Renny Harlin: ”Moni nainen ei ole pärjännyt rinnallani”

Vanhat jalat eivät tahdo jaksaa. Pöytä heiluu vaarallisesti, kun kynän terä raapii syheröitään muistiinpanolehtiön sivuille. Siitä on 72 vuotta, kun tuolloin 70 vuotta täyttänyt marski otti tämän Alvar Aallon suunnitteleman pöydän omakseen.

”Tämä pöytä oli Suomen marsalkka C.G.E. Mannerheimin kantapöytä 5.6.1937 lähtien”, lukee seinälaatassa. Kenties muutama ryyppykin silloin nautittiin, yleisen terveydentilan kohennukseksi. Olihan valtakunta edellispäivänä juhlinut marskinsa kanssa tämän syntymäjuhlaa, ja ikävä kieltolakikin näivettyi jo muistojen romuttamossa.

Ryyppy, Marskin ryyppy. On sellaisen aika, sillä olemme ravintola Savoyssa, aivan Helsingin sydämessä. Elokuvaohjaaja Renny Harlinin koura ei vavahda, kun tarjoilija on ammentanut käsivaralla hänen pikariinsa täsmälleen sen oikeaoppisen pintajännitteen.

Marski on tuonut Harlinin takaisin Suomeen. Hänen perintönsä pitää Harlinin täällä pidempään kuin koskaan sitten vuoden 1984, jolloin taideopintonsa keskeyttänyt Lauri Harjola alias Renny Harlin poistui Suomesta Yhdysvaltoihin onneaan etsimään.

Nuoruuden kotimaa oli heille molemmille liian pieni ja ahdas. He olivat erilaisia kuin muut. Säännöt ja yleiset käyttäytymismallit eivät olleet heitä varten.

He olivat kapinallisia. Ikkunoita anarkistisesti kivittävä Mannerheim suljettiin koulu- ja opiskeluyhteisöjen ulkopuolelle. Harlin ajettiin paitsioon, koska hän ei halunnut laulaa yhtenäiskulttuurin taistelulauluja, joiden umpipoliittinen veri täyttyi muustakin kuin viinin punasta.

Toinen löysi tulevaisuutensa idästä, toinen lännestä. Keisarillisen hovin sotilasura vei Mannerheimin Pietariin ja kenraaliksi, aina Kiinaan asti. Harlinin kutsumus tempaisi Hollywoodin nimekkäimpiin ja rahakkaimpiin elokuvastudioihin.

Välillä kumpikin raivasi tietään polvet ruvella.

Näytön paikat

Harlin tekee Suomessa elokuvaa Mannerheimista. Jos lopputulos suo hänelle jotain sellaista kuin hänen haaveilemansa Oscar-palkinnon, se betonoisi hänen työnsä sellaisten suomalaisten legendojen galleriaan, jossa nimet eivät unohdu.

Pelko? Se ei ole ohjannut myöskään Harlinin valintoja.

”Arveluiden hetkiä kohtasin kenties vain 1981, kun keskeytin opintoni Taideteollisessa korkeakoulussa. Mutta uskoin, että ura aukeaa. Valmistin itseäni siihen, että 1984 poistuin Los Angelesiin. Toisaalta minua kantoi myös sokea itseluottamus siihen, että haaveeni toteutuvat. Tiesin, ettei Hollywoodista palattaisi Suomen silloiseen sisäsiittoiseen lämpöön, ellei käsivarsilla olisi muutakin kuin Venice Beachin rusketusta”, Harlin muistelee.

”Olen perusluonteeltani optimisti. Koko Hollywood-urani ajan, myös pudotuksien ja huonojen arvostelujen hetkellä olen tiennyt, etteivät työt karkaa luotani.”

Näytön paikat ovat Harlinia varten. Ne ovat alitajuntaakin suurempia haasteita hänelle itselleen. Äärimmäisen luovan ihmisen tavoin hän tekee työtä myös unissaan, mikä on toki palkitsevaa, mutta ei aina hyväksi rakkauselämälle.

Tyhjätaskuna maailmalle

Harlin matkasi Hollywoodiin rutiköyhänä, hattu kourassa. Syntyi monellakin tavalla surkuhupaisa, mutta sitkeyden ja rahattomuuden lihallistumana mestarillinen suoritus Born American (Jäätävä Polte), jossa naurettavinta mutta ehkä parastakin oli, että Suomen vakavikot leimasivat sen neuvostovastaiseksi.

Harlin nauroi harottavaan partaansa legendaarisen Chinese Theaterin edessä ja silmäili auringonlaskua Sunset Boulevardilla. Harlin ja Markus Selin kekkuloivat Iltalehden kuvissa vähäpukeisten neitosten kanssa Venice Beachillä. Muu suomalaismedia lähinnä vinoili parivaljakolle, jos sitäkään.

Sama hattu, tuo paljon nähnyt reuhka tyhjänä Harlin on nyt Suomessa. Mannerheim-elokuvan rahoituksen löytyminen on ollut kärsivällisen työn takana, eikä alkanut taloustaantuma ole asiaa helpottanut.

Kuvaukset starttaavat nyt suomalaisittain ennätysmäisellä, kymmenen miljoonan euron tuotantobudjetilla.

Onnekas ja vapaa

Suurin unelma koskaan. Harlin myöntää sen empimättä. Sitä Mannerheim-elokuva hänelle merkitsee, vaikka takana on sellaisia yleisö-, kassa- ja myös arvostelumenetyksiä kuin Painajainen Elm Streetillä 4, Die Hard 2, Cliffhanger ja The Long Kiss Goodnight sekä pääosan esittäjinä sellaisia alan tähtiä kuin Robert Duvall, Harlinin luottonäyttelijäksi kohonnut Samuel. L. Jackson, Sylvester Stallone, Bruce Willis, Laura Dern ja Geena Davis.

”Tiedän, että hallitsen ohjaajan tekniset taidot. Siksi tärkeintä Mannerheimissa minulle ovat nyt taiteelliset päämäärät. Koen suurta taiteilijan vapautta ollessani kaukana Hollywoodin tuotantomyllystä ja sekuntikelloista. Taide-elokuvako – niinkin voi luonnehtia. Saan päästää runollisuuden lentoon, viivehtiä kohtauksissa ja tutkiskella valkokankaalla henkilöhahmoja.”

Harlin havahtuu itsekin. Hän antaa katseensa levätä Savoyn funkissalissa, jonka rauhoittavaa näkymää brittilehti The Times äskettäin ylisti.

”Kuinka onnekas olenkaan. Tunnelma kuvausten alkaessa on vapautuneempi ja innostuneempi kuin pitkään aikaan. Käteni ovat vapaat. Se merkitsee, että Mannerheim-elokuvan onnistuessa voin riemuita tekemästäni mutta toisaalta myös siitä, että epäonnistumisen hetkellä otan itse syyt niskaani.”

Millainen on Mannerheim ihmisenä Renny Harlinin valkokankaalle tulkitsemana?

”Kunnianhimoinen, täysin ehdoton. Yksinäinen ja ristiriitainen. Humoristinen, mutta myös hyvin äkkipikainen mies.”

Entä oliko marski homoseksuaali, kuten elokuvantekijä Katariina Lillqvistin kohuttu nukkeanimaatio vihjaa?

”Mannerheim ei ollut homo, olen siitä täysin vakuuttunut. Jos miehellä on niin monta ja värikästä naissuhdetta kuin marskilla, hän ei voi olla homo.”

Naistenmies

Jos oli marskilla rakkauksia, niitä on riittänyt Harlinillakin. Kummallakin on ollut rohkeutta joka saralla.

”Olen saanut jo nyt elää rikkaan ja monipuolisen elämän. Kymmenvuotias marski leikkii elokuvassa sotaleikkiä kavereidensa kanssa ja rohkaisee heitä sanomalla, ettei kuolemassa ole mitään pelättävää. Minäkään en pelkää kuolemaa. Olen valmis kuolemaan milloin vain – sillä pienellä varauksella, että saan nyt kuitenkin tehdä tämän Mannerheim-elokuvan loppuun.”

Onkohan noin? Uusi suhde helsinkiläisen Satu Vuorelan kanssa on vasta aluillaan. Menneessä elämässä oli avioliitto näyttelijä Geena Davisin kanssa sekä pidempiä suhteita suomalaisen triathlonistin Katariina Ebelingin, näyttelijä Laura Dernin, Miss Suomi Tarja Smuran, BBC:n toimittajan Sarah Thackrayn sekä Luukas-pojan, 11, äidin Tiffany Brownen kanssa. Oli myös lukuisia suomalaisen julkkistaivaan tähtisilmiä, jotka ovat onnistuneesti pysytelleet medialta piilossa.

Onko kysymyksessä niin kutsutusti parantumaton naistenmies?

”Sana naistenmies ei imartele minua. Mutta energiset miehet ilmeisesti viehättävät naisia. Itsepähän olen oman maineeni luonut. Olen aina palvonut naiskauneutta, enkä ole salannut sitä. Nainen on suuri arvoitus, josta mies etsii vastausta toiseen mysteeriin, rakkauden olemukseen. Naisen sydämestä mies etsii jumalaa.”

Loputonta etsimistä, vaellusta erämaan hiekasta ruusujen puutarhaan. Sellaisen sanotaan olevan tyypillistä taiteilijoille.

”Olen jo löytänyt Jumalan, mutta en naisen sisältä.”

Harlin kertoo ensin hurmaantuvansa ja saman tien hullaantuvansa ensi silmäyksellä.

”Naisen on helpompi pyydystää mies kuin päinvastoin. Hurmaantumisen tunne on ihana. 25 vuodessa olen tullut vaativammaksi ja ehdottomammaksi. Se pätee myös naisiin. En halua haaskata aikaa miellyttämiseen. Edellytän sellaista, mikä tekee minut onnelliseksi.”

”Moni nainen ei ole pärjännyt rinnallani, koska minulle tärkeintä elämässä on työ. Vaikka rakastaisin kuinka paljon, kukaan nainen ei tule ja vie minulta huomiota työstäni. Suhteessa mennään minun ehdoillani, olen pomo. Jos nainen hyppää sivukärryyn, se on ok, mutta hänen on seurattava polkuani. Tämä suojaa minua tragedioilta, murhenäytelmiltä.”

Armotonta puhetta? Harlin katsoo kauan ravintolamaiseman sinisiä kalusteita, valkoisia pöytäliinoja.

”Kyllä, armotonta ja täysin itsekästä. Mutta minä myös annan naiselleni paljon enkä pakota ketään pelisääntöihini. Jos elämäntapani ja ehtoni eivät kelpaa, se on enemmän hänen asiansa.”

Harlinin kumppani saa silti olla vahva ja itsenäinen. Hänen rakastettunsa voi lähteä esimerkiksi kuukauden työmatkalle, niin kuin Harlin.

Yhtä juhlaa

Hollywood, Las Vegas, Lontoo, Stringfellows, Helsinki, Club Metropol, jatkot Mannerheimintie 68:ssa.

Renny Harlin kumoaa marskin ryypyn Mannerheimin kantapöydässä Savoyssa. Kuva: Pekka Nieminen.

Elämä oli 1980-luvulla yhtä juhlaa, testosteronin sarjatulta, sieluja tuli ja meni kuin Stockmannin pyöröovissa, sisään ja ulos, roomalaisia pitoja villissä pohjolassa, rajojen etsimistä, nautinnon janoa ja hurmaa. Joku heräsi vasta silloin, kun lattiaan rysähti baaripöytä, joka ei jaksanutkaan pidellä pystyssä 58 tuplapernodcolaa.

Harlin huomauttaa, että hän on vuosien varrella rauhoittunut, vaikka sisikunnassa yhä telmiikin utelias pikkupoika.

”En kuitenkaan ole vanha ja väsynyt.”

Ennen poltettiin kynttilää molemmista päistä samaan aikaan. Raskas työ, vielä raskaammat huvit, mutta kuka sellaista enää jaksaisi, aikuisena miehenä.

”Tai haluaisikaan. Nuoret julkut etsivät yökerhoista enemmänkin itseään kuin seuraa, vaikka toisin luulevatkin. Niinhän se oli minunkin tapauksessani.”

Irtioton aika

Moni meistä katuu tekemisiään elämän tienlaidalta.

”Kadun vain sitä, että olen antanut yhteiskunnan ja yleisten odotusten säädellä valintojani. Kuten vaikkapa sitä, että olen asunut kivitalossa, koska muutkin asuvat. Jo 15 vuotta olen haaveillut asumisesta veneessä Tyynen valtameren laineilla. Ainoa syy siihen, etten ole toteuttanut tätä unelmaa, ovat ympäröivät normit ja käyttäytymismallit.”

Harlin puhuu rohkeasti ja jättää sanomatta, mitä häneltä kenties odotettaisiin. On irtioton aika.

”Vuoden sisällä aion muuttaa veneeseen asumaan. Hankin aluksen, kenties parikymmenmetrisen, jossa on kotini, työni ja loistava keittiö, jossa valmistan herkkuja ystävilleni.”

Muuan elokuva olisi voinut jäädä tekemättä. Se on Manaaja: Alku. Tuttu tuottaja pyysi Harlinia muutama vuosi sitten paikkailemaan teoksen ongelmallisia osia. Siitä sukeutui noidankehä, jonka tuloksena suomalainen teki koko elokuvan uusiksi.

Lopputulos ei varsinaisesti ollut kunniaksi kenellekään.

Kirkkaimpana voittonaan Harlin itse pitää 1988 valmistunutta Painajainen Elm Streetillä 4:ää. Vastoin odotuksia klassikon nelososasta tuli menestys sekä katsojien että kriitikoiden parissa.

”Minkä tahansa menestyskonseptin nelososa on vaikea. Teimme sen myös hyvin vähällä rahalla. Pääsin kuitenkin todistamaan, että minulla on paikka Hollywoodissa, ja se oli hieno tunne.”

Parhaaksi luomuksekseen Harlin nimeää hetkeäkään miettimättä Long Kiss Goodnightin 1996. Siinä oli hänen mielestään hyvä käsikirjoitus, henkilöhahmot ja näyttelijät, pääosissa vaimo Geena Davis ja verraton Samuel L. Jackson. Kriitikotkaan eivät hylänneet.

Häpeäkonttorin sisältö

Äiti. Ei suinkaan mikään elokuva, Beverly Hillsin huvila tai rakastettu. Liisa Harjolaan, 88, tiivistyy vastustamattomasti kaikki se, mistä Harlin on ylpein elämässään. Rahalla, menestyksellä tai kritiikeillä ei ole mitään tekemistä tämän kanssa.

”Äiti kävi läpi sodat, kohtasi nuorena tyttönä haasteet ja vaikeudet. Koskaan hän ei menettänyt elämänhaluaan. Hän on edelleen elämässä kiinni joka solullaan ja aistillaan. Äidillä on korkea moraali, hän on suvaitsevainen ja utelias. Karjalan neito, elämäni nainen.”

Äidin kautta Harlinille tulee myös mieleen suurin häpeän hetki elämässä. Touhukas Lauri oli silloin viisivuotias. Isommat pojat yllyttivät hänet kertomaan Liisa-äidille: ”Äiti, mä näin just hirveän isot tissit!”

Liisa Harjola tuohtui tästä siinä määrin, että otti poikaansa tiukasti käsivarsista. Tuollaista ei pidä sanoa enää koskaan uudelleen.

”Tunsin pikkupojan suurta häpeää. Huutelin isoista tisseistä, vaikken edes tiennyt, mitä tissit ovat. Lupasin pyhästi totella äitiä. Sen jälkeen en ole koskaan puhunut tisseistä sen enempää naisille kuin miehille. On olemassa kauniimpiakin sanoja.”

”Tissien lisäksi häpeäkonttoristani ei oikein muuta löydykään”, Harlin nauraa.

Juuret Suomessa

Luukas hiipii isän mieleen kaiken aikaa. Luukas on palannut Yhdysvaltoihin vietettyään talvea isänsä kanssa Suomessa. Vintiö tapasi presidentti Tarja Halosenkin ja jutteli tämän kanssa. Kotona Luukas asuu pääosin äitinsä huomassa.

Nuorempi Harlin ei vietä lapsuuttaan perinteisessä ydinperheessä.

”Luukaksen tilanne on haastava. Hänellä on kaksi kotia. Yritän parhaani mukaan sovittaa työaikataulut niin, että Luukakselle riittäisi paljon aikaa. Hän on ollut mukanani myös työmaalla. Hänellä on yhtä suuri isän tarve kuin muillakin lapsilla, mikä erityisesti minun on helppo ymmärtää. Olihan oma isäni 60-vuotias, kun synnyin. Oli aika selvää, ettei silloin ollut yhteisiä pallopelejä tai hurjimpia ulkoleikkejä.”

”Minulla ei ole paineita perinteisen ydinperheen perustamiseen, mutta totta kai sellainen on unelmani. Perhe on kiehtova ajatus ja haave. Uskon, että perhe-elämä olisi sovitettavissa työhöni, mutta se edellyttää voimavaroja myös puolisoltani.”

Nykytilanne ei ole Harlinille kipeä seikka. Kipeää teki vain avioero Geena Davisista 1998.

”Päätin erota 34-vuotiaana. Olin luullut, että kaikki olisi hyvin selkeätä, mutta petyin. Sain huomata, ettei avioliitto toiminutkaan. Olin kadottamassa iloni elämään. Liitto kesti neljä vuotta.”

Yhteiselo Harlinin, ahkeran ohjaajan rinnalla tuskin on lajeista helpoimpia. Silti elämä jatkuu optimistisesti ja aiemmin mainituilla ehdoilla.

”Toisinaan mietin, kuinka paljon minusta jää Luukakseen suomalaista perintöä. Toivon, että hänen juurensa kasvaisivat myös suomalaiseen maaperään. Hän on tietoinen suomalaisuudestaan eikä vain Suomen passin tähden. Kalastelen hänen kanssaan täällä, pelailemme lentopalloa, pesemme perunoita rantakivillä ja juttelemme.”

Mannerheim unissa

Harlin kertoo arvostavansa valintaansa yhdeksi Seuran elävistä legendoista. Hänen mielestään on hienoa kuulua joukkoon, jonka kasvoja hän lapsena katseli ihaillen televisiosta.

”Ne unohtumattomat hetket Lasse Virenin voittaessa. Häneen tiivistyi paljon omastakin asenteestani: ei väliä, että kaadut, tärkeämpää on nousta ylös.”

Suomalaisuus sykkii suurena Harlinin rinnassa. Miltei liikuttuneena hän puhuu Tauno Palosta ja Esko Salmisesta, myös taidemaalari Reidar Särestöniemestä, joka todisti, ettei välttämättä tarvitse tehdä niin kuin muut tekevät.

”Projekti Mannerheim on juuri nyt minulle tärkeintä. Sen ensi-ilta on vuoden kuluttua Berliinin elokuvafestivaaleilla. Kun herään, näen Mannerheimin, kun nukahdan, hän on läsnä.”

Taiteilijaelämää, heittäytymistä. Haaste on valtava: suomalaisten palvoma ikoni, poikkeuksellinen aikakausi kansakunnan historiaa. Harlin kuvaa marskia 80 vuoden jaksolta.

Työtä tehdään Suomessa, Venäjällä, Kiinassa, Puolassa, Liettuassa, Ranskassa ja Saksassa. Siihen kuuluu viisi sotaa, tuhansia pukuja, satoja kasvoja, huippunäyttelijöitä ja -osaamista myös

Hollywoodista sekä valtava määrä tunnetta ja latausta.”

”Teemme Mannerheimia sillä mielellä, että työmme palkitaan myös ulkomailla.”

Alkuvuonna 2009 elokuvaohjaaja Renny Harlin valmistautui kuvaamaan suurelokuvaansa marsalkka C.G.E. Mannerheimin elämästä. Haastattelu ilmestyi Seurassa 8/2009.