Näyttelijä Ritva Oksanen on säilyttänyt positiivisen asenteensa: ”Kroppa rapistuu, vaikka kuinka jumppaisi – ei sille voi mitään”
Ritva Oksanen nauttii siitä, että voi edelleen liikkua luonnossa ja tehdä rakastamaansa työtä. Ikä ei kuitenkaan ole tullut yksin.
Ritva Oksasella on hymy herkässä: hän valmistautuu rooliin, jonka on halunnut näytellä siitä lähtien, kun nuorena naisena luki Friedrich Schillerin Maria Stuart -näytelmän.
Raikas tuuli huiskuttaa Ritva Oksasen, 83, hiuksia, joiden valkeus hehkuu kilpaa hänen ulkoiluasunsa kanssa. Paloautonpunaisten lenkkareiden ympärillä kirmailevat syksyn värittämät lehdet, korkealla helottava aurinko lämmittää ja saa Vanajaveden kimaltelemaan. Ritva Oksanen saa voimaa luonnon väreistä ja vuodenaikojen vaihteluista.
Ritva on hiljattain asettunut väliaikaiseen kotiinsa lähelle Hämeenlinnan teatteria, jossa hän näyttelee Englannin kuningatar Elisabet I:tä. Taru Mäkelän ohjaamassa Kaksi kuningatarta -näytelmässä Elisabet taistelee vallasta Skotlannin kuningattaren Maria Stuartin kanssa.
Asunto on kävynheiton päässä rannasta, jota pitkin riittää kilometritolkulla sauvakävelymaastoja. Niitä pitkin Ritva tallustelee, kun päivän työt on tehty.
”Eilenkin oli niin kaunis ilta, että en olisi millään malttanut mennä sisälle.”
Hän nauttii ruskasta ja siitä, että askelten alla on jotain muuta kuin asfalttia. Hämeenlinnan luonto ei silti vedä vertoja hänen omalle yhdentoista hehtaarin metsälleen, jonka hän on siskoineen perinyt vanhemmiltaan.
Ikivanhoja polkuja
Syyskuuhun saakka Ritva Oksanen sai tehdä roolinsa taustatöitä Petäjävedellä omissa metsissään. Nyt elämä tuntuu ikään kuin puolikkaalta, kun mökki piti töiden vuoksi laittaa jo talviteloille.
”Se vain on niin, että kun pääsen sinne, rauhoitun.”
Ritva on tehnyt itselleen kodikkaan sopen pihasaunaan, mutta jaksaa kahdeksankymppisenäkin edelleen puuhailla myös ulkona.
Kyläläisten venerantaan rajoittuvalla tontilla majailu on omavaraista: metsästä saa niin mustikat, puolukat kuin takka- ja saunapuutkin. Sienistä Ritva ei välitä, ja joskus hän vain kuljeskelee, räpsii kuvia ja lähettää niitä ystävilleen.
”Siellä on sellaisia ikivanhoja eläinten tekemiä polkuja.”
Hän saattaa viihtyä männikössä neljäkin tuntia kerrallaan piipahtaen välillä mökissään kahvilla. Senkin jälkeen puhtia riittää vielä pihan siistimiseen ja mökin puunailuun.
Kun on aika rentoutua, Ritva lämmittää saunan ja pulahtaa järveen. Jokainen päivä alkoi vielä syyskuussakin aamu-uinnilla.
Petoeläimet eivät pelota
Vuosi sitten syyskuussa Ritva Oksanen valmistautui Petäjävedellä marjaretkeen. Tapaaminen naapurin Sirkan kanssa oli sovittu aamukymmeneksi. Kun Ritva astui ovesta ulos, hän havaitsi, että roskapöntön kansi oli auki ja pihahiekalla suuria jälkiä. Ei ollut kuitenkaan aikaa jäädä pohtimaan kummaa näkyä.
Kun kaksikko palasi retkeltä korit täynnä puolukkaa, Sirkka tuli katsomaan ja totesi, että sotku oli varmasti karhun tekosia. Tällä kertaa Ritva ei mesikämmentä nähnyt, mutta kerran hän huomasi sellaisen järven toisella rannalla.
”Luulin ensin, että se oli lehmä.”
Alueella asustelee myös susilauma, ja ilveskin siellä on nähty. Ritvaa petoeläimet eivät pelota, sillä hän luottaa siihen, että ne väistävät kaksijalkaisia kulkijoita eivätkä ainakaan tule sisälle.
Joskus joku kummastelee, miten Ritva uskaltaa oleskella yksin mökillä seitsemän kilometrin päässä kylän keskustasta. Syksyllä muut mökkiläiset ovat jo lähteneet, ja illan tullen pimeys nielaisee tienoon. Ritvan vastaus on yksinkertainen: ei pelota, sillä hän on laitattanut pihamaallensa valot ja viihtyy yksin.
Säkkipimeiden öiden jälkeen koittaa kuitenkin aina uusi päivä. Petoeläimet saattavat pysytellä piilossa, mutta hirviä, peuroja ja erilaisia lintuja riittää.
”Siellä on näin syksyllä valtava näytelmä koko ajan.”
Tänä kesänä myös Kaksi kuningatarta -näytelmä oli mökillä mukana. Kun vuorosanat alkoivat olla hallussa, Ritva suuntasi metsään niitä ääneen toistellen. Jos jokin kohta ei muistunut mieleen, hän palasi tarkistamaan sen sisälle jättämästään käsikirjoituksesta.
Kun Ritva lähtee lenkille, askelia kertyy yleensä kymmenentuhatta. Liikunta auttaa hermosärkyihin, koska silloin kivut unohtuvat. © Tommi Tuomi
Muminaa lenkkipolulla
1960-luvulta lähtien näytellyt Ritva Oksanen on aina valmistellut roolinsa huolellisesti. Kun harjoitusten jälkeen on ollut aika nousta näyttämölle, Ritva on ajatellut, että on tehnyt kaikkensa eikä olisi enempään pystynyt.
Iän myötä Ritva on huomannut, että joutuu tekemään enemmän töitä muistaakseen vuorosanansa ja sisäistääkseen roolihahmonsa.
Hämeenlinnassakin lenkkeillessään Ritva käy läpi rooliaan. Alkuun hän mietti, mitä ohikulkijat mahtavat ajatella, kun hän mumisee vuorosanoja itsekseen.
”Sitten tajusin, että nykyäänhän kaikki puhuvat puhelimeen nappikuulokkeet korvissaan.”
Ritva oli jäädä eläkkeelle jo parikymmentä vuotta sitten – ihan vain siksi, että muutkin jäivät. Hänen ystävänsä, 85-vuotiaaksi näytellyt Kyllikki Forssell, kehotti miettimään asiaa uudelleen.
Ritva jatkoi työntekoa freelancerina. Nyt hän ajattelee, että ei olisi edes osannut olla eläkkeellä. Mielekkäimmät roolinsakin Ritva on tehnyt vasta yli kuusikymppisenä.
”Tässä työssä on niin hienoa, että koko ajan on luomisprosessi käynnissä. Kun saan roolin niin valmiiksi, että sitä on helppo esittää ja yleisö ottaa sen vastaan, tiedän, että tästä se lähtee koko ajan eteenpäin ja siihen löytää erilaisia vivahteita.”
Ritvalla ei edelleenkään ole suunnitelmissa eläköityä, ja seuraava työkin on jo tiedossa. Hän aikoo työskennellä niin pitkään kuin muisti toimii ja keho jaksaa. Ritvalle rakkaat asiat, liike ja luonto, auttavat pysymään kunnossa.
”Ihminen rapistuu, vaikka sisällä olisi kuinka toimiva mieli ja muisti pelaisi. Kroppa rapistuu, vaikka kuinka jumppaisi. Ei sille voi mitään.”
Kroppa rapistuu
Ritva talsii kerralla kymmenisentuhatta askelta. Petäjävedellä liikuntaa tulee aivan itsestään, mutta kaupungissa on varta vasten lähdettävä ulos.
”Kun on ollut pitkään tuolla mökillä ja koko ajan ulkona, tuntuu, että ilma loppuu sisällä.”
Ikääntymistä ei kuitenkaan pääse karkuun, ja aamuisin kivut pakottavat Ritvan jumppaamaan jo ennen kahvinkeittoa.
”Ikä näkyy sillä tavalla, että jaksaa vähemmän ja särkyjä tulee enemmän. Yksi tuttavani sanoi kerran, että jos ei aamulla särje, on kuollut. Ihminen rapistuu, vaikka sisällä olisi kuinka toimiva mieli ja muisti pelaisi. Kroppa rapistuu, vaikka kuinka jumppaisi. Ei sille voi mitään.”
Seurana on myös kyljessä pistelevä kolmoishermosärky, joka on vaivannut Ritvaa vuoden 1999 vakavasta auto-onnettomuudesta lähtien. Kun Ritva liikkuu, kipu unohtuu. Mutta jos pitää olla aloillaan, kipu tuntuu jälleen.
”Illalla, kun olen yksin kotona, se ei anna minun mennä nukkumaan. Kivun kanssa täytyy vain elää.”
Ritvan iltarutiineihin kuuluu kymmenen toiston jumppa. Harrastuksista painonnosto on tällä hetkellä tauolla. Heti, kun Ritva taas asettuu kotiinsa Helsinkiin, hän palaa salille ohjattuun painonnostotreeniin.
Omaa aikaa
Ikääntyminen on tuonut mukanaan paljon hyvääkin. Ritvaa ei haittaa yhtään, että nuorten tyttöjen roolit on jo näytelty. Tilalle on tullut entistä syvempiä hahmoja, joita työstää näyttämölle.
Nyt on eri tavalla aikaa itselle.
”Olen tehnyt tämän valinnan itse. Olen ollut naimisissa ja kasvattanut lapset, nyt on minun aikani tehdä tätä. Viihdyn yksin, enkä todellakaan hae mitään seurakumppania.”
Ritva on ehtinyt myös mummuilla lastenlapsilleen, mutta heidänkin aikansa menee jo omissa harrastuksissa ja tyttö- sekä poikaystävien kanssa. Mummuilulle ei niinkään ole enää tarvetta, mutta lastenlapsiinsa ja tyttäriinsä Ritva pitää yhteyttä lähes päivittäin Whatsapp-ryhmässä.
”He tietävät kyllä, että olen koko ajan olemassa.”
Töiden ja ulkoilun lisäksi laaja ystäväpiiri pitää huolen siitä, ettei Ritvalle tule tylsää. Hän kuuluu myös Petäjäveden eläkeläisseuraan, mutta ei vielä ole koskaan ehtinyt heidän kanssaan mihinkään.
”Tämäkin menee ohi”
Ritva Oksanen joutui kahdesti auto-onnettomuuteen 1990-luvun lopussa, ja vuonna 2000 häneltä leikattiin paksusuolensyöpä. Raittiina hän on ollut 34 vuotta, mutta käy edelleen vertaistukiryhmässä kahdesti viikossa.
Ritva on oppinut ja hyväksynyt sen, että vastoinkäymiset kuuluvat elämään eikä mikään ole ikuista.
”Minäkin kuolen ja mitä tahansa voi sattua koska tahansa.”
Ritva kokee olevansa onnekas, koska on vuonna 1984 tullut uskoon ja neljä vuotta sen jälkeen alkanut saada hoitoa alkoholismiinsa. Vertaistukiryhmän seinällä oli teksti, joka auttaa Ritvaa edelleen: ”Tämäkin menee ohi.”
”Ei sellaista kysymystä voi esittää, että miksi minun kohdalleni tai miksi juuri minä. Miksen juuri minä!”
Lause on auttanut jaksamaan myös silloin, kun Ritva ajautui rahavaikeuksiin 1990-luvun laman aikana. Ulosottomies kolkutteli ovella, eikä aina ollut rahaa edes kahvikuppiin. Väkisinkin Ritva on jälkikäteen pohtinut, miten hän siitäkin selvisi.
”Olen kauhean kiitollinen, että olen tässä. Juuri eilen sanoin vastanäyttelijälleni, että olen kiitollinen siitä, että en enää vuosikymmeniin ole joutunut työttömäksi.”
Vanajaveden rannalla tuuli on tyyntynyt niin, että se nappailee mukaansa enää vain yksittäisiä lehtiä. Aurinkokin kurkkii aiempaa lempeämmin pilvien takaa.
Ritvan kasvoille nousee hymy, joka tuikkii lämpönä silmissäkin. Hän vaikuttaa onnelliselta.
”Vaikka tulee murheen hetkiä ja alamäkiä, jolloin tuntuu, etten pääse tästä eteenpäin, tiedän, että tämäkin menee ohi.”