Onnelliset sijaisvanhemmat Satu Taiveaho ja Antti Kaikkonen: ”Perheeseen tulee toinen lapsi”
Pieni poika muutti Satu Taiveahon ja Antti Kaikkosen elämän. Perheeseen tulee myös toinen lapsi jossakin vaiheessa. Ajankohtaa he vielä harkitsevat.
Antti ja Satu ovat myös kolmevuotiaan tytön tukiperhe. Keskimäärin kerran kuussa tyttö viettää viikonlopun Antin ja Sadun luona. ”Hän on ihana ja odotettu vierailija”, Satu sanoo.
Kansanedustaja Antti Kaikkosen sydäntä sykähdyttää edelleen jokainen kerta, jolloin hän pysäköi auton lapsiperheille varattuun parkkiruutuun. Superin järjestöpäällikkö Satu Taiveahosta on puolestaan hurmaavaa varata lomamatkalla hotellista perhehuone.
”Ne ovat pieniä asioita, mistä iloitsemme, mutta meille valtavan suuria”, Antti toteaa.
Sadun ja Antin haaveet toteutuivat pitkän odotuksen ja monen pettymyksen jälkeen, kun heistä lokakuun alussa 2014 tuli vajaan vuoden ikäisen pojan sijaisvanhemmat.
Se muutti elämässä kaiken.
Jässikän kyyneleet
Satu ja Antti toivoivat lasta jo edellisissä liitoissaan. Toive ei toteutunut, eivätkä he onnistuneet yhdessäkään saamaan biologista lasta. Loppusuoralla kariutui myös vuosia kestänyt adoptioprosessi.
Ajatus sijaisvanhemmuudesta iti Sadun mielessä jo silloin, kun he jonottivat adoptiolasta. Antti innostui hankkeesta viiveellä.
”Minun piti sulatella adoption kariutumista jonkin aikaa ja sen jälkeen kypsytellä sijaisvanhemmuutta”, hän kuvaa.
Häntä mietitytti se, ettei lapsen sijoitus välttämättä ole pysyvä. Perhehoitoliiton Pride-valmennuksessa mielipide selkeytyi.
”Todellisuudessahan kaikki lapset ovat vain lainassa”, Antti kiteyttää.
Valmennus päättyi kesäkuussa 2014. Satu ja Antti varautuivat sen jälkeen pitkään odotukseen, mutta jo syyskuun lopulla Sadulle soitettiin. Ovatko he valmiit tarjoamaan kodin alle vuoden ikäiselle pojalle?
”Vastaukseni oli heti ja ehdottomasti kyllä. Yritin silti esittää, että muka harkitsemme yön yli”, Satu nauraa.
Antille lähettämäänsä tekstiviestiin hän sai lyhyen vastauksen: oho.
”Olin paneelissa viestin tullessa. Pasmat menivät aika lailla sekaisin”, Antti muistelee.
Heille jäi lopulta vain viikko aikaa kaiken järjestämiseen. Muistot sen varrelta ovat kummankin mielessä sumuisina.
Satu delegoi työtehtäviään, jotta pystyi jäämään hoitovapaalle. Pitkien työpäivien jälkeen he viettivät illat poikaan tutustuen. Juuri ennen kauppojen sulkeutumista he ryntäsivät haalimaan välttämättömimmät, tutteja, vaippoja, vaatteita, ammeen…
Todelliselta vanhemmuus alkoi tuntua vasta, kun he hakivat lapsen kotiin. Sadun silmät kostuvat yhä, kun hän muistaa hetken, jolloin lapsi siirtyi sylistä toiseen. Kotimatkalla hän näki ensimmäisen kerran Antin itkevän.
”Olen tällainen suomalainen jässikkä, joka ei liikaa tunteitaan näytä. Silloin kuitenkin olin aika herkkänä”, Antti myöntelee.
Pusujen poika
Pieni lippalakkipäinen poika viuhtoo pihamaalla kokoisensa haravan kanssa. Antti muistuttaa vieressä, että kapineella siivotaan pihaa, ei autoa.
Sisällä vipeltäjää odottavat tupakeittiön kattoon kiinnitetty keinu, lattialle jääneet lelut ja soittohärvelit, sekä olohuoneen pöydällä satukirjat. Lapsen läsnäolo näkyy kaikkialla. Ja kuuluu.
”Pusu, pusu, pusu!”, hän kiljaisee ja kietoo kädet Sadun kaulaan.
Täällä ei säästellä hellyydenosoituksia.
Viikari kutsuu Satua äidiksi ja Anttia isäksi. Tarkoitus ei silti ole syrjäyttää biologisia vanhempia.
”Lapsella voi hyvin olla monta äitiä ja isää. Perheitä on monenlaisia”, Satu ja Antti huomauttavat.
He asettelevat sanojaan varoen. Huostaanotto tekee aina kipeää jollekin, eivätkä he halua onnellaan loukata ketään.
”Meille tämä on mahdollisuus toimia vanhempina ja tarjota koti lapselle, joka sitä tarvitsee. Tällä on myös yhteiskunnallinen merkitys, sillä sijaisperheistä on todella suuri pula”, Antti toteaa.
Sen vuoksi Satu ja Antti toimivat Perhehoitoliiton Ajoissa kotiin -kampanjan suojelijoina. Kampanjalla pyritään parhaillaan rekrytoimaan lisää sijaisvanhempia.
Pojan saapuessa Antti jäi kuukauden mittaiselle isyyslomalle.
”Se oli elämän parasta aikaa”, hän kiittää.
Kolmikko sai totutella perhearkeen yhdessä ja rauhassa. Satu ja Antti ovat touhunneet paljon lasten kanssa, mutta opeteltavaa oli silti. Antille uutta oli vaippojen vaihtaminen. Satu muisteli, mitä juuri tuonikäinen saa syödä.
Töihin palattuaan Antti vähensi ilta- ja viikonloppumenoja mahdollisuuksien mukaan. Toisinaan työpäivät kuitenkin venyvät.
”Riipaisevimpia ovat päivät, jolloin poika ei ole herännyt lähtiessäni ja nukkuu palatessani.”
Niinä päivinä lohduttavat kuvat, joita Satu päivän mittaan lähettää.
”Ilahduttaa nähdä, mitä kotona puuhaillaan. Kun minä olen lastenhoitovuorossa, kuvia saa Satu”, Antti mainitsee.
Pelkästään kotosalla Satu ja poika eivät päiviään vietä Antin työssä ollessa. Satu on iloisesti yllättynyt, kuinka paljon lapsiperheille on tarjolla toimintaa.
”Olemme superaktiivisia osallistumaan kaikkiin perhetoimintoihin. Talvikaudella olisi käytännössä joka päivä jotain ohjelmaa.”
Kaikki on toisin
Sopeutuminen vanhemmuuteen on ollut helppoa, vaikka onkin vaatinut elämänmuutosta.
”Tiesin periaatteessa, että taapero sitoo ja vaatii läsnäoloa 24 tuntia vuorokaudessa. Sen opettelu käytännössä on ollut oma juttunsa”, tunnustaa Antti.
Aiemmin menevän pariskunnan on pitänyt rauhoittaa tahtia ja karsia iltarientoja. Pitkät vaellukset kansallispuistoissa ovat vaihtuneet luontoretkiin, joilla poika voi olla mukana.
”Edelleen mennään, mutta nyt lapsen ehdoilla.”
Omista toiveista ja tarpeista on tullut toissijaisia.
”Ennen panostin aina itseeni mahdollisuuksien mukaan. Ostin vaatteita ja kenkiä, kävin kauneushoitoloissa. Nyt asiat, joihin käytin rahaa ja aikaa, tuntuvat aika turhamaisilta. Ei tule enää mieleenkään ostaa samalla tavalla itselle, vaan haluan kaiken mahdollisen pojalle”, Satu miettii.
”Kaikki on nyt toisin, mutta ehdottomasti hyvällä tavalla. On vaikea kuvitella, että voisin rakastaa biologista tai adoptoitua lasta enemmän kuin häntä”, lisää Antti taaperolle hymyillen.
Parisuhdekin voi paremmin kuin koskaan.
Puuttuva pala
Sadusta ensimmäiset viikot lapsen kanssa olivat parisuhteen onnellisimpia siihen asti.
”Vanhemmuus sitoo meidät entistä vahvemmin yhteen”, arvioi Antti.
Kahdenkeskistä aikaa toki voisi olla enemmän.
”Varmasti pitäisi käydä enemmän leffassa tai syömässä kahdestaan, mutta yleensä pieni kaveri on kaikkialla mukana. Minulle on tärkeämpää olla perheenä yhdessä”, Satu toteaa.
Hänelle kaikilla perhe-alkuisilla sanoilla on nyt erityinen merkitys.
”Perhe voi olla yhden tai kahden ihmisen kokoinen. Meillä eli kuitenkin vahvana toive vanhemmuudesta. Emme koskaan kokonaan luopuneet haaveesta. Siten lapsi oli puuttuva pala, joka meistä täydensi oikean perheen.”
Satu myöntää, että mielen perukoilla joskus kangastelee pelko pojan menettämisestä. Tosiasiassa pienenä huostaan otettuja harvoin palautetaan biologisille vanhemmilleen. Jos näin kävisi, se olisi lapsen etu. Satu ja Antti pitäisivät lapseen yhteyttä sen jälkeenkin.
”Emme häntä ikinä hylkäisi.”
Pojan menettämistä enemmän he pohtivat, voisivatko ottaa luokseen useampiakin lapsia.
Toteutuneet toiveet
Adoptiolasta odottaessaan Satu aloitti ammatillisen opettajan opinnot. Hän ajatteli, että työ- ja perhe-elämän yhteensovittaminen pienen lapsen kanssa olisi tuntiopettajana helpompaa kuin kansanedustajana. Opinnot jäivät kesken eurovaaliehdokkuuden myötä. Nyt hän suorittaa ne loppuun.
Satu kiirehtii korostamaan, ettei ole lähtemässä työelämästä. Tutkinto on silti hyvä olla olemassa, jos perheeseen tulee lisää lapsia.
”Haluan olla heidän kanssaan kotona sen ajan, kun he ovat pieniä. Hoitovapaalla voisin tehdä hieman tuntiopettajan töitä ja saada vähän lisäansiota.”
Sadun nykyinen hoitovapaa jatkuu helmikuun alkuun. Siihen mennessä he päättävät, hakevatko toista sijoitettua lasta jo nyt.
”Pohdimme sitä, pitäisikö pojan saada olla ainut ja erityishuomion kohde vielä pidempään”, kertoo Satu.
Sadun ja Antin työhuoneessa on pikkuinen, vaaleanpunainen sänky. Vuoden alusta alkaen siinä on nukkunut keskimäärin kerran kuussa viikonloppuisin kolmevuotias tyttö, jonka tukiperheenä Satu ja Antti toimivat.
”Hän on ihana ja odotettu vierailija sekä ensi askel siihen suuntaan, että perheeseen tulee toinen lapsi jossain vaiheessa”, valottaa Satu.
Sitä ennen on ratkaistava käytännön ongelma.
”Talo alkaa olla pieni kasvavalle porukalle, sillä jokaiselle sijoitetulle lapselle pitää olla oma huone. Tarvitsemme kotona myös työtilaa”, Antti kertaa.
Satu ei allekirjoita täysin säädöstä omista huoneista.
”Huolenpidosta, kasvatuksesta tai kodista ei tee parempaa se, onko lapsella oma huone vai ei. Usein suojattomista oloista tulevat lapset saavat turvaa toisistaan, mutta eihän tilasta haittaakaan ole.”
Perheeseen voidaan sijoittaa neljä lasta, jos biologisia lapsia ei ole. Sadulle katras ei tunnu liian suurelta, vaikka tällä hetkellä suunnitelmissa ei niin monta lasta olekaan.
”Jo pienenä kirjoittelin vihkoon toiveita, mitä haluan elämältä. Siellä lukee, että haluan asua punaisessa tuvassa maalla eläinten ja lapsikatraan kanssa”, Satu sanoo.
”Pojan myötä olen lähellä sitä, mistä olen aina unelmoinut”.