50-vuotistaitelijajuhlaansa viettävä Eeva Litmanen tunnustaa: ”Maaginen Turkka oli teatterikouluni”

Jaa kaverilleTilaa Seura
© Arto Wiikari/Otavamedia
Näyttelijä Eeva Litmanen haluaa maksaa parkkimaksunsa kolikoilla ja pääsee vaikeiden asioiden yli huumorin avulla.

TUNNUSTAN, että itsetuntoni on huono. Aina, kun alan tehdä töitä uuden työryhmän kanssa, mietin, riitänkö minä. Silloin sanon itselleni, että kun minulle kerran on tämä rooli annettu, niin varmaan minä sitten riitän.

Epävarmuuden kestäminen kuuluu näyttelijän ammattiin. Ikinä ei voi tietää, miten esitys otetaan vastaan. Se vaatii vahvaa itsetuntoa – etenkin nuorelta ihmiseltä.

Nykyään näyttelijän pitäisi olla valmis heti, kun hän tulee koulusta ulos. Minä sain kehittyä rauhassa. Olen miettinyt sitäkin, miten freelance-näyttelijä jaksaa tänä päivänä pitää itsetuntonsa yllä, jos hänellä on työttömyyskausi.

 

ENNUSTAN, että juoksen lopun ikääni sieni- ja marjametsässä. Olen viihtynyt metsässä lapsuudesta saakka. Metsässä en pelkää. Viimeksi kun olin siellä, kuulin rasahduksen. Hirvihän se siellä oli!

Menen metsään, vaikka tietäisin tasan tarkkaan, ettei siellä ole sieniä tai marjoja. En ole mikään ruoanlaittaja. Olen liian kärsimätön. Teen mieheni kanssa kotona lähinnä helppoa perusruokaa.

 

TUNNUSTAN, että minua jännitti vähän, kun ensimmäistä kertaa tapasin Jouko Turkan. Olimme molemmat alle 30-vuotiaita eikä minulla ollut mitään ennakkokäsitystä hänestä.

Turkka antoi minulle ensimmäisen pääroolini Anu ja Mikko -näytelmässä Joensuun teatterissa 60-luvun lopussa. Kuulun siihen joukkoon, joka väittää – ja on oikeassa – että Jouko Turkka uudisti suomalaista teatteria. Ja kaikki se muu, mitä hänestä sanotaan… sekin on totta.

Turkka oli maaginen henkilö, hän oli teatterikouluni. Hän ei ollut mitenkään demokraattinen, mutten tiedä, voiko ohjaaja ollakaan. Ihailin jumalattomasti niitä lapsia, jotka jaksoivat Turkan rääkin. Loistavia näyttelijöitähän heistä tuli.

 

ENNUSTAN, että seuraava roolini on vanhan naisen rooli. Ikääntyminen tuntuu ristiriitaiselta.

Minun on vaikea hyväksyä, että asiat tulevat iän myötä vaikeammiksi. Netin haltuun otto tuntuu sietämättömältä. Aina, kun haluan siirtää valokuvia laitteesta toiseen, soitan tyttärelleni ja pyydän häneltä apua. Kun olen autossani parkkipaikalla ja luen ohjeita, miten maksaa pysäköinnistä, minua itkettää. Maksaisin parkkeeraamisen mieluummin kolikoilla.

Beige tappaa -näytelmä, jossa esitän toista pääroolia, käsittelee lämpimän ironian kautta sitä, kuinka työssä käyvän naisen elämä on muuttunut vuosien varrella. Me emme suostu olemaan näkymättömiä kuten äitimme olivat.

 

TUNNUSTAN, että järkytyin siitä, mitä iltapäivälehti uutisoi elämäkerrastani. Kirjani Saa siinä monena olla julkaistiin vuonna 2007. Halusin kertoa siinä nuorille näyttelijöille, mitä olen kokenut näyttelijänä.

Olin Tampereella kirjani markkinointitilaisuudessa, kun joku toi minulle iltapäivälehden ja kysyi, olenko nähnyt lööpin. Siinä luki: ”Eeva Litmanen antoi ensitreffeillä.” Ajattelin, että ei voi olla totta.

En ollut aiemmin juuri pyörinyt juorulehdissä. Se oli harvoja hetkiä, jolloin en osannut heti nauraa tapahtuneelle. Jälkeenpäin olenkin sitten kikattanut sille.

 

ENNUSTAN, että vielä jonain päivänä olen rauhallinen. Yritän opetella pikkuhiljaa ajattelemaan, mitä päästän suustani.

Olen ollut mieheni kanssa yhdessä 18 vuotta ja naimisiin menimme kymmenen vuotta sitten. Kerran, kun istuimme kotona iltaa ystäviemme kanssa ja kommentoin joka ikistä asiaa, mieheni kysyi minulta: ”Oletko aivan varma, että kaikki ovat kiinnostuneita mielipiteistäsi?”

Olin ajatellut, että kaikki haluavat kuulla, mitä minulla on sanottavanani – eikö jokainen ajattele niin omista jutuistaan? Vaikkei mieheni kysymystä täysin tosissaan esittänyt, se sai minut miettimään, onko minun aina oltava äänessä.

X