Pirkka-Pekka Petelius nuoruudestaan: ”Aina sai pelätä, että joku tulee pieksämään”

Jaa kaverilleTilaa Seura
Pirkka-Pekka Petelius
”Ei tämä pimeys mitään. Se valo on täällä!” Pirkka-Pekka Petelius sanoo. © Tommi Tuomi/Otavamedia
Seura lähti Pirkka-Pekka Peteliuksen kanssa metsään selvittämään, millaisesta puskasta lauluntekijä Petelius tulee.

Joku noissa varpaissa hämää. Ne ovat liian jäntevät. Ei James Potkukelkalla ainakaan voi olla tuollaisia varpaita.

Mutta Pirkka-Pekka Peteliuksella on. Hän seisoo avojaloin vessan lattialla, hyräilee katsoessaan itseään peilistä: Lähtekäämme metsään, metsään…

Peteliuksella on yllään huoliteltu harmaa puku, ja mirri kaulassa. Sukat hän on säästänyt viimeiseksi: räikeän kirjavat Happy Socksit, joissa on vaaleanpunaisia ja kananpojankeltaisia kuvioita.

Ei ihan arvokkaasti vanhenevan 62-vuotiaan herrasmiehen tyyliä.

Tulee mieleen sanonta, jonka mukaan räikeisiin alusvaatteisiin pukeutuneella ihmisellä on vähän itsevarmempi olo.

”Näkisitpä mun kalsarikokoelman”, Petelius murjaisee.

Sitten hän napittaa takkinsa ja ilmoittaa olevansa valmis.

Valokuvaaja on asetellut Helsingin Keskuspuiston metsään samannäköisen mikrofonin, johon Elvis lauloi aikoinaan. Taivaalta vihmoo räntää. Marraskuun koleus tunkee sisään puvun kauluksesta.

Petelius kävelee puiden keskelle kuin kotiinsa ja laulaa.

”Elämästäni nautin, sydän sanelee

Kuljen takki auki vaikka palelee.”

Taka-alalla viipottava orava ei innostu esityksestä. Heiluhäntä luikkii ylös pesäänsä, ihmisen silmän ulottumattomiin.

Soiva pata

Kun valokuvat on otettu, palataan sisätiloihin lämmittelemään. Marraskuussa Peteliukselta ilmestyi levy nimeltä Irti. Nyt hän haluaa kertoa, miksi on innostunut musiikista.

”Oikeastaan levy ei ole ollut tässä se päämäärä. Olen halunnut kerrankin elämässäni päästä niin syvälle ja tosissani sisälle musiikkiin, kuin se on mahdollista.”

Petelius ei muista kokeneensa yhtä erityistä oivalluksen hetkeä. Jossain vaiheessa hän vain huomasi hyräilevänsä ja lauleskelevansa. Käydessään konserteissa hän lauloi mukana, unelmoi itsensä lavalle.

Se tuntui tosi hyvältä.

Vuonna 1983 Pirkka-Pekka Petelius lauloi Velipuolikuu-sketsiohjelmassa Muistan sua Elaine -ikivihreän. Biisistä tuli krooninen korvamato, ja Peteliuksesta kaikkien tuntema laulaja.

Elainen jälkeen näyttelijän työ, oma tuotantoyhtiö, perhe ja muut kiireet täyttivät kalenterin. Laulaminen jäi, ja Petelius tyytyi kuuntelemaan sujuvasti.

Erityisesti hän sanoo rakastavansa reggaeta, jota on kuunnellut 60-luvulta asti.

”Mulla on Ethiopians, Israelites, Skatalites, Toots & The Maytals ja muut”, hän luettelee.

Hän on käynyt Jamaikalla ja nähnyt, miten musiikki soittaa kansaa.

”Se ei ole elämästä erillinen asia”, Petelius sanoo.

Samasta asiasta on kysymys hänen omassa musiikillisessa heräämisessään. Hän huomasi miettivänsä, vieläkö vanha pata soi. Viime vuonna hän alkoi kirjoittaa sanoja Sami Pitkämäen säveltämiin uusiin kappaleisiin.

Musiikki alkoi soittaa Peteliusta.

Välitila

Kun Petelius puhuu laulamisesta, hän muistuttaa ihmistä, joka on tullut uskoon.

”Mistähän se välittyy? Ehkä siitä innosta, mikä mulla on musiikin tekemiseen.”

Musiikin kautta ihminen voi päästä tiloihin, joihin näyttelemällä ei pääse. Petelius ottaa esimerkiksi letkeän kappaleen Lola ja Ola, jossa lauletaan ”Osaa olla en yksinään, siksi kai aina yksin jään.”

”Sehän on sanottuna surullinen. Mutta kun tarinaan liitetään rytmi ja melodia, ristiriita on herkullinen ja ihana.”

Erityisen ylpeä Petelius on sanoituksistaan, joissa hän kuvaa omaa elämäänsä ja sen välitilaa. Se on eräänlainen paikalleen jumittumisen vastakohta.

”Kun mä katson monia ikäisiäni ja heidän elämäänsä, en tunnista itseäni sieltä. Että ensin kyttäisin eläkettä. Sitten kaikki olisi silleen, ettei vaan tulisi mitään.”

Peteliuksen ruumis ja mieli ovat jatkuvassa liikkeessä. Hänellä on talo Nuuksiossa, koti Helsingissä. Hän matkustelee paljon. Jäntevät varpaat ovat ahkeran lenkkeilyn ansiota.

”Koska mä asetun? Mun mielestä olisi kiva hankkia koira. Mutta mihin mä sen laitan, kun olen niin paljon reissussa?”

Tällainen kepeys tekee kuulijan epäluuloiseksi: Onko kyseessä kuolemanpelko vai joku rooli? Tarkoittaako tämä mies ollenkaan, mitä sanoo?

”Kyllä tarkoittaa. Mä oon vaan iloinen jannu.”

Iloisuus ei tarkoita, että elämä olisi kevyttä ja helppoa. Peteliuksen elämään mahtuu kaksi avioliittoa ja kaksi avioeroa. Lapsia.

Lehdistä saa välillä lukea Peteliuksen käyneen treffeillä. Juuri nyt hän sanoo asuvansa yksin. Linnan juhlissakin hän kävi ilman seuralaista.

”Kyllä mä itkenkin. Ja on itketty, ja tullaan varmasti itkemään. Mutta jotenkin mä haluan tägätä itseni elämän valokohteisiin. Tämä elämä on kuin majakoiden rivi. Mä menen loistolta toiselle, ohjatkoon ne mua eteenpäin”, hän tiivistää.

”Nauru tyhjästä on arvokkain lahjoista luojaltain”, kuten Ihana, kaunis maa -kappaleessa lauletaan.

Pikku-Pirkka

Mistä Pirkka-Pekka Peteliuksen kepeys on syntynyt?

Vastausta on etsittävä kaukaa Kuusankoskelta. Sinne perhe muutti isän työn perässä, kun poika oli neljävuotias.

Kuusankoski oli väkivaltainen paikka, jossa kiroiltiin paljon. Petelius on sanonut Anna-lehden haastattelussa olleensa ”hiljainen ja arka poika, pelokas ja rääkätty.”

Nyt hän vetää sanojaan sen verran takaisin, ettei tunnustaudu rääkätyksi.

”Mutta on totta, että Kuusankoski ahdisti minua. Siellä saattoi saada turpaansa ilman minkäänlaista syytä. Se on jotain sellaista, mitä pieni lapsi ei voi tajuta. Aina sai pelätä, että joku tulee pieksämään, saatana. Ei mulle koskaan pahemmin käynyt. Mutta pelko on… Sitä oppii jotenkin olemaan varuillaan.”

Oppi hän jotain muutakin. Esimerkiksi sen, että hänellä on taito saada muut nauramaan. Pikku-Pirkka nieli pelkonsa, lähti rohkeasti mukaan porukoihin.

”Mä olen aina ollut sellaisissakin porukoissa, joissa on hunsvotteja ja epäkäyttäytyjiä. Niissä aina tapahtuu.”

Peteliusta naurattaa vieläkin se kerta, kun pojat piilottivat kaljapullon koululuokan ikkunalaudalle verhon taa. Pullosta vedettiin kumiletku pulpetin ali, että tunnilla voi juoda kaljaa opettajalta salaa.

Myöhemmin viattomuus väistyi. Elämä muuttui vakavammaksi.

”Olen ollut niiden samojen jätkien kanssa tekemisissä, kun he odottivat linnatuomiota. He ovat kysyneet, että, miten sie Pirkka saatana pärjäät silleen, ettei sinulle koskaan käy mitään tällaista. Sano, miten pitäisi elää tätä elämää.”

Petelius muistaa tapauksen, jossa kaksi nuorta miestä otti yhteen. Toinen oli piirtänyt maahan viivan. ”Saatana, jos astut tuon yli, mie tapan sinut.” Riitapukari astui viivan yli. Viivan piirtäjä haki kotoaan haulikon ja ampui toisen siihen paikkaan.

Yhtenä keväänä Kuusankosken yli pyyhkäisi itsemurha-aalto. Kahdeksan Peteliuksen tuntemaa nuorta miestä tappoi itsensä.

”Heillä oli koti, työ ja perhe. Kai se kertoo jotain siitä seutukunnasta.”

Paluu potkukelkkaan

Petelius kertoo tänä syksynä julkaistusta tutkimuksesta, jonka mukaan nauravat ihmiset voivat hyvin.

”He nukkuvat paremmin, syövät paremmin.”

Ehkä nauru on osa ihmisen luontaista immuniteettijärjestelmää. Varokeino, joka estää meitä sairastumasta.

Ehkä James Potkukelkka on itse asiassa se kuona, jota Pikku-Pirkka joutui nielemään Kuusankoskella – hahmo, joka on traumatisoitunut ympärillään olevasta pelottavasta maailmasta?

”Hyvä allegoria”, Petelius innostuu.

”Sehän on lapsi. Ihminen, joka huutaa apua, mutta ei kuitenkaan kärsi.”

Monet Peteliuksen hahmot ovat syvimmältä olemukseltaan surkeita.

”Herra 47, Rampe ja Naukkis… Kaikki niissä sotii menestystä vastaan. Mutta itse ei kärsitä yhtään, vaan ollaan ihan suverrreenii. Rrriimpuillaan spaaderrro huuleen hulmahtelemaan”, Petelius päräyttää.

Kepeys voi olla kova elämänvalinta.

Huoleton-kappaleessa Petelius laulaa ”Jos mä eskapisti oisin, soisin, että lymyilen. Mutta minä poika hymyilen.”

Ja miksi ei?

Ehkä Pirkka-Pekka Petelius on suomiviihteen Isä-Amma, jonka hymy tarttuu, ja tekee meistä terveempiä.

Irti-levyn myötä hän odottaa pääsevänsä elämään hetkeksi laulajan arkea. Kuka tietää, mihin musiikki vie miestä? Näyttelijän työt jatkuvat joka tapauksessa. Petelius odottaa jo maaliskuun alkua, jolloin hän juontaa Helsingissä ja Turussa esitettävän Planeettamme Maa -spektaakkelin. Se perustuu BBC:n samannimiseen dokumenttisarjaan.

Mihin luontomies karvoistaan pääsisi?

 

X