Näyttelijä Kristiina Halkola sai seitsemänkymppisenä tähtiroolin: ”Olin tarpeeksi vanha pystyäkseni eläytymään siihen”

Ajatella, että seitsemänkymmentävuotiaana ura voi olla parhaassa vedossa.

Näin on käynyt Kristiina Halkolalle, joka näyttelee parhaillaan Teatteri Jurkassa Helsingissä Joan Didionin omaelämäkerralliseen kirjaan perustuvaa monologia Maagisen ajattelun aika.

”Tämä tapahtui joulukuun kolmaskymmenes, reilut kolme vuotta sitten. Voi tuntua, että siitä on jo aikaa, mutta ei tunnu sitten kun se tapahtuu teille. Ja vielä se tapahtuu teillekin”, Halkola sanoo vakavalla matalalla äänellä.

Hän istuu valkoiseen puseroon ja housuihin pukeutuneena rottinkituolissa pimeällä näyttämöllä.

Yleisö kuuntelee hiirenhiljaa, kun Halkola kertoo illasta, jolloin kirjailija Joan Didionin puoliso John Griffith Dunne – hänkin kirjailija – sai yllättäen sydänkohtauksen iltaviskiä nauttiessaan. Illallista puuhaava Didion huuteli miehelleen jonkin aikaa ja lähti lopulta katsomaan, miksei mies vastannut. Hän löysi Dunnen kuolleena sohvalta.

Didion pohtii kirjassaan, mitä tapahtuu, kun aikoo istahtaa illallispöytään ja ottaa lasin hyvää viiniä, mutta maailma loppuukin siihen?

Koko entinen elämä on ykskaks poispyyhkäisty. Miten siitä voi jatkaa? Miten selviytyä seuraavaan päivään, miten kestää päälle vyöryvä itsesääli?

”Olen miettinyt tätä paljon”, Kristiina Halkola sanoo. On iltapäivä, ja Halkolalla on vielä aikaa valmistautua illan loppuunmyytyyn näytökseen.

Hän syö hyväntuulisena kevyttä salaattia teatterin kulmilla vaaleanpunainen lippis päässään. Nyt hän ei ole Joan Didion eikä monologin pohdiskeleva puhuja, vaan tuttu energinen ja positiivinen itsensä. Iloista puhetta pulppuaa.

”Halusin tuoda monologiinkin huumoria. Kerron esimerkiksi, etten voi heittää pois Johnin kenkiä. Hänhän tarvitsee niitä, jos palaa. Se on yleisön mielestä huvittavaa. Kaikki nauravat.”

Kristiina Halkolan oli helppo samastua Didionin pakkomielteiseen kenkien säästämiseen.

”Tavallaan ajattelin samoin äitini, isäni ja veljeni kuoltua. Olisinko voinut tehdä jotain toisin pitääkseni heidät hengissä? Tietenkin tiedän, että se ei olisi ollut mahdollista, mutta maagisesti ajatellen olisiko sittenkin ollut jotain, mitä en ymmärtänyt? Jotain älytöntä kuten kenkien säilyttäminen.”

Puhelin ei enää pirissyt

Tällaisia huolia Kristiina Halkolalla ei ollut parikymppisenä näyttelijälupauksena. Ura ja elämä olivat edessä, kaikki mahdollista.

Hän oli kaunis, haluttu ja suosittu – aikansa tähti. Hän näytteli muun muassa Mikko Niskasen ohjaamassa elokuvassa Käpy selän alla sekä Jörn Donnerin ohjaamassa Mustaa valkoisella.

Halkola oli aktiivisesti mukana vasemmistolaisessa laululiikkeessä. Kaikki muistavat Halkolan tulkinnat kappaleista Laulu 20 perheestä ja Jos rakastat.

Noista ajoista on kauan. Silloin Halkolalla oli pitkät tummat hiukset ja minimekko. Nyt hiukset ovat harmaantuneet, ja minimekko on vaihtunut intianpuuvillapaitaan ja housuihin. Jollain lailla hän kuitenkin näyttää ihan samalta kuin aina.

”Vaikka olen vanhempi, olen yhä minä”, Kristiina Halkola sanoo nauraen.

Hän on kokenut nuoruuden menestyksekkäiden vuosien jälkeen hiljaisemman keski-iän ja nyt yllättävän ja ilahduttavan come backin.

Naisnäyttelijöiden surullinen kohtalo näyttää yhä olevan, että kun nuoruus on ohi, niin ovat myös työt. Näin kävi Kristiina Halkolallekin. Yhtäkkiä aiempina vuosina tiiviisti pirissyt puhelin ei enää soinutkaan.

”Oikeastaan minua ei aikanaan haitannut töiden vähentyminen. Halusin ehdottomasti, että elämässäni olisi muutakin kuin teatteri. Saimme lapset, hoidin heitä ja nautin perheenäitinä olosta paljon. Teatteri unohtui moneksi vuodeksi.”

Rintasyöpä pysäytti

Niinä vuosina Halkolan perheessä elettiin tavallista arkea: lapset kasvoivat, oli hyviä ja huonoja hetkiä, rakkautta ja onnea mutta myös kriisejä.

Yksi yllättävimmistä oli rintasyöpädiagnoosi, jonka Kristiina Halkola sai muutama vuosi sitten.

”Päätin ottaa siihen itseironisen asenteen. Oikeastaan se on paras asenne koko elämään, koska meistä kukaan ei tiedä, miten asiat menevät, suunnittelimmepa niitä miten hyvin tahansa.”

Halkola sanoi lääkärilleen, että kun kerran rintasyöpä on Suomessa voitettu sairaus, tämä varmasti parantaa hänet.

”Lääkäri sanoi, että ikävä kyllä hän ei voi luvata tätä sataprosenttisesti. Mutta niin siinä kävi, että hän paransi minut. Siitä opin, että koskaan ei pidä vaipua omaan surkeuteen.”

Kristiina Halkola teki perhevuosinaan töitä rauhalliseen tahtiin.

”Ne olivat lähinnä runo- ja lauluiltoja.”

Senpä vuoksi tuntuikin luonnolliselta vastata myöntävästi ohjaaja Johanna Freundlichin tarjoukseen, kun hän pyysi Halkolaa esittämään Joan Didionin monologin Teatteri Jurkassa.

”Minähän olin tehnyt vuosikaudet töitä huoneteattereissa pienellä yleisölle. Nautin, kun saan puhua koko ajan ikään kuin jokaiselle läsnäolijalle”, sanoo Halkola.

”Olin myös tarpeeksi vanha pystyäkseni eläytymään Didionin järkyttävään tarinaan. Toisaalta ajattelin, että mitä minä siitä loppujen lopuksi tiedän. Vaikka elämänkokemus on näyttelijälle tärkeää, välillä ymmärtää, miten vaikea on mennä sisälle toisen ihmisen kohtaloon.”

Siinä Kristiina Halkola tuntuu kuitenkin onnistuneen hyvin. Näytösten jälkeen katsojat – etenkin naiset – ovat tulleet kiittämään ja kertomaan omista menetyksistään. Joltain on kuollut lähiomainen, jonkun lähipiirissä on puhjennut vakava sairaus. Kaikki tuntevat saaneet teatterista lohdutusta.

”Samoin on käynyt, kun olen ottanut katsekontaktin johonkin yleisössä istuvaan. Kyyneleet ovat saattaneet valua pitkin poskia. Se koskettaa aina”, Halkola sanoo.

”Sekä minä että yleisö tiedämme, että kuolema voi tulla kohdalle milloin vain, ja silloin mikään rationaalinen ei toimi eikä mikään ole määriteltävissä.”

Kaiken läpi voi mennä

Elämä on julmaa ja arvaamatonta – mutta siitä huolimatta elämisen arvoista. Kaiken läpi voi mennä, kun vain päättää.

”Ajattelen, että kaikilla asioilla on traaginen ja humoristinen puoli. Eihän tätä jaksa, jollei osaa nauraa!” Halkola sanoo.

Näin ajatteli myös monologia ensimmäisenä Broadwaylla vuonna 2007 esittänyt Vanessa Redgrave. Hänkin toi rooliin huumoria, vaikka ensin epäili, oliko se sopivaa.

Hän ei myöskään suostunut keskeyttämään näytäntökautta, kun hänen tyttärensä Natasha Richardson kuoli hiihto-onnettomuudessa. Elämän piti jatkua, niin kuin John Dunne sanoi Joan Didionille.

Didionin hienon tekstin lisäksi Redgraven ansiota lienee, että monologia on Broadwayn jälkeen esitetty ympäri maailmaa Australiaa myöten ja että se jatkaa yhä voittokulkuaan.

Kokeneet näyttelijät ovat päässeet näyttämään, kuinka aikuinen, elämää nähnyt nainen osaa tulkita yhden ihmisen surullisen kohtalon, joka näytelmässä muuttuu yleispäteväksi, kaikkia koskettavaksi.

”Niin se vain on. Ei ole muuta suuntaa kuin eteenpäin”, sanoo Kristiina Halkolakin.

Merkityksellinen rooli

Juuri nyt työ vie eteenpäin.

”Parhaillaan en osaa ajatella muuta kuin tätä. Näyttelijän työssä palkitsevinta on päästä tekemään rooli, jolla on merkitystä. Viime kuukausina olen nähnyt, että tällä roolilla on”, Kristiina Halkola sanoo.

Kun hän huomasi monologin kansainvälisen menestyksen ja sen vaikutuksen yleisöön, hän on miettinyt, olisiko vihdoin koittanut aika, jolloin teattereissa aletaan ymmärtää, että vanhemmillakin naisilla on annettavaa.

”Onhan se ihmeellistä, että kun toisaalta valitetaan, miten vaikea naisen on keski-ikään tultua saada kunnon rooleja, minulle, seitsemänkymppiselle, tarjotaan yhtäkkiä tähtirooli. Toivon sen kertovan jostakin.”

Maagisen ajattelun ajan näytökset jatkuvat toukokuun loppupuolelle. Suuren suosion vuoksi tiimi on alustavasti puhunut mahdollisen kiertueen järjestämisestä.

”En mieti vielä sitä. Tämä on nyt tärkein.”

Illan näytökseen on vielä muutama tunti. Halkola lähtee teatterille valmistautumaan ja keskittymään.

Kello seitsemältä hän kävelee näyttämölle, istuutuu rottinkituoliin ja aloittaa:

”Tämä tapahtui joulukuun kolmaskymmenes reilut kolme vuotta sitten. Voi tuntua, että siitä on jo aikaa, mutta ei tunnu sitten, kun se tapahtuu teille. Ja vielä se tapahtuu teillekin. Siitä mä olen täällä kertomassa.”