Näyttelijä Tommi Korpela – ”Pelkään isoja koiria, taustalla lapsuuden trauma”

TUNNUSTAN, että kielitaitoni on keskinkertainen. Haluaisin, että etenkin englanninkielen sanavarastoni olisi laajempi. Kävin Ikitie-elokuvan roolihahmoani varten kielivalmentajalla, sillä näyttelemäni hahmo on asunut ja toiminut rakennusmiehenä 1920-luvun New Yorkissa. Tarkoitus oli, että sikäläinen aksentti olisi vähän tarttunut. Onneksi ohjaaja AJ Annila kuitenkin sanoi, ettei murteen tarvitse olla mitenkään täydellinen.

Toivoisin kyllä, että kielitaitoni olisi parempi. Usein tulee sellainen olo, että sanat eivät riitä. Kouluaikoina en ollut kielissä mitenkään loistava, etenkin ruotsissa olin aina ihan hävettävän huono. Rimpuilin sen kuitenkin läpi kirjoituksissa.

Kieli- tai oikeastaan koko koulupääni oli oikeastaan sellaista sorttia, etten viitsisi siitä mielelläni edes keskustella. Mutta kuten elämässä usein käy, jotenkin jäljet aina vain johtavat rikospaikalle – ja niinpä minäkin päädyin tällaiseen ammatinvalintaan. Papereilla mitkä lukiosta sain, vaihtoehdot jatkokoulutuksen olivat aika vähissä. Avautuvien ovien määrä oli niin sanotusti suppea.

ENNUSTAN, että seuraavaksi hurahdan veneilyyn. Minulla on kolmatta kesää Kaivopuiston rannassa vene, jolla olen ehtinyt käydä toistaiseksi vain kaksi kertaa ajelemassa. Se on kimppavene, jonka omistavat lisäkseni Kari ”Hissu” Hietalahti sekä lapsuudenystäväni Tomi Timperi.

Haluaisin hurahtaa veneeseen ja tutustua meidän ainutlaatuiseen saaristoomme. Paatti on ihan kalastamiseen tarkoitettu. Se on seitsemän ja puolimetrinen lasikuituvene, jonka pitkästä keulasta sopii heitellä perhoa.

Tänä kesänä en ole ehtinyt kalastaa, mutta tammi-helmikuun vaihteessa olin Australiassa kalassa. Siellä on loistavat kalavedet! Merestä nousi esimerkiksi purjekaloja ja marliineja, jotka ovat sellaisia pikkubussin kokoisia kaloja. Hissu oli tietysti kateellinen, kun ei ollut itse reissussa mukana.

TUNNUSTAN, että viimeksi hieman hermostuin kun Ikitie-leffan maskeeraajat alkoivat nimittää minua lehmäksi. Juttu on alun perin lähtöisin Krista Kososelta ja ehkä yhteisen Puhdistus -elokuvamme ajoilta. Hänen mukaansa olen kuin nurkassa istuva lauhkea lehmä, jonka harvoin möläyttäessä jotain, kaikkien täytyy höristää korviaan saadakseen jotain selvää.

Allekirjoitan toki luonnehdinnan, mutta nyt se vain on jo mennyt niin pitkälle, että kaikki vastanäyttelijät ja maskeeraajat täällä Virossa käyttävät kyseistä nimitystä. Patamustana feministinä ja näin tasa-arvon aikana otan sen pelkkänä kunnianosoituksena.

Minä kestän kyllä lehmittelyn, koska itsehän en ikinä alentuisi sellaiseen. En ikinä sanoisi naista lehmäksi. Kaikkihan tietää, että lehmä on pyhä eläin ja sen katseessa on sellaista salaviisautta ja äänessä bluesin kaihoa. Epäilen kyllä, että Kosonen ja muut lehmittelijät vain purkavat omaa epävarmuuttaan ja angstiaan meihin paljon lahjakkaampiin ihmisiin.

ENNUSTAN, että Pahan kukat -elokuvasta tulee yleisömenestys ja että se on erittäin kovatasoinen suomalainen elokuva. Näytän siinä ihan helvetin vanhalta kaikkien niiden räppäreiden rinnalla.

Olen ehdottomasti suomalaisen rap-musiikin ystävä ja koko skene on mielestäni tosi hyvässä iskussa. Kymmenisen vuotta sitten kotimainen rap oli vielä jotenkin kiusallista ja olin aivan varma, ettei se tule menestymään. Enpä ole sitä mieltä enää. Arvostan suuresti määrätietoisuutta ja kunnianhimoa, jolla se skene on puskenut itsensä läpi ja kehittyy koko ajan edelleen.

Poikani on yhdeksäntoistavuotias ja hänen kanssaan olen saanut perehtyä aiheeseen vielä syvemmin. Räppäreiden kanssa työskentelyssä on sekin hyvä puoli, että sitä tuntee itsensä niin nuorekkaaksi.

TUNNUSTAN, että pelkään koiria. Isoja koiria. Taustalla lienee joku lapsuuden trauma. Pääosin pelko taitaa kuitenkin lähteä siitä, että kun olen iso, karvainen ja tumma, koirat ottavat minut helposti tietynlaiseen erikoistarkkailuun.

Koirahan aistii kilometrien päästä ihmisen epävarmuuden ja pelon.

Pidän koirista ja kunnioitan niitä, ne ovat hienoja eläimiä. Meille ei kuitenkaan koiraa tule. En ole muutenkaan hirveästi ollut eläinten kanssa tekemisissä, vaikka esimerkiksi hevosiakin on ollut mukana monissa elokuvissa. Kerran tosin olen ratsastanut kauko-ohjattavalla islanninhevosella.

ENNUSTAN, että ensi jouluna takkini on totaalisen tyhjä. Ikitie -elokuvan kuvausten jälkeen siirryn suoraan Q-teatteriin, jossa Antti Hietalan ohjaama Kevyttä mielihyvää saa syyskuussa ensi-iltansa.

En tarvitse jaksamiseen kummempia kuntokuureja, vaikka tietysti hyvässä kunnossa oleminen auttaa. Rakastan vain tätä työtä. Saan siitä itsestään energiaa, eikä se vain vie sitä.

Joululahjaksi toivoisin muuten Helsingin Vanhankaupunginkosken padon räjäyttämistä. Koski voisi vapautua sellaiseksi, millainen se on joskus ollut. Helsinkihän on aikoinaan rakennettu sen kosken ympärille. Se oli aikoinaan hieno lohijoki. Nyt se on vain museopato, jota puolustetaan kovasti –ikään kuin sillä olisi jokin museollinen arvo.

Toivon todella näkeväni sen joen vielä vapaana, niin että sinne pääsisivät kaikki lohet ja meritaimenet vapaasti nousemaan. Meillä olisi silloin pienen lirun sijaan oikea koski, jota pitäisin suurempana nähtävyytenä kuin betonimönttiä.

Jotkut ihmiset ovat kuitenkin täysin toista mieltä.

    Jaa juttu Facebookissa

    Jaa juttu Twitterissä

   Tilaa Seura