Omaan äitiin liittyvä koskettava lapsuusmuisto vaikutti Joonas Berghällin uuden elokuvan taustalla

Kuinka ohjaaja saa ihmiset puhumaan tunteistaan niin avoimesti?

Jaa artikkeliLähetä vinkki

”Elokuvani ovat minulle hyvin henkilökohtaisia. Niiden avulla pääsen omassa elämässäni eteenpäin”, Joonas Berghäll sanoo.

Kuinka ohjaaja saa ihmiset puhumaan tunteistaan niin avoimesti?
(Päivitetty: )
Teksti:
Matti Rämö

Se oli pitkä päivä. Pisin, jonka 8-vuotias Joonas oli koskaan kokenut.

Elettiin 1980-luvun puoltaväliä, ja kemiläispoika odotti hoitotäti Kaisan luona puhelua. Sen oli määrä tulla Oulun yliopistollisesta sairaalasta, jonne äiti oli viety leikattavaksi.

Äidin diagnoosi oli aivokasvain, eloonjäämisennuste 33 prosenttia.

Kun sisällä odottaminen alkoi tuntua liian painostavalta, Joonas veti takin päälleen, käveli ulos ja istahti pellonpientareelle. Pihalla lennellyt västäräkki laskeutui ihmettelemään tulokasta ja jäi hyppelehtimään routaiseen multaan.

Aika mateli. Huoli velloi mielessä.

Viimein Kaisa huikkasi ovelta. Sairaalasta soitettiin: äiti oli kunnossa.

Joonakselle ei tarvinnut antaa äidin sairaanhoitajalle jättämää, vaaleanpunaiseen kuoreen pakattua kirjettä. Siinä äiti kertoi ainoalle pojalleen elämänohjeita kuolemansa varalle, sillä äidin kuollessa Joonas olisi jäänyt aivan yksin. Isäänsä hän ei ollut koskaan tavannut. Sisaruksia hänellä ei ole.

Ajatus yksin jäämisestä jätti poikaan pysyvän jäljen.

”Äidin menettämisen pelko on ollut elämän mittainen matka”, Joonas Berghäll, 38, sanoo.

Löylymiehet avautuvat

Berghäll hautasi äidin leikkaukseen liittyvän muiston sisälleen vuosikymmeniksi.

”Silloin tällöin pitkässä hyvässä parisuhteessa olen kertonut sen elämänkumppanille. Sitä kautta olen tajunnut, että tuo muisto on vaivannut koko ajan.”

Oma äiti ei ole ainut äiti, joka on viime vuosina täyttänyt dokumentaristi Berghällin ajatukset. Hänen uusi elokuvansa Äidin toive kertoo kymmenen eri puolilla maailmaa elävän äidin tarinan. Huomenna ensi-iltansa saava elokuva on vastapaino Berghällin läpimurtoelokuvalle Miesten vuoro.

Berghällin yhdessä Mika Hotakaisen kanssa ohjaama dokumentti kuvasi eri-ikäisiä suomalaismiehiä purkamassa sydäntään parhaalle ystävälleen saunan lauteilla.

Intiimeihin hetkiin kiteytyivät eri sukupolvien suomalaisukkojen elämän käännekohdat.

Hien ja kyyneleiden sekoittuessa katsomossa pyyhittiin silmäkulmia: vai ei suomalainen mies muka osaa puhua tunteistaan!

Herkät löylyhetket vetosivat yleisöön. Yli 52 000 elokuvateatterikatsojaa saanut Miesten vuoro on kautta aikojen suosituimpia kotimaisia dokumentteja. Sitä esitettiin myös yli sadalla ulkomaisella elokuvafestivaalilla.

Haudattu muisto

Syventyessään miesten jälkeen äiteihin muistot omasta äidistä nousivat Berhgällin mieleen.

Kun hän viisi vuotta sitten kirjoitti rahoittajille uutta hanketta esitellyttä suunnitelmaa, hänelle mieleen tuli kertoa jotain myös omasta äidistään.

Paperiin päätyi tarina äidin leikkauspäivästä.

”En ollut ajatellut sisällyttää muistoa elokuvaan, mutta ruotsalaisen tv-yhtiön SVT:n edustaja sanoi, että hyvä mies, ota tämä mukaan. Silloin kaikki ymmärtävät, miksi teet dokumenttia äideistä.”

Berghäll tappeli neljä vuotta ajatusta vastaan. Lopulta hän myöntyi.

”Kun mietin, kuinka paljon kuvaamani naiset olivat laittaneet itseään likoon, tuntui, että miksen sitten minäkin.”

Berghäll soitti äänittäjälle ja pyysi tuttua dokumenttiohjaajaa ja yhtiökumppaniaan Katja Gauriloffia kyselemään itseltään elämänsä rankimman päivän kokemuksista.

”Katja kysyi yhden kysymyksen ja yrjösin syvältä kaikki sen päivän kokemukset. Kun ne pullautti ulos, niistä pääsi myös irti.”

Miehen mallia

Valtaosa Berghällin lapsuudesta oli auvoisaa aikaa.

”Kemi oli kultaista lapsuutta, ihan kuin olisi elänyt mielikuvitusmaailmassa.”

Mielikuvitukselle oli tilaa, sillä poika sai tottua yksinoloon.

Yksinhuoltajaäiti oli ammatiltaan lääkäri. Hän päivysti Kemin terveyskeskuksessa hankaliinkin aikoihin.

”Jos äidillä oli perjantaina päivystys, menin suoraan koululta uimahalliin ja olin siellä puoli yhdeksään asti. Kun halli suljettiin, menin terveyskeskukseen moikkaamaan äitiä.”

Välillä äidin työt tulivat kotiin.

”Muistan kun oveen koputettiin iltaisin ja äiti huusi: Joonas yläkertaan. Sitten hän auttoi äitejä, jotka olivat paenneet miehen riehumista lapset kainalossa, tai ketä vain apua tarvinnutta.”

Poika ei malttanut mennä huoneeseensa, vaan jäi ylimmälle rappuselle kuulostelemaan tapahtumia.

”Kenties opin siinä kuuntelemaan.”

Toisenlaista oppia Joonas etsi naapurissa asuneesta Markku Mäkisestä.

”Katsoin kaikkia lähipiirin miehiä ihaillen, kun ei ollut sitä isän mallia. Markku oli parhaan ystäväni Katrin isä ja aivan mieletön hahmo.”

Markku opetti Joonakselle, että miehen kannattaa opetella laittamaan ruokaa. Eräs sunnuntaiaamu hän vei pojan ja tyttärensä paikalliseen baariin ja kehotti katsomaan ympärilleen. Räkälässä oli täysi meno päällä.

Opetus kuului: jos olet joskus tähän aikaan tuossa kunnossa, ei hyvin mene.

”Kun 20-vuotiaana Lahdessa kokiksi opiskellessani löysin joskus itseni sunnuntaina baarista siiderituoppi kädestä, tuli tunne, että haluan laskea sen.”

Keittiöstä elokuvaoppiin

Joonas Berghäll

Berghäll on aina haaveillut fiktioelokuvan ohjaamisesta. Kohta se voi toteutua. ”Kuvasimme äskettäin näyttelijöiden kanssa demoa rahoittajille esiteltäväksi. Siinä sain elää hetken suurta unelmaani.”

Elokuvasta Berghäll innostui Mikkelissä, jonne hän oli muuttanut kymmenvuotiaana äidin työn perässä. Teininä poika istui kaupungin elokuvateatterissa katsomassa kaikkea, mitä laajaa ohjelmistoa pyörittänyt teatterinpitäjä oli Etelä-Savon sydämeen hommannut.

”Monissa näytöksissä katsomossa olimme vain minä ja pari muuta. Siellä meni aasialaista elokuvaa ja muuta eksoottista, ja hyvä kun meni.”

Valmistuttuaan kokiksi Berghällillä oli edessään positiivinen ongelma. Hänen Voionmaan opiston elokuvalinjalle lähettämänsä hakemus toi opiskelupaikan. Samaan aikaan tuoreelle kokille tarjottiin töitä hyvästä lahtelaisravintolasta.

”Kaverini sanoi, että voisin aina palata kokiksi, mutta mahtaisinko hakea uudestaan opiskelemaan elokuvaa.”

Berghäll laittoi essun naulaan ja vietti puoli vuotta Voionmaan opistossa. Seuraavat kaksi vuotta kuluivat Kokkolan aikuisopiston elokuvakoulutuksessa, sitä seuraavat neljä Tampereen ammattikorkeakoulun elokuvatuottajaopissa.

Berghäll alkoi opiskella elokuvaa päästäkseen ohjaamaan fiktiota. Kokkolassa järjestetyllä dokumenttielokuvakurssilla tuli uusi ajatus.

”Katsoimme hyvin perinteistä dokumenttia sorsan täyttämisestä. Tuli halu näyttää, että pystyn tekemään tuon paremmin ja eri tavalla.”

Myöhemmin Berghäll sai tehdä täyden työn vakuuttaakseen rahoittajia tavallisiin ihmisiin keskittyneiden, elämän peruskysymysten äärelle pyrkivien ja häpeilemättömän tunnekeskeisten aiheittensa mielekkyydestä.

”Kun Äidin toive esitettiin elokuvasäätiössä, ensimmäinen kommentti oli, että ei Jeesus Joonas, ei tätä omaa äitiä muistelevaa jaksoa näin voi tehdä. Perään todettiin, että ehkä sä olet vain niin helvetin tunteikas mies, että sinun tapasi tehdä se juuri noin.”

Haave perheestä

Äidin toive alkaa Berghällin kertomuksella äitinsä leikkauspäivästä. Loppu on monella tapaa onnellinen. 69-vuotias äiti on hengissä, hyvissä voimissa ja viettää eläkepäiviä Kemin ja Rovaniemen välimaastossa.

”Olemme tiiviisti yhteydessä”, Berghäll sanoo.

Monen muun dokumentissa kuvatun äidin elämän solmukohdat nostavat pintaan tuoreempia ja kivuliaampia muistoja.

Nepalilaisäiti kertoo 16-vuotiaana solmitusta pakkoavioliitosta, perheväkivallasta ja erosta. Niistä selvittyään sinnikäs yksinhuoltaja rehkii pienellä kasvimaalla saadakseen rahaa poikansa koulunkäyntiin.

Meksikolaista yksinhuoltajaa raastaa työn ja lapsenhoidon yhteensovittaminen: stripparin työajat ovat öisin, eikä päivällä meinaa riittää virtaa pojan kanssa touhuamiseen.

Kymmenen äidin tarinat eivät ole pelkkää itkua ja hammastenkiristelyä. Kovimpia kokeneiden tulevaisuudessa näkyy toivoa ja joillakin epätoivo kääntyy autuudeksi.

Väriläiskä löytyy avaruudesta, jossa ikävää poteva astronauttiäiti lähettää pojalleen videoterveisiä.

”Lähdin tekemään elokuvaa oman äitisuhteeni jättämien toiveiden ja pelkojen pohjalta. Sitten mukaan tulivat naisten oikeudet.”

Dokumentissa sydämensä avaavat äidit löytyivät lehtitietojen, kansalaisjärjestöjen ja elokuvafestivaaleilla syntyneiden kontaktien avulla.

Yksi asia yhdistää heitä kaikkia, tai ainakin Berghällin tapaa kuvata heitä: dokumentaristille äidit ovat sankareita. Sinkkumies katsoo aihettaan kunnioittavan etäisyyden päästä, eikä tohdi tökkiä äitiyteen liittyviä ihannekuvia.

”Joku ihannointi minulla on aina isiä ja äitejä kohtaan ollut”, Berghäll sanoo.

Sen kivijalkana on haave omasta perheestä.

”Se on ollut aina vahva, ehkä siksi, että perhe on ollut äiti ja minä. Jo teinivuosina ajattelin, että haluaisin hirveästi olla isä. Yhä haaveilen, että minusta joku päivä tulisi sellainen.”

X