Ohjaaja Katja Gauriloff tarttui itselleen vaikeaan aiheeseen – ja onnistui

Jaa kaverilleTilaa Seura
Ohjaaja Katja Gauriloff viihtyy vapaa-ajallaan luonnossa. Se antaa vastapainoa paikoin raskaaseen työhön. Hän on myös kulttuurin suurkuluttaja. © Kaisa Sirén/Otavamedia
Elokuvaohjaaja Katja Gauriloff halusi tutustua isoisoäitiinsä Kaisa Gauriloffiin. Syntyi elämäniloinen dokumenttielokuva, jota on jo kehuttu maailmalla.

Sodankylä, kesäkuu. Iltapäivän aurinko lämmittää elokuvajuhlien ison sirkusteltan edustalla. Teltan liepeillä käyskentelee väkeä, joka ei ihan istu festivaalin taiteellisboheemin peruskävijän muottiin: koltta-asuisia naisia hameineen ja helmikoristeltuine vöineen, vanhempi herrasmiesjoukko lippalakit päässään.

He ovat tulleet Sodankylään sukulaisensa Katja Gauriloffin uuden elokuvan Kuun metsän Kaisa takia. Elokuva kertoo Katjan äidinäidinäidistä Kaisa Gauriloffista ja hänen pitkäaikaisesta ystävyydestään sveitsiläisen kirjailijan Robert Crottet’n kanssa.

Koltta-asuun pukeutunut ohjaaja näyttää jännittyneeltä. Kun valot sammuvat ja elokuva alkaa, valkokankaalle ilmestyvät Kaisa Gauriloffin uurteiset ja ilkikuriset kasvot, jotka vievät katsojan mukanaan toiseen maailmaan.

Elokuvan jälkeen aplodit ovat raikuvat, ja kolttasaamelaisten luottamusmies Tanja Sanila kukittaa Gauriloffin halausten kera. Moni pyyhkii kyyneleitä poskiltaan, lippalakkimiehet niistävät.

Kielimuurin takana

Kesä on vaihtunut loppusyksyksi ja sirkusteltta keltaiseen rintamamiestaloon Rovaniemen keskustan kupeessa. Ulkoa kuuluu vasaran nakutusta, kun Katja Gauriloffin isä nikkaroi piharakennusta.

Gauriloff hörppii kahvia ja antaa katseensa viipyä olohuoneen seinällä olevassa julisteessa, jossa Kaisa katsoo mietteliään näköisenä.

Sodankylän näytöksestä jäi hyvät muistot.

”Monet lähimmistä sukulaisista eivät saaneet sanaa suustaan, tulivat lähinnä vain halaamaan. Äiti oli arvellut itkevänsä koko elokuvan ajan, mutta olikin nauranut paljon”, Gauriloff sanoo ja naurahtaa.

Niin, vaikea on nauramatta katsoa esimerkiksi sitä kohtaa elokuvassa, kun Kaisa Gauriloff pitää sylissään karitsaa, joka imee emäntänsä nenää.

”Elämänilo minullakin jäi päällimmäisenä mieleen, kun kävin läpi arkistomateriaaleja Kaisasta. Vaikka olisi kuinka köyhää tai vaikeaa, silti on iloista menoa.”

Elävään Kaisaan Katja Gauriloff ehti tutustua lapsena. Kaisa kuoli Katjan ollessa 6-vuotias, ja viimeiset vuodet Kaisa eli enemmän omassa maailmassaan, äidinkieltään kolttasaamea puhuen.

Se oli Katja Gauriloffille ylittämätön silta, sillä monien muiden saamelaisten tapaan myös hänen perheessään kielen oppiminen katkesi suomalaistamispolitiikkaan.

Viimeiset neljä vuotta Gauriloff on viettänyt tiiviisti aikaa isoisoäitinsä kanssa – siis käyden läpi häneen liittyvää materiaalia. Dokumentti perustuu pitkälti sveitsiläisen kirjailijan Robert Crottet’n muistiinpanoihin, kirjoihin ja kaitafilmikuvauksiin Kaisasta. Tarinan lähtökohdat ovat niin hurjat, että niitä on vaikea uskoa todeksi.

Uskomaton löytö

Kaikki alkoi, kun Robert Crottet (1908–1987) poti tuberkuloosia sveitsiläisessä parantolassa ja näki unen kaukaisesta pohjoisen maasta ja kansasta.

Unen seurauksena hän päätyi talvella 1938 Petsamon Suonikylään (koltansaameksi Suõ’nnjel) kolttien luokse. Siellä hän tutustui Kaisa Gauriloffiin, josta tuli perheensä menettäneelle miehelle äitihahmo. Crottet asui pohjoisessa pitkiä aikoja.

Maailmansotien höykytyksessä Suomi menetti Petsamon, ja siinä samalla koltat kotinsa ja poronsa. Crottet auttoi heitä parhaansa mukaan rakentamaan uutta elämää Inarijärven rannalla.

”Robert Crottet tuntuu joltakin kaukaiselta enolta, koska olen kuullut hänestä niin paljon tarinoita ja hän oli aidosti osa sukuamme”, Gauriloff kertoo.

Crottet ehti kuitenkin kuolla jo kauan ennen kuin Katja Gauriloff alkoi etsiä tietoja Kaisasta. Lähellä oli, että historiallisesti merkittävät aineistot olisivat jääneet löytämättä.

Gauriloff löysi ja sai yhteyden Crottet’n nyt jo 87-vuotiaaseen puolisoon Enrique Méndeziin, jolla oli vielä tallessa Crottet’n materiaalit pohjoisesta. Gauriloff alkoi rakentaa käsikirjoitusta Kaisan ja Robertin taianomaisesta ystävyydestä.

Lopputulos oli koskettava myös Méndezille.

”Kun elokuva oli valmis ja se näytettiin Enriquelle, hän oli monta minuuttia hiljaa. Jälkeenpäin hän vielä kirjoitti kirjeen ja kertoi kokemastaan.”

Crottet’n aineistot on testamentattu saamelaismuseo Siidalle Inariin, ja niistä on tulossa näyttely. Gauriloff arvelee, että jotakin aineistoa on nähtävillä jo tammikuussa järjestettävillä alkuperäiskansojen Skábmagovat-elokuvafestivaaleilla. Siellä on nähtävillä myös itse elokuva.

Ei kellokortin tahtiin

Katja Gauriloffin ja hänen kolttasaamelaisen äitinsä juuret ovat Inarin Nellimissä, missä on yhä perheen mökki. Katja kuitenkin kasvoi Rovaniemellä isän, äidin ja pikkuveljen kanssa. Isä työskentelee rakennusalalla, äiti ensin kokkina ja myöhemmin perhepäivähoitajana.

Vaikka tie toi Katja Gauriloffin Helsingistä takaisin Rovaniemelle viitisen vuotta sitten, nuorena hänellä oli kiire pois pohjoisesta.

”Kyllä se sitä oli, että äkkiä pois eikä varmasti takaisin.”

Oulussa Gauriloff työskenteli Suomen Ympäristökeskuksessa ja lauloi ylioppilasteatterin bändissä. Kaksi vuotta toimistohommissa kirkasti ajatusta.

”Tajusin, että kellokorttityö ei ole minua varten”, Gauriloff sanoo.

Sen sijaan elokuvamaailma alkoi kiinnostaa. Niinpä hän pakkasi jälleen tavaransa ja muutti Kokkolaan opiskelemaan media-alaa.

Siellä hän tutustui Joonas Berghälliin, jonka kanssa hän myöhemmin perusti tuotantoyhtiö Oktoberin. Berghäll tunnetaan muun muassa dokumenttielokuvista Miesten vuoro ja Äidin toive.

Kun Gauriloff oli ensimmäisen kerran mukana elokuvan tuotantoryhmässä, olo oli kuin olisi kotiin tullut.

”Olen suurimman osan elämästäni tuntenut olevani yhteisöjen ulkopuolinen. Kolttasaamelaisenakin olen aina asunut kotiseutualueen ulkopuolella, vaikka minut on otettu siellä hyvin vastaan. Elokuvaporukassa oli ensimmäinen kerta kun koin todella kuuluvani jonnekin”, Gauriloff sanoo.

Paluuta ei ollut. Gauriloff jatkoi opintoja Tampereen ammattikorkeakoulussa. Jo ennen Kuun metsän Kaisaa hänet oli palkittu töistään lukuisilla kansainvälisillä elokuvafestivaaleilla. Uusin elokuva on kerännyt ylistäviä arvioista esimerkiksi Variety– ja Hollywood Reporter -lehdissä.

Universaaleja tarinoita

Kaisan tarinaan tarttuminen ei ollut itsestäänselvää. Vaikka Gauriloff on aiemminkin kuvannut kolttasaamelaisten elämää ja yhteisöä, omaan perintöön ja sukuun liittyvän materiaalin käsitteleminen oli myös raskas kokemus. Kun kohde on lähellä ja rakas, katse helposti sumentuu.

Vasta viime vuosina on alettu puhua esimerkiksi totuuskomissiosta, jossa käytäisiin läpi saamelaisten kipeitä asuntolakokemuksia ja muuta sortoa, joka helposti liukuu sukupolvelta toiselle. Gauriloff toivoo työnsä lisäävän tietoa kolttien kohtaloista, mutta ei halua paasata tai asettua marttyyriksi.

Elokuvaohjaajana hän haluaa kertoa universaaleja tarinoita. Siksi esimerkiksi edellisessä dokumenttielokuvassaan Säilöttyjä unelmia (2012) Gauriloff selvitti erään säilykeruokatölkin matkan ympäri maailmaa ennen sen päätymistä suomalaismarkettiin. Muun muassa Brasiliassa, Puolassa, Ranskassa ja Romaniassa kuvatussa elokuvassa tehtaiden työntekijät kertovat peloistaan ja onnellisen elämän unelmistaan.

Uusin elokuva kertoo ystävyydestä, sodasta, luopumisesta ja alkuperäiskansojen kohtelusta. Ne ovat yhä ajankohtaisia asioita.

”Nämä ovat myös niin pitkiä prosesseja, että aiheiden on oltava sellaisia, että ne kiinnostavat vielä viiden vuodenkin päästä.”

Kaisa-elokuva avaa lisäksi erilaisia tapoja hahmottaa maailmaa. Kuten Crottet kirjoittaa Kaisalle kirjeessään: ”Ei ole meidän syymme, jos sinun maassasi uni ja todellisuus ovat niin läheisesti yhtä, ettei niitä hyvin saata erottaa toisistaan.”

Todellisuuden rajat ylittyivät myös elokuvan käsikirjoitusta tehdessä.

”Olin täällä kotona työhuoneella, valokuvat ja kaikki materiaalit levitettyinä. Sitten tuli yhtäkkiä ihan fyysinen tunne, että ne kaksi tarinan keskushenkilöä ovat läsnä”, Katja Gauriloff sanoo.

”Pelästyin ja panin kuvat pois. Kuulin askelia ja mieheni näki mielestään ovella hahmon. Sitten kun sain ensimmäisen käsikirjoitusversion tehtyä, ne häipyivät. Varmaan ne testasivat minua.”

X