Näyttelijä Tuija Piepponen kärsi väkivallasta parisuhteissaan: ”Jostain syystä törmäsin aina apua tarvitseviin miehiin, joita rupesin paapomaan”

Jaa kaverilleTilaa Seura
© Vesa Tyni/Otavamedia
Näyttelijä Tuija Piepposella oli aina aiemmin mies tai kaksi. Erottuaan toisesta aviomiehestään hän on asunut 17 vuotta yksin. Läheisyys ja seksi eivät ole enää hänen tärkeysjärjestyksessään ensimmäisinä.

Näyttelijä ja taidemaalari Tuija Piepponen, 69, on vauhdissa. Hupparin punaiset paljetit välkähtelevät, kun hän intoutuu esittämään rakastamansa hip hopin askelia. Musiikkia ei ole, rytmi kumpuaa Tuijan sisimmästä.

Tuija sipaisee t-paitaansa. Sen hän osti yhdeltä hip hopin pioneereista, yhdysvaltalaiselta Grandmaster Cazilta kierrellessään kulttuurin syntysijoilla tammikuussa 2016. Mukana oli poika Joonas, 27.

Mikä hip hopissa vetoaa?

”Ajatuksen vapaus”, Tuija kiteyttää.

Musiikista alkanut kulttuuri kattaa tanssin, kuvataiteen, runouden, muodin ja jopa arkkitehtuurin.

”Siihen kuuluu olennaisena brotherhood, veljeys. Toisista pidetään huolta. Hip hopissa on samaa hippiaatetta, mitä meillä oli 60- ja 70-luvuilla.”

Tuija sukelsi hippiaaltoon täydestä sydämestään aloitettuaan teatteriopinnot Tampereella 19-vuotiaana tammikuussa 1967.

”Toteutin rauha ja rakkaus -teemaa niin, että melkein menetin henkeni.”

Halu auttaa ihmisiä sai heittäytymään suhteisiin, jotka eivät aina tuoneet onnea.

Aate on tallella. Miestä Tuija ei enää kaipaa kotiinsa. Siihen on monta syytä.

Tuija ei pysty kuuntelemaan paikallaan rap-artisti Haamun tuoreinta tuotantoa. ”Tanssahtelen jatkuvasti itsekseni.” ©VESA TYNI/OTAVAMEDIA

Ikuinen suru veljen menetyksestä

Vartuin sodan jälkeen tehtaan piippujen katveessa Valkeakoskella. Mikään ei ennustanut, kuinka äärettömän vaiherikas elämästäni tulisi.

Tanssin ensimmäisen kerran yleisölle neljävuotiaana. Haaveilin ballerinan tai lähetyssaarnaajan urasta.

Olin luonteeltani utelias ja innokas näkemään uusia asioita, liiankin peloton. Koulussa en menestynyt. Nykyisin olisin kai pudokas.

Nuoruuteni suurin tragedia oli vuotta nuoremman veljeni Eskon kuolema. Hän hukkui 15-vuotiaana sukeltaessaan kavereidensa kanssa kilpaa. Sodan jälkeisessä elämässä kuolema oli läsnä, mutta Eskon menetys oli järkyttävä yllätys. Hän oli niin nuori.

Olimme Eskon kanssa samanlaisia, räväköitä, iloisia ja punatukkaisia. Yhä edelleen mietin välillä, mitä Esko jostain asiasta tuumaisi.

Eskon kuolemasta ei puhuttu. Olin juuri lopettanut oppikoulun ja mennyt töihin osuusliikkeen somistamoon. Aikuisten maailmaan siirtyminen ja uuden oppiminen auttoivat surussa.

Isä kuoli sydänkohtaukseen kolme vuotta sen jälkeen vain 50-vuotiaana. Hän kaatui pieni mitali rinnassaan loivassa mäessä marssiessaan itsenäisyyspäivän veteraanikulkueessa.

Silloin olin jo opiskelemassa Tampereen yliopiston näyttelijälinjalla.

Väkivaltaisten miesten paapomista

Rakastin näytelmiä ja elokuvia. Ehkä sen vuoksi hakeuduin näyttelijäopintoihin.

Sodan jälkeen suomalaisilla oli halu elää, mutta jonkinlainen ahdistus oli silti vallalla. Niin paljon oli menetetty.

Yliopistossa sen sijaan vyöryi hippiaalto. Tarkat ja tiukat moraalisäädökset höllenivät. Uusi maailma oli ihana.

Olin valmis barrikadeille ymmärtämättä oikeastaan mistään mitään. Hurmahenkisyys oli hienoa. Tuntui komealta kapinoida vanhempia ja esivaltaa vastaan. Sitten hippeys muuttui poliittiseksi, eikä ollut enää kivaa. En ole suostunut koskaan poliittisen käskytyksen tai yhden aatteen alle.

Toteutin rauha ja rakkaus -aatetta myös henkilökohtaisessa elämässä. Uskoin kaikista hyvää. Sosiaalinen elämäntapa oli koitua kohtaloksi.

Rakastuin entiseen linnakundiin, jonka halusin auttaa uuden elämän alkuun. Hänet oli tuomittu pahoinpitelyistä, mutta olin varma, ettei hän minua löisi. Suhde kitki sinisilmäisyyteni. Lopulta hän yritti tappaa minut, viiltää kurkkuni auki. Pääsin viime hetkellä karkuun.

Episodista ei jäänyt pelkoa. Sillä hetkellä oli tärkeintä selviytyä eteenpäin vaikka neliskanttisilla pyörillä.

Ensimmäinen aviomieheni, hanuristi Urho ”Uke” Pesonen oli minua 23 vuotta vanhempi. Hänkin oli väkivaltainen juotuaan viinaa, mutta siihen oli syynsä. Uke oli joutunut sotaan 18-vuotiaana. Hänen äitinsä sanoi, että ”meidän Uke jäi sinne sotaan”. Niin se oli.

Meidät vihittiin 1972. Tyttäremme Tiitu syntyi seuraavana vuonna. Liitto kesti 13 vuotta.

Jostain syystä törmäsin aina apua tarvitseviin miehiin, joita rupesin paapomaan. Ei olisi pitänyt. Olen aina ajatellut, että ihmisiä pitää auttaa voidessaan, mutta innostuin liikaa.

Elämänkoulua miesten kanssa

”Ei miespoloisia voi vaatia tämäntyyppiseen elämänrytmiin. Eivät he kestä”, Tuija Piepponen nauraa. ©VESA TYNI/OTAVAMEDIA

Elämänkumppanit ovat olleet minulle kouluja. Pesonen oli ammattikouluni. Yleisö rakasti häntä, hän soitti hyvin ja osasi jutella. Opin häneltä hurjan rutiinin olla ihmisten edessä ja viihdyttää.

Yliopistoni oli eritrealainen Hagos Berhane, briljantti ajattelija.Tapasin hänet ravintola Puijonsarven vessajonossa vuonna 1986. Hän oli esittänyt voimakkaita mielipiteitä maataan hallinneen Etiopian valtaapitäviä vastaan. Hänet olisi tapettu, jos hän olisi palannut kotimaahansa. Menimme naimisiin kaksi vuotta tapaamisemme jälkeen. Hän sai jäädä Suomeen.

Minua kiehtoi maailma, jota hän edusti. Jo ensivierailulla Etiopiassa tunsin kuin olisin tullut kotiin. Myöhemmin asuimme siellä vajaan vuoden.

Toivoimme lasta, mutta ensimmäinen raskaus päättyi keskenmenoon. Ulkopuolisen on vaikea ymmärtää sitä seurannutta ahdistusta. Jouduin turvautumaan unilääkkeisiin. Jos surua vatvoo, siitä tulee spiraali, josta on vaikea päästä ulos. Kierre oli pakko katkaista.

Olin 42-vuotias, kun poikamme Joonas syntyi. Suosittelen tekemään lapsia vanhemmalla iällä. Ensimmäisen kanssa on syntymästä säikähtänyt, toisen kanssa jo osaa. Lapsen kanssa eläessä myös pysyy nuorekkaana ja ajassa kiinni.

Tiitun isä oli ollut vanhan ajan herrasmies, joka ei koskaan imuroinut, vaan odotti ruoan valmiina pöytään. Hän ei osallistunut lapsen hoitoon.

Joonaksen isä oli päinvastainen. Hän hoiti, vei ulos ja osasi taiten leikata vauvan kynnet. Kävimme yhdessä vauvauinnissa, ja hän jatkoi Joonaksen kanssa uintiharrastusta.

Liitto Hagoksen kanssa kesti yksitoista vuotta, erosimme vuonna 1999. Ystävyys säilyi.

Sinkun rauha

Minulla oli nuoresta asti mies ja välillä kaksi yhtä aikaa. Ehkä kiersin sen ympyrän umpeen. Hagoksen jälkeen olen elänyt sinkkuna.

Viihdyn omassa maailmassani. Minulla on paljon ystäviä ja tekemistä, mutta arvostan omaa rauhaakin. En halua enää pohtia, mitä toinen ajattelee, jos jätän tavaroita lojumaan, katson tiettyä tv-ohjelmaa tai luen jotain kirjaa.

En ole prinssihakuinen, mutta silmäni löytävät yhä kaikenikäiset komeimmat, hyvin hoidetut, jännittävät ja mielenkiintoiset miehet. En silti tarvitse heitä kotiini. He paljastuisivat kuitenkin samanlaisiksi kalsariniekoiksi kuin muutkin.

Minkälaisen miehen vuoksi luopuisin sinkkuudesta? No, hänessä pitäisi yhdistyä Brad Pitt, Steve Jobs, Stephen Hopkins ja Rudolf Nurejev.

Läheisyyden ja seksin tarve eivät katoa iän myötä, mutta ne eivät ole enää tärkeysjärjestyksessä ensimmäisinä. Mukavasti voi elää ilmankin. Jos olisin elänyt puristeista elämää, voisi tulla sellainen hönkä, että on kukittava vielä kerran. Ehdin kuitenkin veivaamaan riittävästi villinä ja vapaana.

Muutin Nokialle syksyllä 2016. Sitä ennen asuin Turussa 22 vuotta ja Kuopiossa 21 vuotta. En halua jymähtää.

En haaveile rauhallisesta elämästä, sehän olisi tylsää. Näyttelen, koulutan, luennoin ja maalaan yhä. Yksi ympyrä sulkeutuu syyskuussa, sillä olen mukana Valkeakosken kaupunginteatterin näytelmässä Myllymestarin tytär. Samalla lavalla tanssin ensimmäisen kerran vuonna 1951.

Minulla on ateljee Tampereella Pyynikin vanhassa tehdaskorttelissa. Seuraavaksi haluan laajentaa teatteriaiheista näyttelyäni Roolikuvia.

Haluan yhä matkustaa, nähdä erilaisia maita ja kansoja. Tähän saakka Joonas on ollut paras matkakaverini. Olemme kierrelleet Miamissa, Etelä-Amerikassa, Kiinassa, Karibialla, Afrikassa ja Euroopassa. Ennen minä kannoin matkalaukut, nykyään hän.

Olen alkanut matkustaa myös Tiitun tyttären, Hilman, 16, kanssa. Hilma on paras kaverini.

Ikä ei merkitse minulle mitään. Ex-anoppini, Hagoksen äiti, ei tiedä omaa ikäänsä, mutta hyvin hän silti elää. Ilman iän asettamia paineita.

Minut sytyttää…

Ennen kaikkea musiikki. Kuuntelen mielentilasta riippuen hip hoppia, klassista, jazzia, R&B:tä ja jopa elektroa. Sytyn myös hyvästä ruoasta, väreistä ja älykkäistä ihmisistä, joilla on laaja tietämys, elämänkokemus tai muuten mielenkiintoinen persoona. Sisäsiistit eivät kiinnosta.

 

X