Suosikkijuontaja Ella Kanninen: ”Italiassa ei nipoteta säännöistä niin kuin Suomessa”

Jaa artikkeliTilaa Seura
© Tommi Tuomi/Otavamedia
Ella Kanninen on muuttunut Italiassa rennommaksi.

TUNNUSTAN, että ajatuksieni kokoaminen yksiin kansiin oli iso haaste. Epäilin valintojani, mutta kaikkien epävarmuuden tunteiden ja pohdintojen jälkeen onnistuin. Kirja on minulle uusi aluevaltaus.

Kirjaa tehdessä minulla oli jatkuva pieni stressitila, vaikka projekti olikin kiva. Yllätyin siitä, että toimin hyvin kahden hengen tiimimme – minun ja valokuvaaja Ofer Amirin – pomona, sillä en ole mielestäni johtajatyyppi vaan tiimityöläinen.

Italialainen anoppini oli kirjaa tehdessäni minulle valtava apu. Hän oli auttava puhelimeni.

 

ENNUSTAN, että pohdin jatkossakin, missä paikkani maailmassa on. Italia oli kirjoitettu elämääni jo etukäteen. Minun on täysin turhaa taistella sitä vastaan. Viihdyn Italiassa, mutta missään ei ole sanottu, että jäisin sinne loppuelämäkseni.

 

TUNNUSTAN tuntevani nykyään enemmän epävarmuutta kuin seikkailuvuosinani kymmenen tai viisi vuotta sitten. Freelancerina olen kuitenkin hyväksynyt sen, että välillä nipistetään säästöliekille. Luotan siihen, että palaset loksahtavat paikoilleen.

Kaksi kotimaata on opettanut minut elämään oman mukavuusalueeni ulkopuolella. Kompromisseja on tehtävä jatkuvasti. Italiassa olen oppinut rohkeutta ja joustamista. Ei aina pidä olla niin ehdoton jos asiat eivät mene niin kuin suunnitellaan.

En ole vielä päivässä tai hetkessä elämisen sankari, mutta osaan suhtautua yllätyksiin paremmin. Mikään asia ei ole tähän asti ollut maailmanloppu. Nykyään tiedän Italian kirjoittamattomat säännöt ja osaan toimia niiden mukaan.

 

ENNUSTAN, että Suomen on pakko muuttua avoimemmaksi ja suvaitsevammaksi. Huomaan Italiassa Suomen sijainnin Euroopan laidalla, ja kummastelen, mitä kaikkea ihmiset saavat suustaan päästää.

Italia on aina ollut muualta tulleiden kohdemaa. Paikallisväestö on siellä hyvin värittynyttä ja sekoittunutta. Italian pakolaisongelmat ovat jatkuneet jo vuosikymmeniä, ja ne ovat satakertaisia Suomen ongelmiin verrattuna.

 

TUNNUSTAN kaipaavani Italiassa Suomen puhdasta kraanavettä. Kannamme kotiimme viikoittain hirveän määrän muovia, sillä vesi on niin kalkkista, ettei sitä ole hyvä juoda paljoa.

Kaipaan myös suomalaista rehtiyttä ja yksityisyyden ja oman tilan kunnioittamista. Pienessä 600 asukkaan kylässämme Fianossa on aina joku utelemassa ja kyselemässä asioitani. Välillä se tuntuu tungettelevalta.

Suomessa huomaan kaipaavani Italian arjen ystävällisyyttä: sitä että ihmiset katsovat silmiin, tervehtivät ja hymyilevät. Italiassa ei myöskään nipoteta kaikista säännöistä. Koirat saa ottaa mukaan trattorioihin ja lapset saavat pitää meteliä, huutaa ja leikkiä. Elämän äänet saavat kuulua. Kaikki on keskusteltavissa ja neuvoteltavissa.

 

ENNUSTAN, että Italiaan palatessani menen heti tallille. Yritän käydä ratsastamassa vähintään neljä kertaa viikossa. Kun näin vanhemmalla iällä lajin aloittaa uudestaan, tuntuvat lyhyetkin paussit takalistossa.

En ole huippuratsastaja, mutta haluan kehittyä omissa raameissani. Ratsastus on minulle henkireikä. Se on hauskaa, jännittävää ja välillä vähän pelottavaakin: laji, joka pitää ikuisesti nöyränä. Tallilta kotiin palatessani olen taatusti paremmalla tuulella, vaikka juuri ennen tallille menoa olisin riidellyt mieheni kanssa.

Suoritin hiljattain maastoretkiohjaajan kurssin, ja minulla on nyt Italian ratsastusliiton virallinen lupa viedä ratsastajia ja ryhmiä maastoon. Ajatuksenani on myös kisata tulevana kesänä muutamissa estekilpailuissa.

 

TUNNUSTAN olevani luonteeltani maalaissielu. Olen Nummelassa kasvanut hevostyttö, ja kotikylässämme Italiassa en tälläydy ikinä.

Maalla saan elää kuin pellossa. Liikun tukka ponnarilla meikittömänä päälläni aina samat vaatteet. Se sopii luonteelleni.

 

TUNNUSTAN oman perheen suojelemisen ja kunnian puolustamisen olevan Italiassa supertärkeää. Perheeseen, sukuun ja lapsiin kohdistuvissa arvosteluissa italialainen on suomalaista herkkähipiäisempi. Vaikka muut saavat kasvattaa myös toisten lapsia, pitää olla todella tarkka ja diplomaattinen siitä, miten asiat esittää. Välillä on vaikea tajuta missä menee raja.

 

ENNUSTAN, että juhlimme tuoretta kirjaani Italiaan palattuamme kotonamme ystävien, naapureiden ja sukulaisten kanssa. Toivon kaunista päivää, sillä katan pihallemme pöydät, ja tarjoan vieraillemme suomalaista graavilohta ja mätiä – mitä vain saan laukkuuni mahtumaan.

X