Pave Maijanen sai tuottajana Dingosta enemmän irti kuin kukaan muu – Rumpali Juha ”Quuppa” Seittonen: ”Pave puhalsi meidät liekkeihin – kaivoi irti sellaista, jota emme tienneet osaavamme”
Dingon legendaarisimman kokoonpanon rumpali Quuppa eli Juha Seittonen tunsi Pave Maijasen vuodesta 1983 lähtien. ”Porin prinssille” Rusina ja Pavarotti oli pieni suurmies, jonka sanan säilä iski samalla voimalla kuin ammattitaito.
Vuonna 1985 Pave Maijanen oli nimekäs tuottaja ja muusikko. Pave’s Mistakes oli jo tehnyt kestohitin Pidä huolta.
Kun tapasin Pave Maijasen ensi kertaa, hän tuntui jopa hieman pelottavalta. Oli loppuvuosi 1983, ja Pave oli valittu kolmesta ehdokkaasta Sinä ja minä -singlen tuottajaksi. Tapasimme Maikkarin kuppilassa, jonne Pave saapui mustassa frakissa ja kasvot valkoisiksi maskeerattuina, koska hän oli taustalaulajana Kassu Halosen ohjelmassa Desibeli Appelsiini.
Pave kertoi myöhemmin, että vaikutuksen olimme tehneet myös me, Satakunnan sällit. Meillä oli kuulemma ollut Maikkarin kuppilassa ”täysi latinki päällä”: tukat pystyssä, naamat maalattuina, höyhenet persuksissa. Olimme panostaneet.
Wigwamia ja Hurriganesia tuottaneen Paven lahjakkuus ja huikea ammattitaito kävivät selviksi jo alussa. Tuskin kukaan muu olisi saanut meistä Takomon studiolla samaa irti kuin Pave. Hänessä oli luontaista karismaa, joka herätti kunnioituksen. Hän oli todella tiukka mutta samalla isällinen tavalla, jolla susi opettaa poikasiaan. Kun tekee tyhmyyksiä ja saa lapaan, oppii.
Pave huokui sivistystä ja hänellä oli valtiomiesmäinen taito keskustella
Pave tajusi aina, milloin hän vaati liikoja ja osasi peruuttaa. Hän haistoi sen, millaisten rajojen sisällä liikutaan, millaista soittajamateriaalia me junnut olimme. Kun teimme Autiotaloa, Pave kivahti tyyliin: Mitä vitun Broadcastia te yritätte, ei putoa teiltä räkänokilta!
Koska multitalentti Pave oli kaiken muun lisäksi rumpali, kävin hänen kanssaan paljon läpi biisien rakenteita. Luotin Paveen kuin vuoreen. Alussa sain noottia siitä, että mulla oli tapana ottaa soittaessa etunojaa eli nostaa tempoa kertosäkeessä liikaa. Korjasin sen.
Pavelle olisi saanut toki myös pistää hanttiin, jos syy oli hyvä. Hänellä oli valtiomiesmäinen taito keskustella ja kuunnella. Se oli osa hänestä huokunutta sivistystä, joka oli uutta Pinomäen kylän pojalle.
Paven tuottajanpestin työläyttä lisäsi, että olimme silloin nuoria maalaispoikia, jotka riekkuivat studiosessioiden jälkeen Helsingin yössä täysin palkein. Me hunsvotit olimme Paven lammaslauma, jonka paimentamisessa oli täysi työ.
Pave kuitenkin vaati, että työt studiossa alkavat heti aamulla. Oli pakko elää sen mukaan. Se onnistui vain siksi, että pelkäsimme Paven sanan säilää niin paljon. Hän oli verbaalisesti lahjakas, ja löysi pistävimmätkin ilmaukset.
Dingon ja Pave Maijasen yhteistyö alkoi Sinä ja minä -singlestä, joka sinkosi Porin prinssit tähtiin. © FRED OHERT/SKOY
Paven merkitys Dingolle oli valtava
Kun myöhemmin saimme menestystä ja keikkakokemusta, meissä vilahti joskus väsyneinä tiettyä ylimielisyyttä vaatimuksien suuntaan. Pave pystyi panemaan meidät ruotuun.
Kun soittamiseen piti löytää tarvittava aggressio, hän saattoi puhahtaa äänityspöydän talkback-mikkiin: ”Ja nyt hame päälle, sirkat!”. Saimme myös häneltä lempinimen Porin prinssit. Vastaveto oli sanoa häntä Rusinaksi.
Yhteisinä vuosina Pave sai meistä enemmän irti kuin kukaan muu olisi saanut. Hän puhalsi meidät liekkeihin ja loihti meistä jotain enemmän; kaivoi irti sellaista, jota emme tienneet osaavamme. Paven merkityksestä Dingo-materiaalin syntyyn ja Dingolle tuli valtava.
Laulaja hiljensi taidoillaan
Alkuvuonna 1985 treenasimme Kerjäläisten valtakuntaa lapsuudenkodissani Pinomäessä. Soitin vain vasemmalla jalalla, koska varsinainen bassorumpujalka oli kipsissä polveen saakka. Nivelsiteet olivat pamahtaneet Kuopion keikalla, kun fanit olivat rynnänneet lavalle ja keilanneet mut lattialle.
Pinomäessä vedin biisit verenmaku suussa enkä antanut kivun näkyä Pavelle. Tunsin takaraivossani, että jos soitto menee vihkoon, Pave hommaa jonkun paikkaamaan mua. Ne olivat kuitenkin lämminhenkisiä sessioita, joihin karjalainen äitini toi oman lisänsä. Pave valitti, ettei täällä pysty tekemään mitään, kun maha on täynnä lihapullia.
”Pave oli todella tiukka mutta samalla isällinen tavalla, jolla susi opettaa poikasiaan”, Dingon alkuperäisjäseniin kuuluva Quuppa kertoo. © Jukka Lehtinen
En unohda koskaan päivää, jolloin aloimme tehdä Kerjäläisten valtakuntaa Pitäjänmäen studiolla. Session alkajaisiksi äänittäjä Dan Tigerstedt soitti Porin prinsseille vielä miksaamattoman version Paven tekemästä Lilja, ruusu, kirsikkapuu -balladista. Danu halusi muistuttaa meitä jälleen kerran siitä, millaisen gurun kanssa saimme kunnian tehdä töitä.
Pave oli laulanut kaikki äänet itse. Hänen versionsa oli niin katedraalinen, että siinä hetkessä oli jo jotain uskonnollista.
”Aamunkoittoon et oottanutkaan
lilja, ruusu, kirsikkapuu
Vain muiston talteen talvelta saan
paljon jää ja pois unohtuu
Kerroinko kaikkea minkä mä näin
lilja, ruusu, kirsikkapuu
Niin monta kertaa sanoitta jäin
polku luokses’ nyt sammaltuu.”
Via Finlandia viimeinen yhteinen albumi Dingon kanssa
Puolitoista vuotta myöhemmin Dingo hajosi Nivalassa, mutta osa jatkoi yhteistyötä Paven kanssa.
Kun Porin Puuvillatehtaalla treenattiin pari vuotta myöhemmin Neumannin sooloalbumia Kotiinpaluu, koin yhden hienoimpia hetkiäni Paven kanssa. Olin jäänyt studiolle tekemään rumputsekkiä, ja Pave ja tuottaja T.T. Oksala hääräsivät omiaan.
Yhtäkkiä kuulin kuulokkeista, kuinka toinen liittyi mukaan basson kanssa, ja pian toinen tarttui kitaranvarteen. Siellä oli sellaiset ukot sorvin ääressä, että Seittosen poika tajusi soittavansa tuhtia ja psykedeelistä tavaraa itseään paljon paremmassa seurassa.
Via Finlandia (1993) jäi viimeiseksi Paven kanssa tehdyksi albumiksi. Koska Pave oli soittanut levyllä kosketinsoittimia, hänestä tuli kuudes dingo. Hän lähti rundille mukaan ison kioskinsa eli kosketinsoitinarsenaalinsa ja hiippalakkinsa kanssa.
Siihen asti Pave oli tuntenut meidät studiosta, mutta nyt hän oppi, millaista oli olla Dingon kanssa 24 tuntia vuorokaudessa. Ihme kyllä hän tuntui enimmäkseen viihtyvän, vaikka meno lähti välillä lapasesta.
Paven läsnäolo lavalla sähköisti keikkatilanteen ja vaikutti paljon: sai kaikki skarppaamaan. Soitimme ja lauloimme livetilanteessa paremmin kuin koskaan. Omatkaan temponi eivät karanneet punk-osastolle, kuten joskus myöhemmin.
Tuottaja Pave (vas.) Emmoja kahmineen laumansa kanssa 1985: Pepe, Pete, Quuppa, Neumann ja Jonttu. © FRED OHERT/SKOY
Paven huumori puri
Vaikka Pave oli tavallaan hyvin hillitty, hän osasi olla myös huumoriheikki. Hänen huumorintajunsa oli persoonallinen, eikä auennut kaikille. Minuun se vetosi.
Tyypillistä Pavea oli Massikka-episodi. Via Finlandia -kiertueella Pavella oli hirveä hinku saada vanha Massey Ferguson. Hän plarasi hotelleissa Keltainen pörssi -lehtiä ja löysi lopulta kiinnostavan ilmoituksen. Kaupat tuli, ja Paven piti ajaa traktori kesäpaikkaansa Kesälahdelle. Hän komensi, että jätkät ette kyllä jätä häntä yksinään ajelemaan. Niin Dingon bussi sitten körötteli Paven Massikan perässä 10 tai 15 kilometrin tuntivauhtia. Siinä meni jokunen tunti.
Samalla kiertueella hermostuin Paveen ensimmäisen ja viimeisen kerran. Olimme yötä Siilinjärven hiihtoseuran pyörittämässä Ystävyyden majassa, jossa majoituin samaan huoneeseen Paven kanssa. Olin päättänyt, että en törpöttele viinan kanssa ja painuin pehkuihin.
Pave tuli aamuyöllä tukka sekaisin herättelemään mua ja istahti kerrossängyn alapetille kertoilemaan tarinoita. Koska kello oli jo puoli kolme, halusin nukkua. Pave ymmärsi, mutta kaivoi vanhanaikaisesta työmiehen salkustaan nuottivihkon, koska oli menossa sinä kesänä Savonlinnan oopperajuhlien kuoroon.
Kun hän alkoi laulaa tai lähinnä karjua omaa osuuttaan, multa paloi pinna ja vetäisin Pavea tyynyllä lättyyn. Pave kupsahti selälleen punkkaansa ja hiljeni. Siitä löysin miehen aamulla, jalat lattialla roikkuen.
Kunnian kenttiä levyttämässä Irlannissa lokakuussa 1985. © RIITTA SOURANDER/SKOY
Dingo levytysmatkalla Dublinissa Irlannissa lokakuussa 1985. © LEHTIKUVA / Irish Times
Viimeinen tapaaminen Kuusankoskella
Viimeinen tapaamiseni Paven kanssa oli maaliskuussa 2019 Kuusankosken Pato-klubilla. Pave oli siellä rumpali Risto Niinikosken vieraana.
Halusin kuulla Paven uudet biisit, joista hän oli kertonut turistessaan keittiössämme huhtikuussa 2018.
Klubilla oli äärettömän intiimi ja jotenkin herkkä tunnelma. Paven biiseistä oli sovitettu näppäriä akustisia versioita, jotka Pave veti jakkaralla istuen.
Mestari lauloi edelleen hyvin, mutta ääni ei ollut enää Pavarotin. Lähtisitkö-biisissä ei kivuttu enää ylärekisteriin, mutta sillä ei ollut oikeastaan mitään merkitystä. Yleisö eli ja lauloi tunteella mukana, ja Lähtisitkö venyi maratoniksi.
”Kun kuulin Paven sairaudesta viime kesänä, tieto viilsi ja pysäytti. Miksi parhaat viedään aina ensin?”– Juha ”Quuppa” Seittonen
Keikan jälkeen takahuoneessa istui sama vanha Pave, rento ja hyväntuulinen. Hänellä oli flunssa, johon hän siemaili lääkkeeksi Jallua ja tarjosi sitä pullonsuusta. Juttumme pyörivät vanhoissa ajoissa, niissä hyvissä. Nykyhetkestä ei puhuttu, tulevasta ei sitäkään vertaa.
Kun kuulin Paven sairaudesta viime kesänä, tieto viilsi ja pysäytti. Miksi parhaat viedään aina ensin?
Pekka ’Pave’ Maijanen seisoo silmissäni ikuisesti sellaisella paadella, jolle harva on yltänyt. Eikä kukaan tule hänen jälkeensä sille nousemaan.
”Kertoa kuinka nyt sinulle voin
lilja, ruusu, kirsikkapuu
Kun lähdit, niin kaiken jäätyvän koin
Laulu linnun pois vaientuu.”