää kaksi tuntia, mutta henkisesti matka on 58 vuotta. Siitä on niin kauan, kun Dahl lähti Suomesta.

Huomenaamuna maalaukset luovutetaan Anne Bernerille juhlallisesti liikenne- ja viestintäministerin virkahuoneella.

Sitä ennen Per Dahl ehtii levätä hotellihuoneessaan ja käydä ostamassa uutta hiusgeeliä. Tullimiehet heittivät vanhan geelin roskikseen turvatarkastuksessa.

”Se oli nöyryyttävää. Näytänkö minä muka terroristilta?” taiteilija puuskahtaa.

Berner ottaa vastaan

Aamulla Per Dahl astuu sisään Anne Bernerin kokoushuoneeseen. Mielikki Simeliuskin on siellä.

Berner kättelee ystävällisesti ja kuuntelee maalausten tarinan.

”Olen kiitollinen siitä, että sain hyvää hoitoa Suomessa. Totta kai minun olisi pitänyt kirjoittaa tai soittaa. Mutta kun olet nuori, elämässä on niin paljon meneillään”, Dahl sanoo.

Berner halaa taiteilijaa.

Tähän mennessä julkisuudessa on kerrottu, että joukko suomalaisia säätiöitä on lahjoittanut taidetta miljoonien arvosta. Tavallisten ihmisten antamat taideteokset ovat jääneet vähemmälle huomiolle. Bernerin mukaan niitä on kuitenkin paljon.

”Me olemme saaneet lahjoituksia monilta lastenklinikan entisiltä potilailta. Joukossa on ihmisiä, jotka olivat keskosia silloin, kun vain harva heistä selvisi hengissä.”

Myös taidekeräilijät ovat lahjoittaneet sairaalalle töitä. Berner vertaa tilannetta 40-lukuun, jolloin suomalaiset antoivat lahjoituksia Lastenlinnaan. Myöhemmin Lastenklinikka sai paljon tukea yksityisiltä lahjoittajilta.

”Meidän kansallinen lastensairaalamme on aina ollut ihmisten hyväntahdon varassa.”

Berner muistaa, että Dahl on ensimmäinen ulkomaalainen, joka on lahjoittanut lastensairaalaan taidetta. Tanskalaisen potilaan taulut pääsevät hyvään seuraan Muumien, Supercellin peligraafikkojen taidonnäytteiden ja muiden lahjoitusten joukkoon.

”Tämä on ihmisten rakentama sairaala. Ikävä kyllä sen julkisuus on pyörinyt muiden asioiden ympärillä. Mutta kun se on valmis, toivon, että se kertoo oman tarinansa”, Anne Berner sanoo.

Kaljaa ja samppanjaa

”Haluatko nähdä arven?”

”En!”

Per Dahl ja Mielikki Simelius räjähtävät nauruun.

On vasta aamupäivä, mutta nyt skoolataan samppanjalasilliset hotelli Kämpin baarissa. Tänne oli pakko tulla, muuten Helsingin reissu ei olisi täydellinen.

”Tässä iässä elämässä ei tapahdu paljon. Olen iloinen, että tulin Suomeen”, Dahl sanoo.

Hänen tyttärensä on mukana baarissa, samoin Simeliuksen aviomies. Ilmeet kertovat, että tämä on tärkeä hetki – jonkinlainen yhteenveto.

Kun juomat on juotu, Per Dahl nousee ylös ja kävelee ulos aurinkoiselle kadulle. Ennen kuin hän istuu auton takapenkille, hän kättelee vielä kerran, katsoo silmiin.

”Kiitos. Jos emme enää tapaa, toivon, että elät hyvän elämän.”