Näyttelijä Marjaana Maijala tunnustaa ammattinsa varjopuolen: ”Epätoivon hetket ovat raskaita, mutta en koskaan haluaisi luopua näyttelemisestä”

Jaa kaverilleTilaa Seura
Marjaana Maijala
Marjaana Maijala. © PEKKA NIEMINEN / OTAVAMEDIA
Näyttelijä Marjaana Maijala, 49, ei koskaan oppinut tuntemaan isäänsä. Viisikymmentä vuotta täyttävä Marjaana tunnustaa olevansa huolestujatyyppi, mutta luottavansa kuitenkin aina siihen, että kaikki järjestyy.

Opin itsestäni lasteni kautta. Heidän avullaan oma ihmeellisyyteni karisee. Äitinä joutuu kokemaan tilanteita, jolloin ei aina tiedä mitä tehdä. Toivon, että lapseni rakastavat minua niin paljon, että he antavat anteeksi kaikki törttöilyni.

Minulla on kolme tytärtä. Kaksoset ovat seitsemänvuotiaita, ja heidän isosiskonsa on kaksitoista. Kaksosten syntymä oli paitsi onnellinen asia myös aika rankkaa. Jaan vastuun lasten huolehtimisesta toimittaja-aviomieheni kanssa.

Nautin suuresti ajasta, kun lapset olivat ihan pieniä, vaikka olin kyllä jossain vaiheessa myös hirveän väsynyt. Olin muutaman vuoden työelämästä pois ja silloin mietin, unohdetaanko minut kokonaan.

Kun sitten palasin takaisin työelämään keski-ikäisenä naisena, niin duunia oli aika vähän. Nykyään tehdään onneksi paljon juttuja aikuisista, ja asiaa on auttanut sekin, että tänä päivänä naiset ohjaavat ja kirjoittavat enemmän kuin ennen. Mutta myönnettävä se silti on, että nytkin voisi olla paljon enemmän töitä.

Rakkautta elämään

Rakastan elokuvien tekemistä. Pääsin Teatterikouluun 28-vuotiaana ja valmistuin sieltä vuonna 2000. En todellakaan mennyt sisään heittämällä, vaan hain viisi kertaa.

Töiden ja perheen lisäksi rakastan myös sekarotuista villakoiraamme, jonka otimme vähän aikaa sitten. Se on hivuttautunut sydämeeni täysin. Se seuraa minua joka paikkaan.

Jos en ole kotona, se nukkuu nojatuolissa vaatteideni päällä ja unelmoi äidistä eli minusta! Koiralla on kyky laimentaa huolia ja murheita.

Pelkään ilmastonmuutosta ja sitä, mitä sen myötä voi tapahtua. Miten ihmeessä voin koskaan selittää kuviota lapsilleni? Uutiset itkettävät. Meidän on pakko keksiä jotain, meillä länsimaissa on ainakin mahdollisuus siihen.

On tämä nykymeininki tietysti vähän absurdiakin: Saksan hiilikaivokset tyhjentävät kyliä samaan aikaan kun me täällä mietimme, laitammeko pakasteita pieneen pussiin. Haluan silti uskoa, että jotain on tehtävissä.

Isän kuolema vaikuttaa

Menetin isäni kun olin puolivuotias. Isäni kuoli tapaturmaisesti hukkumalla. En siis koskaan ehtinyt tutustua isään eikä minulla ole minkäänlaisia muistikuvia hänestä. Olin vanhempieni ainut lapsi. En tiedä, miten äitini selvisi siitä ajasta. Oli varmaan minun takiani vain pakko.

Olen helsinkiläinen, mutta synnyin Lahdessa, jossa isäni oli töissä. Olisimme varmaan jääneet asumaan sinne pidemmäksikin aikaa, mutta muutimme pian isän kuoleman jälkeen.

Olen huolestujatyyppi ja peilaan tapahtumaa välillä omiin lapsiini. Miten he pärjäisivät, jos minulle tapahtuisi jotain? Varmastikin hyvin, koska heillä on hyvä ja huolehtivainen isä.

Ennustan, että Oma maa -elokuva hurmaa ihmiset kauneudellaan ja vahvalla tarinallaan. Nautin olla kuvauksissa. Tein ensimmäistä kertaa yhteistyötä ohjaaja Markku Pölösen kanssa. Ennustan, että Markku is back!

Vapauden tunne kiehtoo

Suutun, jos lapset eivät lahjomisesta ja uhkailusta huolimatta siivoa huonettaan. Lattia on usein niin täynnä leluja, ja niiden päälle astuminen suututtaa. Lapsilla itsellään on varmaan niin pienet jalat, että he luovivat eteenpäin huoneessa ihan menestyksekkäästi.

Yksi lapsistani raivaa iltaisin sellaisen polun sängyltä ovelle, jotta hän pääsee yöllä viereeni, jos tulee joku tilanne. Kaksoset ovat nyt ensimmäisellä luokalla.

Itkin, kun he menivät ensimmäisenä päivänä kouluun. Liikutun muutenkin ihan kaikesta.

Täytän viisikymmentä vuotta. Nyt pitäisi vain pysyä hengissä, että saisi lapset kasvatettua aikuisiksi. Elämä on parasta silloin, kun minulla on kiinnostavia töitä. Silloin olen kaikessa muussakin parempi. Kun töitä ei ole, mikään ei oikein maistu.

Lapsena halusin rekkakuskiksi. Siinäkin taisi kiehtoa se vapauden tunne.

Tunnen oloni joskus yksinäiseksi, koska freelancerina minulla ei ole kiinteää työyhteisöä tai työpaikkaa minne mennä. Epäuskon hetkellä saan aina tukea puolisoltani ja ystäviltä.

Itse täytyy aina yrittää uskoa siihen, että kaikki järjestyy ja töitä riittää. En ole koskaan ollut vakituisessa duunissa. Epätoivon hetket ovat raskaita, mutta en koskaan haluaisi luopua näyttelemisestä.

X