Mukautuva tunnesieppari - Näyttelijä Ria Kataja kertoo olleensa sellainen lapsesta asti: ”Olin se, joka toivoi, että kaikilla olisi hyvä mieli ja hyvä olla - tarkkailin asioita ja ilmapiiriä”
Ujous ja pelko sosiaalisia tilanteita kohtaan varjostivat pitkään näyttelijä Ria Katajan elämää. Yllättävän tapahtuman kautta hän oppi, että ujon ja epävarman sisällä voi piillä suurta rohkeutta.
Näyttelijä Ria Katajan lapsuudenkodissa vaiettiin monista asioista. ”Nykyisin suoruus on minulle tärkeää, enkä kestä lainkaan mykkäkoulua.”
Kissa-asuun pukeutunut tyttö seisoi muiden edessä jähmettyneenä. Yhdeksänvuotias Ria Kataja oli saanut kissan roolin hänen äitinsä pyörittämän lasten teatteriryhmän näytelmässä. Mutta Ria ei saanut sanaa suustaan. Repliikkien lausumisen sijaan hän käpertyi piiloon syvälle villapaitansa sisään.
Äiti kehitti Rialle uuden roolin: hänestä tuli prinsessa, jonka äänen ilkeä noita-akka oli vienyt. Helpotus oli sillä hetkellä valtava.
Silloin Ria ei vielä tiennyt, että ujous tulisi hallitsemaan hänen elämäänsä. Ja että hän myöhemmin vapautuisi introvertin – hiljaisen ja itseään tutkiskelevan ihmisen – ahdistuksesta.
Näkymätön tyttö
Pikkutyttönä Ria väänteli naamaansa hullunkurisiin ilmeisiin. Hän testasi kotona, huomattiinko temppuja. Mutta kukaan ei reagoinut tytön touhuihin.
”Lapsena tunsin itseni näkymättömäksi, ja minun annettiin olla omissa oloissani aika paljon. Olin ujo ja puhumaton, omassa maailmassani haaveksija. Muut eivät tienneet, mitä ajattelin”, hän muistelee.
Ria syntyi uusperheeseen, jossa eli hänen lisäkseen neljä teini-ikäistä lasta. Rian vanhemmat olivat olleet kumpikin aiemmin naimisissa. Ria oli perheen lellikki, mutta hiljaisena jäi muiden perheenjäsenten jalkoihin.
”Tunsin olevani erilainen kuin muut. Toiset olivat äänekkäämpiä ja sanoivat asioita, mutta olin itse tarkkailijan roolissa.”
Ria kuvailee olleensa jo lapsesta asti tunnesieppari, joka mukautui. Hänelle oli tärkeää olla kiltti ja vaivaton lapsi.
”Perhedynamiikassamme oli aina jännitteitä. Minä olin se, joka toivoi, että kaikilla olisi hyvä mieli ja hyvä olla. Tarkkailin asioita ja ilmapiiriä ilmapuntarina.”
Ria arvelee, että kireyttä aiheutti vanhempien vaikenemiskulttuuri. Hän uskoo heidän kantaneen harteillaan lapsuuteensa ja entisiin avioliittoihinsa liittyneitä taakkoja, jotka heijastelivat myös uusperheen elämään.
”Liitän arkuuteni vanhempien väliseen dynamiikkaan: heidän välillään oli paljon puhumattomuutta ja selvittämättömiä asioita.”
Rian äiti oli orpo ja suri sitä salaa. Hän häpesi traumaansa.
”Perheessämme oli asioita, joista ei puhuttu. Vieläkään en tiedä kaikkea. Se on vaikuttanut siihen, että en ole halunnut kenenkään joutuvan ottamaan minusta stressiä.”
Koulukiusaaja
”Miten se puhuminen voi olla muka niin vaikeaa? Vastaisit nyt”, opettaja hämmästeli.
Alakoulussa Ria kärsi tilanteista, joissa opettajat ihmettelivät hänen ujouttaan.
”Opettajat eivät voineet käsittää, etten saanut suutani auki muiden edessä. Kukaan ei siihen aikaan osannut tukea ujoa lasta tai auttanut kääntämään erilaisuutta voimavaraksi. Olin vain se, joka hidasti touhua tunneilla.”
Ala-asteella Ria kehitti itselleen panssarin, joka teki hänestä kiusaajan.
”Ajattelin että jos en nyt ole ilkeä, niin minulle ollaan ilkeitä. Omaksuin roolin, jossa häiriköin muita tunneilla olemalla äänekäs”.
Jälkikäteen hän oivalsi olleensa kiusaaja.
”Kiusaaminen oli minulle suojakeino, joka liittyi oman voiman kokeiluun ja paikan hakemiseen. Onneksi minulle huomautettiin asiasta, ja ymmärsin lopettaa.”
Yläasteella moni asia helpottui, ja Ria eli avoimemmin. Mutta ammattikoulussa mielenterveyshoitajaksi opiskellessa tapahtui muutos: Ria ahdistui muista ihmisistä ja rupesi välttelemään sosiaalisia tilanteita.
Saunomisen rituaaleista ja sen puhdistavista elementeistä innostunut Ria on valmistunut saunaterapeutiksi. Tommi Tuomi / Otavamedia
Kahvihuoneen kammoaja
Päiväkodin kahvihuoneeseen valui ihmisiä. Työharjoittelussa päiväkodissa Ria tunsi ahdistuksen valtaavan mielensä. Hiki nousi ohimoille ja sydän jyskytti.
”Yhtäkkiä minut valtasi paniikki, kun pelkäsin muiden kiinnittävän huomion minuun. Syöksyin pois ja rupesin väistämään tilanteita, joissa oli muita ihmisiä. En enää mennyt kahvihuoneeseen, koska minulle kehittyi kahvihuonekammo.”
Ahdistuksestaan huolimatta Ria uskalsi pyrkiä teatterikorkeakouluun. Imu näyttelijän työhön vei mukanaan vuosi sen jälkeen, kun hän valmistui mielenterveyshoitajaksi.
”Oli iso prosessi myöntää, että halusin näyttelijäksi, vaikka pelkäsin esiintymistä.”
Opintojen aikana Ria kuitenkin oivalsi, että näytteleminen ja ujous eivät olleet toisiaan poissulkevia asioita. Näytellessä hän omaksui roolin, eikä oma persoona ollut koskaan lavalla fokuksessa. Pelko ei tullut lavalle asti.
”Esiintymisjännitys on normaalia, kuuluu asiaan. Vaikeinta minulle oli mennä kahvitauolle tai muiden ihmisten pariin.”
Pian pelko alkoi rajoittaa arkea.
”Jos joku istui viereeni bussissa, ajoin päätepysäkille asti, koska en saanut sanottua, että haluaisin nousta omalla pysäkilläni.”
Ria pohti tarkkaan, milloin voisi käydä ruokakaupassa, jotta kohdalle osuisi mahdollisimman vähän muita ihmisiä.
”Ihmispelko hallitsi elämääni monta vuotta. Tietysti kärsin siitä, koska tiesin, ettei se ollut normaalia. En enää tiennyt kuka olen ja tunsin olevani aina väärässä paikassa. Joka päivä ajattelin, että nyt tämän täytyy loppua.”
Patojen aukaisija
Lopulta ahdistus yltyi opiskeluaikana niin kovaksi, että Ria päätti hakea apua. Hän käveli itkien Hesperian mielisairaalaan ja pääsi lääkärin vastaanotolle. Diagnoosiksi tuli masennus. Ria ohjattiin terapiaan, ja hän kävi tapaamassa psykologia muutaman kerran.
”Jostain syystä se ei tuntunut hyvältä, en jaksanut istua siellä perkaamassa elämääni. En ollut valmis syventymään niin syvälle itseeni, kun olisi pitänyt.”
Ria ryhtyi käsittelemään asiaa omassa mielessään hiljalleen. Valmistumisensa jälkeen vuonna 2000 hän pääsi pariksi vuodeksi töihin KOM-teatteriin, vaikka oli yhä äärimmäisen ujo.
”Ensimmäisen vuoden aikana en jutellut kenellekään – ja kärsin siitä joka päivä. Tein vain roolini ja olin muuten aivan hiljaa.”
Kerran tauolla näyttelijät juttelivat vanhempiensa heille asettamista kohtuuttomista vaatimuksista. Yhtäkkiä Ria avasi suunsa ja kertoi, miten äiti oli joskus marmattanut hänelle huonosta matematiikan koenumerosta. Kollegat hämmästyivät: Riahan puhui!
”Se oli minulle vallankumouksellista. Vapauduin, koska kukaan ei ollut yrittänyt painostaa minua juttelemaan. Minun oli annettu olla sellainen kuin olen. Sen jälkeen rupesin puhumaan avoimemmin. ”
Viimeiset estot karisivat työelämässä saadun iskun myötä yli 15 vuotta sitten. Rialla oli sovittuna kaksi isoa työproduktiota, kun hän ilokseen huomasi odottavansa esikoistaan.
”Sain kuitenkin potkut molemmista töistä raskauteni vuoksi. Se avasi kaikki padot: huusin ja raivosin välittämättä tippaakaan siltä, miltä näytin tai kuulostin. Pyhä raivo ja epäoikeudenmukaisuuden kokemus nousivat niin paljon suuremmiksi.”
Ria uskoo, että vahva vääryyden kokemus herätti hänet. Se avasi hanat, ja ujous väistyi.
”Sen jälkeen sain ääneni kuuluviin, ja minun ollut helpompaa puuttua epäkohtiin.”
Tommi Tuomi / Otavamedia
Avoimuuden vaalija
Koska Ria varttui puhumattomassa uusperheessä, hänelle on ollut tärkeää rakentaa omassa perheessään avoin ilmapiiri. Hänellä on edellisestä liitostaan 15-vuotias tyttö ja 11-vuotias poika. Nykyisen puolisonsa, tanssija-koreografi Panu Varstalan kanssa hänellä on neljävuotias poika.
”Nykypäivänä puhumattomuus nostaa karvani pystyyn, ja mielestäni kaikesta pitää voida keskustella. Onneksi lapseni ovat hyviä sanottamaan asioita. On ihanaa, että he puhuvat tunteistaan.”
Hän välttää mykkäkoulua myös parisuhteessaan.
”Meillä on kotona sellainen fiilis, jota olen halunnut: kaikki saavat olla näkyviä tai näkymättömiä. On tärkeää nähdä lapsi juuri sellaisena, kun hän on. Jokaisen ääni on tärkeä, eikä kaikkien tarvitse olla samaa mieltä. Mutta jokaisen täytyy kuulla ja nähdä muut.”
Ria tietää, että moni hänen nuoruutensa suhteista on kärsinyt hänen ujoudestaan.
”Mutta en mieti sitä, mikä olisi voinut mennä toisin. Olen saavuttanut paljon hienoja asioita, kuten perheen. Itsenäisyys, tasapainoinen parisuhde ja koti ovat isoimpia saavutuksiani.”
Onnellisen avioliiton salaisuus on se, että molemmat saavat olla omia yksilöitään ja kehittyä halumaansa suuntaan.
Muutama vuosi sitten Ria toteutti haaveensa ja opiskeli saunaterapeutiksi. Ammatille ei ole pariin vuoteen jäänyt näyttelijän töiden vuoksi aikaa, mutta Ria toivoo tulevaisuudessa löytävänsä sille aikaa.
Hänestä on hienoa tehdä perinnehoitoja luonnon omilla aineilla ja saunottaa, hieroa ja kupata.
”Haaveilen omasta saunahuoneesta. Se on minulle sydämen asia, jota ei voi tehdä sitä silloin tällöin kiireessä.”
Rian kääpiösnautserin kutsumanimi on Ujo, mutta Ria on lisännyt nimeen Rohkean.
Se muistuttaa siitä, että ujon ja epävarman sisällä voi piileskellä valtava rohkeuden voima.
Ria iloitsee siitä, että hänen lapsensa saavat kasvaa maailmaan, jossa erilaisuutta tai introverttiyttä ei enää demonisoida kuten hänen nuoruudessaan. Hänen lapsissaan on samaa haaveilua ja herkkyyttä kuin hänessä.
”Herkkien ja hiljaisten tyttöjen paikka maailmassa oli ennen ahtaampi. Naisen rooli muuttuu, ja sovinismin rakenteet murtuvat. Nykyään tuetaan oikeutta olla oma itsensä.”
Ria on analysoinut paljon omia piirteitään.
”Olen tullut armollisemmaksi ujouttani kohtaan. Saan olla ujo. Viihdyn yhä parhaiten omassa rauhassani ja kotona läheisteni kanssa.”
Artikkeli on julkaistu ensi kerran Kotilääkärissä 4/19.
Kiinnostuitko? Tilaa Kotilääkäri-lehti