Näyttelijä Heidi Herala elää uutta elämänvaihetta Seppo-puolisonsa kanssa: ”Joskus murehdin ikäeroamme – tuntuisi kamalalta, jos toista ei olisi”
Näyttelijä Heidi Heralalla on uusi elämänvaihe. Hän ottaa aiempaa enemmän vetovastuuta ja toimii joskus jopa ”mörssärimäisesti” yli 40 vuotta kestäneessä parisuhteessaan. Silti hänessä on myös herkkyyttä katumiseen.
Heidi Heralaa kaduttaa, jos hän on väsyneenä kivahtanut tekemättömästä kotiaskareesta. ”Seppo on kuitenkin ollut valtavan moderni mies, joka on osallistunut aina kotitöihin.”
Heidi Herala, 63, vilkuilee ulos munkkiniemeläiskahvilasta Helsingissä. Kulman takana on hänen lapsuudenkotinsa, kerrostalo, jossa näyttelijäperhe asui muiden näyttelijöiden ympäröimänä. Vieressä on myös Heidin uusi koti.
Heidi asuu nykyään puolisonsa Seppo Maijalan, 78, kanssa yhteisökerrostalossa. 53 vuoden jälkeen hän on palannut asumaan kollegoiden keskellä. Kun Heidi ehdotti Sepolle muuttoa Munkkiniemeen, Seppo ei aluksi lämmennyt idealle, mutta Heidi piti päänsä. Heidän silloinen kotinsa, rivitaloasunto Helsingin Oulunkylässä kaipasi remonttia. Lumitöitäkin oli liikaa.
”Mörssärimäisesti runnoin elämänmuutoksen läpi. Se oli varmasti Sepolle kova paikka.”
Pariskunnan yhteiseloa on kestänyt jo yli 40 vuotta. Tässä elämänvaiheessa 16 vuoden ikäero alkaa näkyä.
Tähän asti Heidi on tottunut turvautumaan puolisoonsa, mutta nyt pomon paikka on vaihtunut.
Ikuinen murehtija
Aviomies viettää nykyään eläkepäiviä, mutta Heidi on tiiviisti työelämässä. Hän näyttelee helmikuussa ensi-iltaan tulevassa Ei kertonut katuvansa -näytelmässä Helsingin Kaupunginteatterissa. Tommi Kinnusen romaaniin pohjautuva näytelmä kertoo suomalaisnaisista, jotka työskentelivät Saksan armeijalle jatkosodan aikana. Välttääkseen vankileirin joukko naisia lähtee vaaralliselle matkalle kohti kotia, tehtyjä valintoja miettien.
Taaksepäin katsominen on Heidille tuttua.
”Olen ikuinen murehtija. Jään helposti miettimään menneitä. En todellakaan ole ihminen, joka sanoo, ettei kadu mitään.”
Useimmiten katumisen aiheet liittyvät omaan toimintaan tai siihen, mitä tuli sanottua.
”Kadun omaa huonoa käytöstäni, kuten esimerkiksi sitä, jos töissä olen huutanut ohjaajalle. Olen luonteeltani kiivas. Reagoin tilanteisiin nopeasti, usein jo ennen kuin olen ehtinyt ajatella.”
Sukkela tapa reagoida näkyy myös parisuhteessa. Arjessa, etenkin väsyneenä, Heidi saattaa tokaista puolisolleen asioita ilman suodatinta. Jälkikäteen ne harmittavat.
”Eniten minua kaduttaa, kun olen ollut syyllistävä ja tivannut Sepolta, että mikset ole päivän aikana tehnyt tätä tai tuota askaretta. Minun tulisi ymmärtää, että puolisollani on oikeus olla eläkkeellä hienosti hoidetun uran jälkeen. Seppo on kuitenkin ollut valtavan moderni mies, joka on osallistunut aina kotitöihin. Jos hän istuu kotona rauhassa tekemässä sudokua, on kohtuutonta, että menen ärähtämään viereen.”
Toisinaan mieleen nousevat jopa vuosikymmenten takaiset asiat.
Lähestyessään 50. ikävuotta Heidi alkoi miettiä ala-asteen luokkakaveria, jota hän oli kiusannut koulussa muun tyttöporukan kanssa.
”Aloin miettiä tapahtunutta omien lasteni kautta. Minua hävetti ja kadutti toimintani.”
Heidi sai selville entisen koulukaverinsa osoitteen ja lähetti tälle postikortin, jossa pyysi anteeksi. Vastausta ei koskaan tullut.
”En saanut rauhaa asiassa. Tein kuitenkin sen, mitä ajattelin, että voin. Minkäänlainen kiusaaminen ei ole hyväksyttävää, on kyse sitten työelämästä tai koulumaailmasta.”
Näyttelijöiden lapsi
Heidi kasvoi näyttelijä Marja Korhosen ja Helge Heralan kuopuksena. Kotona opetettiin hyviä käytöstapoja: sanomaan kiitos ja pyytämään anteeksi. Helge oli sukupolvelleen tyypillisesti vaikeneva mies. Marja taas pyrki keskusteluyhteyteen myös vaikeissa asioissa.
”Vanhempani opettivat, että riidan päälle tulee pyytää anteeksi, etenkin jos toinen on lähdössä matkalle. Koskaan kun ei voi tietää, mikä kohtaaminen jää viimeiseksi.”
Heidi lähti seuraamaan vanhempiensa jalanjälkiä. Marja ja Helge eivät kannustaneet tytärtään näyttelijäksi, mutta eivät myöskään toppuutelleet.
”Äitini sanoi minulle, että tee likka monologeja, niillä oppii näyttelemään. Niitä olen urallani paljon tehnytkin. Olen iloinen siitä, että kuuntelin äitini ohjetta.”
Tie näyttelijäksi ei ollut helppo, sillä kuuluisat vanhemmat aiheuttivat myös paineita. Teatterikorkeakoulussa Heidiä opetti yksi Suomen historian kiistellyimmistä ja kiitellyimmistä teatteriohjaajista, Jouko Turkka.
Turkka sanoi Heidille, että näyttele kuin vanhempasi. Heidin tuli olla hidasrytminen kuin Marja ja nopea kuin Helge. Lopulta tämäkään ei ollut oikein.
”Valmistumisvuonnani Turkka huusi minulle, että olen tehnyt kanssasi niin saatanasti töitä, ettet näyttäisi vanhemmiltasi, ja nyt näytät jumankauta molemmilta.”
Heidi tietää, että toiset kestivät Turkan opetusmetodit paremmin, toiset huonommin.
”Eihän se aina helppoa ollut, mutta ainakin olen yhä elossa. Toisaalta voin ajatella, että hän näki kanssani vaivaa, eikä suhtautunut minuun välinpitämättömästi.”
Intohimoinen ote työhön on ollut Turkan suurin oppi Heidille.
”Suhtaudun edelleen kunnianhimoisesti työhöni. Teatterikorkeakoulussa opin, että näytteleminen on tärkeä ammatti ja kovaa työtä, ei mitään pelleilyä.”
Vanhemmilla, etenkin äidillä, oli vaikutusta Heidin päätöksiin vielä aikuisenakin. Opiskeluaikoina Heidi kieltäytyi radiokuunnelman pääroolista, koska Marja oli varoitellut tyttären tarvitsevan pitkän harjoitusajan. Silloin sitä ei ollut tarjolla.
”Päätökseni on myöhemmin hieman kaduttanut minua. Äiti oli toisaalta äärettömän kannustava ja toisaalta kova varoittelemaan. Hän oli vahvan naisen maineessa, mutta hänessä oli myös arka puoli.”
Työssään Heidi Herala kohtaa välillä rajuakin arvostelua. ”En ole enää sille yhtä herkkä kuin nuorempana.” © Tommi Tuomi
Työ mielessä kotonakin
Intohimotyön ohella Heidi on ollut suurperheen äiti. Hänellä ja Sepolla on 36-, 33-, 26- ja 19-vuotiaat lapset. Kahden näyttelijän perheessä iltoihin painottuvaa kuusipäiväistä työviikkoa sai sovitella.
Heidi tuntee kiitollisuutta siitä, että hänellä on ollut mahdollisuus yhdistää ura ja äitiys. Hän tosin miettii yhä joskus sitä, olisiko uran kanssa voinut olla vähemmän kunnianhimoinen.
”Kadun sitä, etten ollut lapsilleni tarpeeksi läsnä. Työni on sellaista, että siitä ei ole ihan helppoa irrottautua edes vapaa-aikana, vaan teatterin maailma pyörii mielessäni kotonakin.”
Toisaalta perheessä on vietetty paljon tiivistä yhteistä aikaa esimerkiksi kesälomilla.
”Lapseni eivät ole koskaan minulle ainakaan ääneen ilmaisseet, että olisin ollut liikaa töissä.”
Joskus nuorempana Heidi haaveili viidestä lapsesta, mutta on nykyään erittäin tyytyväinen perheen lapsilukuun. Sitä paitsi tavallaan heitä on viisi, sillä Sepolla on tytär edellisestä parisuhteesta.
Jos Heidi voisi elää joitakin hetkiä elämässä uudelleen, hän sukeltaisi kotialbumien kuviin, joissa lapset ovat pieniä.
”Olisin enemmän läsnä ja vain herkistyisin kuuntelemaan heitä. Se olisi asia, minkä tekisin toisin.”
Pääsääntöisesti Heidi on tyytyväinen siihen, että elämä on mennyt juuri näin. Hän on saanut kokea paljon, tehdä töitä ja rakastaa. Kolhuistakin, kuten Turkan opetusmetodeista ja lyttäävistä arvosteluista Helsingin Sanomissa, on selvitty kohtalaisesti.
Usko sattumaan
Heidi oli juuri täyttänyt 14 vuotta, kun hän sai kuulla suru-uutisen. Hänen isoveljensä Jarkko oli joutunut auto-onnettomuuteen ja kuollut sairaalassa. Heidi oli sokissa, eikä löytänyt keinoa käsitellä tunteitaan.
”Rukoilin, että jos Jumala olet siellä, anna minulle jokin merkki. Mitään merkkiä ei kuulunut.”
Heidi uskoo siihen, että elämä on sattumanvaraista.
”Ajatus kohtalosta tuntuisi kauhean epäreilulta. Jos tapahtuu jotain hyvää, on helppoa ajatella, että tämä oli tarkoitettu. Mutta entä sitten, kun tapahtuu jotain huonoa?”
Heidi kuvailee olevansa enemmän herkkä ja henkinen kuin pelkästään rationaalinen.
”Uskon pieniin hyviin tekoihin. Uskon huomaavaisuuteen ja toisten auttamiseen. Oikein vaikeassa tilanteessa käteni hakeutuvat ristiin ja pyydän apua, vaikken tiedä, keneltä.”
Iän ja elämänkokemuksen myötä Heidi on pohtinut, olisiko veljen kuolemaa tullut käsitellä vanhempien kanssa. Kun isä Helge oli palvelukodissa, hän olisi tahtonut keskustella Jarkon kuolemasta tyttärensä kanssa. Heidi kuitenkin torjui tilanteen.
”Isä teki aiheen avaamiseen varovaisen aloitteen. Oma reaktioni kertoo henkisestä paosta. En uskaltanut tuolloin lähteä keskusteluun. Joskus jälkikäteen olen miettinyt, olisiko pitänyt.”
Pomon paikalle
Yksi asia Heidiltä on jäänyt välistä: itsekseen oleminen.
”En kokenut opiskelijan elämänvaihetta ollenkaan, sillä muutin suoraan kotoa Sepon kanssa yhteen. Se johti siihen, etten joutunut koskaan ottamaan itse vastuuta asioitteni hoitamisesta, vaan pystyin aina tukeutumaan toiseen. Olen ajatellut, että Seppo tietää ja osaa minua paremmin.”
Myös railakas opiskelijaelämä jäi pitkälti välistä, koska Heidi oli jo tuolloin vakavassa parisuhteessa. Se ei häntä kaduta lainkaan.
”Sain heilua diskoissa ja jengeissä tarpeeksi jo nuorempana. Olin saanut 19-vuotiaana viettää jo ihan riittävästi railakasta elämää.”
Nyt on käynnissä tervetullut muutos: Heidi on itsenäisempi kuin koskaan ennen.
”Dynamiikkamme on muuttunut. Minä olen ottanut perheessämme pomon roolin.”
Jotkut asiat kuuluvat kuitenkin edelleen Sepon vastuulle. Hän hoitaa auton renkaiden vaihdon ja Heidiä useammin tiskit.
Muutamassa vuodessa Heidi on saanut lisää määrätietoisuutta ja uskoa itseensä.
”Aiemmin pienensin itseäni, mutta enää en tee sitä. Ikä on tuonut itsevarmuutta, luotan omiin kykyihini. Minun ei tarvitse kysellä lupaa muilta. Ehkä kyse on jonkinlaisesta aikuistumisesta ja itsenäistymisestä.”
Muutos korvien välissä näkyy arkisissa asioissa. On sitten kyse asunnon tai päiväpeiton ostosta, Heidillä on asiasta mielipide. Jos hän tarvitsee kaupassa myyjältä apua, hän pyytää sitä reippaasti, eikä anteeksipyydellen ja tiskin takana luimistellen.
Heidi uskoo, että sekä psykoterapiajaksoilla että iän tuomalla elämänkokemuksella on osuutta itsevarmuuden kasvuun.
”Aiemmin olen ollut paljon riippuvaisempi muiden mielipiteistä. Julkisessa työssä kohtaan välillä rajuakin arvostelua ulkonäöstäni lähtien. Olen ollut tälle hyvin herkkä. Nykyään osaan olla paksunahkaisempi.”
Puurot kahdelle
Pian Heidi on jälleen muutoksen edessä. Pariskunnan kuopus, 19-vuotias Eero, muuttaa pois kotoa. Heidi tietää, että pesän tyhjentyminen tulee olemaan hänelle kova paikka.
”Tunnepuoleni haluaisi pitää Eeron kotona, mutta järkeni sanoo, että lähde, sillä näin elämän kuuluu mennä.”
Kun viitisen vuotta sitten kotoa muutti toiseksi nuorimmainen Inka, Heidillä oli tunteet pinnassa. Muuttokuormaa ajettiin Lahteen. Matkalla äiti ja tytär saivat aikaiseksi riidan siitä, miten pankkikorttia kuuluu käyttää.
”Paluumatkalla minua alkoi itkettää heti, kun näin tyttäreni pitkän vaalean hiuksen autoni penkillä. Kotona jatkoin itkemistä, kun vaihdoin Inkan tyhjään huoneeseen puhtaat lakanat.”
Tulevaisuudelta Heidi toivoo eniten sitä, että jokaisella neljällä lapsella olisi asiat hyvin ja että perheen läheiset välit säilyisivät.
”Tietysti tahtoisin myös saada elää puolisoni kanssa terveinä. Olen iloinen siitä, että Seppo pitää huolta itsestään. Hän on ruvennut käymään joogassa ja kuntouttaa jäätynyttä olkapäätään.”
Heidin onnenhetket löytyvät arjesta. Ne voivat olla kävelylenkki puolison kanssa Munkkiniemen rannoilla tai yhteinen kiireetön aamukahvihetki.
”Joskus murehdin ikäeroamme. Tuntuisi kamalalta, jos toista ei olisi. Yritän kuitenkin olla miettimättä liikaa menneitä tai tulevia, ja keskittyä hetkeen.”
Yli kolmekymmentä vuotta Heidi keitti joka aamu puuroa neljälle lapselleen. Nyt hän lämmittää puolisonsa kanssa aamuisin mikroaaltouunissa valmiin spelttikaurapuuron. Kun mikro kilahtaa höyryävän aamiaisen merkiksi, Heidi miettii, miten ennen aika riittikin kaikkeen.
”Elämästäni on tullut kiireettömämpää.”
Juttu julkaistu ensi kerran Vivan numerossa 2/2023.
Heidi Herala ihastuu Malmin Fidassa punaiseen ruusukuvioiseen nojatuoliin, joka olisi ihana teatterin pukuhuoneeseen. ”Mutta ei se mahdu sinne.” © Pekka Nieminen / Otavamedia
Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti