Riitta Väisänen otti nuoren Annikan siipiensä suojaan: ”Riitalla on ollut aina aikaa auttaa”
Suosikkijuontaja Riitta Väisänen on ollut Annika Niemitalon ystävä ja öinen keskustelukumppani painajaismaisilta tuntuneina vuosina.
Riitan tarinointi on auttanut Annikaa lukuisina öinä. Nauramatta juttuja on lähes mahdotonta kuunnella. ”Miten jollekin voi tapahtua niin paljon kommelluksia”, Annika sanoo.
Syyrianhamsteri Catnip kuoli illalla yhdeksältä. Se oli elänyt jo pidempään kuin lajitoverit keskimäärin, mutta tieto siitä ei lohduttanut Annika Niemitaloa. Elämän kurimuksessa hamsterin kuolema tuntui ylitsepääsemättömältä. Kello oli kolme yöllä, kun Riitta Väisänen vastasi Annikan soittoon.
”Nyt on tosi huono olo. Ahdistaa enkä tiedä, mitä teen.”
Puhelu kesti aamun tunneille saakka.
Oli syyskuu vuonna 2014. Annika oli 14-vuotias.
”Jos Riitta ei olisi vastannut ja jutellut kanssani, en tiedä, mitä olisi voinut tapahtua. Ajatukseni olivat aika itsetuhoisia”, sanoo Annika.
Riittamainen vastaus
Riitta Väisäsen hevostalli oli kuudes, jonka oveen tuolloin 12-vuotias Annika Niemitalo koputti kesäkuussa 2011. Haaveissa oli hankkia vuokrahevonen ja sille piti löytää tallipaikka.
Riitta ei ollut kotona, mutta tytär Sofia Mäkkylä antoi Annikalle hänen puhelinnumeronsa.
Soittaminen ujostutti liikaa, joten Annika lähetti kysymyksen tallipaikasta tekstiviestillä.
”Vastaus oli hyvin riittamainen, pitkä viesti täynnä lyhenteitä. Osasin tulkita siitä vain kaksi sanaa: keskiviikkona, käykö”, Annika kertoo.
Sovittuna päivänä Annika koputti uudelleen Riitan tallin oveen. Tällä kerralla mukana oli myös äiti. Keskustelun päätteeksi sovittiin, että Annika vuokraisi tallissa jo olevaa Lacosta- eli Laku-ponia, jolla Sofia oli aiemmin kilpaillut esteissä.
Kukaan heistä ei voinut kuvitella, kuinka suuri merkitys Lakulla ja Riitalla tulisi olemaan Annikan elämässä.
Syvissä vesissä
Annika ratsasti Lakulla kolme–neljä kertaa viikossa.
”Siinä ponissa oli jotain, jonka vuoksi rakastin sitä alusta alkaen.”
Hän sai ratsastustunteja Sofialta ja toisinaan Riitta vei hänet ponin kanssa oppitunneille läheiselle tilalle tai lainasi hevosen kuljetusautoa Annikan isälle.
Annika osallistui myös tallin töihin, siivosi karsinoita, hoiti suitsia ja satuloita sekä harjasi ja talutti hevosia.
Riitta oli lähes aina tallilla Annikan kanssa. Tallissa oli tuolloin seitsemän hevosta, joten tekemistä riitti.
Riitta muistaa Annikan ujona, mutta innokkaana tekemään ja oppimaan.
”Annika on rapu horoskoopissa, kuten minäkin. Sellainen herkkä sielu”, Riitta kuvaa.
Välillä Riitta kutsui Annikan samassa pihapiirissä olevaan kotiinsa katsomaan ratsastusvideoita tai syömään välipalaa.
Muutokset alkoivat vähitellen.
Annika laihtui merkittävästi eikä enää suostunut aterioimaan Riitan kanssa, vaan väitti syöneensä jo kotona.
”Yritin tarjota vaikka mitä, suolaista ja makeaa. Välillä laitoin ruokaa nokareen lautaselle ja vetosin, että edes kohteliaisuudesta pitää syödä vähän”, Riitta kertoo
Syömättömyys ei ollut ainoa huolenaihe. Jostain syystä Annika ei tuntunut haluavan mennä kouluun.
”Olin huolissani, sillä hän näytti voivan monin tavoin huonosti. Konitohtorina olin varma, että hänellä oli myös paniikkihäiriön tapaisia oireita. Ne ovat itselleni tuttuja jo monen kymmenen vuoden ajalta”, Riitta Väisänen sanoo.
Eräänä päivänä Annikalla oli tallilla yllään lyhythihainen paita, joka paljasti viiltojen jäljet käsivarsissa. Niitä oli paljon.
”Ehkä Annika halusi, että näen ne”, arvelee Riitta.
Kurimus kiihtyy
Vielä 7. luokalla Annika oli suosituimpia tyttöjä kaveripiirissään. Yhdessä muutaman ystävän kanssa he keksivät, miten suosiota voisi saada lisää. He aloittivat laihdutuskilpailun. Avuksi otettiin kännykkäsovellus My Diet Diary, johon kirjattiin syödyt ja kulutetut kalorit. Niitä vertailtiin päivittäin.
Laihduttaminen otti vallan ja Annika sairastui syömishäiriöön. Hän alkoi kärsiä myös peloista, joiden pohjana olivat luvattomasti katsotut kauhuelokuvat. Yhä useammin mielessä pyöri synkkiä ajatuksia. Annika yritti käsitellä ahdistustaan itseään viiltelemällä.
Keväällä 2014 Annika vietiin hoitoon sairaalan nuorisopsykiatrian osastolle. Kun hän syksyllä palasi kouluun, ystävät olivat kaikonneet.
”Minua alettiin kutsua hulluksi.”
Kiusaaminen ei rajoittunut nimittelyyn, vaan se sai niin rajuja muotoja, että Annikan vanhemmat tekivät asiasta rikosilmoituksen. Nuorisopsykiatrian hoitojaksoja tuli useita ja osan peruskoulun yläasteesta Annika suoritti sairaalakoulussa.
Kiusaajat saatiin kiinni, mutta Annikan piina ei helpottanut. ”Hei hullu”, tuntui olevan yleisin tapa, jolla häntä tervehdittiin koulun käytävillä.
Annika tunsi olevansa turvassa vain Laku-ponin karsinassa.
”Se oli yksi niistä asioista, jotka pitivät minut kiinni elämässä. Kun halusin luovuttaa ja lähteä pois, muistin ponin, jota minun pitää hoitaa.”
Annika saattoi viettää päiviä Riitan tallilla. Hän ratsasti, siivosi ja kun mitään muuta tehtävää ei ollut, hän istui karsinassa purujen päällä ja luki Lakulle ääneen kirjaa.
”Laku oli turvallinen, se ei hylännyt eikä kiusannut. Se oli Riitan lisäksi ainoa ystäväni.”
Tärkeät muistutukset
Annikalla on yhä tallessa pehmolelutiikeri, jonka Riitta Väisänen toi tullessaan ensimmäisen kerran häntä tapaamaan sairaalaan. Oli kausia, jolloin Annika ei halunnut tavata muita kuin Riittaa ja äitiään.
”Riitalla on ollut aina aikaa auttaa. Hän jaksaa kuunnella ja tukea. Hänessä ei ole lainkaan itsekkyyttä.”
Kerran he istuivat sairaalan pihalla olevan roskiksen päällä syömässä jäätelöä. Annika kertoi Riitalle itsetuhoisista ajatuksistaan. Riitta tähdensi, että moni asia hänen elämässään oli kuitenkin myös hyvin. Oli rakastava perhe, äiti, isä ja pikkusisko, sekä kaksi kissaa, koira ja hoitoponi.
”Muistutin Annikaa kaikesta, mikä hänen elämässään oli elämisen arvoista.
”Riitta avasi myös uusia näkökulmia.
”Selitin Annikalle, että hänen mielensä on sairas. Se on näkymätön, mutta vaikka sitä ei näe, se tuntuu enemmän kuin moni näkyvä sairaus. Hän pystyisi edesauttamaan parantumistaan lääkkeiden apuna, vaikka tarvitsikin siihen voimia. Siihen esimerkiksi syöpään sairastuneena ei olisi mahdollisuutta.”
Riitta lupasi, että Annika voisi soittaa hänelle aina, kun tuntui pahalta.
Vaikka keskellä yötä.
Riitta Väisänen ja Annika Niemitalo toivovat, että jokaisella olisi joku, joka tarpeen tullen olisi tukena vaikka yöllä. ”Riitta on tuntunut alusta asti turvalliselta ihmiseltä, jolle olen voinut puhua kipeistäkin asioista”, Annika kiittää. Pekka Nieminen / Otavamedia
Öinen apu
Ensimmäisen kerran Annika soitti Riitalle lemmikkihamsterin kuoleman jälkeen.
Vuosien varrella tuntejakin kestäneitä öisiä keskusteluja on kertynyt kymmenittäin.
Yöllinen puhelinmaraton alkoi yleensä Annikan lähettämällä tekstiviestillä: ”Oletko hereillä? Voitko jutella hetken?”
Riitta ei kieltäytynyt kertaakaan.
”Olen sellainen päivystäjä, jolle läheiset voivat soittaa koska tahansa”, hän sanoo.
Riitta sai Annikan useimmiten nauramaan kertoessaan kommelluksista, joita hänelle päivän mittaan oli sattunut. Vakaviakin aiheita käsiteltiin.
”Annikalle ei voinut puhua mitä tahansa liibalaabaa, koska hän on hyvin tarkka ja järkevä.”
Keskusteluiden merkitys on mittaamaton.
”Puhelut pelastivat monelta vaikealta hetkeltä. Yleensä soitin Riitalle silloin, kun halusin satuttaa itseäni. Kerroin, että nyt on tällainen olo. Riitalle on helppo puhua, hän on lämminhenkinen ja hyvä kuuntelija”, Annika kiittää.
Puhelun päätteeksi Riitta kehotti Annikaa keittämään kamomillateetä, sekoittamaan joukkoon hunajaa ja syömään pari voileipää. Se auttaisi saamaan unen.
Toisinkin päin apua on tarvittu.
Ihmeellinen Instagram
Riitta on kärsinyt polvi- ja lonkkavaivoista jo vuosia. Annikan apu tallitöissä on ollut viimeksi kuluneina vuosina korvaamaton.
”Ystävyytemme on vastavuoroista”, Riitta sanoo.
Riitalla ja Annikalla on 45 vuotta ikäeroa. Se tulee ilmi tietotekniikan ja sosiaalisen median hyödyntämisessä.
”Annika ja Sofia ovat it-tukihenkilöni. He auttavat muun muassa päivittämään Instagram-tiliäni.”
Annikaa naurattaa.
”Selitän yhä uudelleen Riitalle, miksi hän näkee Instagramissa myös muiden kuvia ja näytän reitin hänen omiin päivityksiinsä.”
Riitta kiittää Annikan rauhallisuutta.
”Hän jaksaa yhä uudelleen ja uudelleen selittää, kun Sofia luulee, että opin kaiken kerralla.”
Muitakin eroja on.
”Riitasta oli hämmentävää kuulla, etten ole ikinä käynyt raveissa. Yhtä outoa minusta on, ettei hän ole käynyt ikinä Starbucksissa.”
Riitan toinen puoli
Annika ei tiennyt vuokraavansa ponia julkisuudessa tunnetulta henkilöltä. Eihän Riitta edes näyttänyt sellaiselta tallitamineissaan.
Kerran Riitta oli lähdössä esiintymään ja tuli tallille laittautuneena. Annika tunnisti hänet vasta äänestä.
”Riitta Väisänen on julkisuuden henkilö. Minun ystäväni on Talli-Riitta, jolla on jalassa vanhat toppahousut, tukka sekaisin ja päässä karvalakki tai korvaläpät.”
Talli-Riitalle Annika kertoo edelleen asioistaan.
”Riitta on paras ystäväni”, Annika sanoo.
Lausuma liikuttaa Riittaa.
”Se on ihanasti sanottu. On hienoa, että olen jollekin tärkeä. Jos voin ystävyyden ohella tukea toista, teen sen mielelläni.”
Annika aloitti iltalukion tammikuussa. Ensi kertaa vuosiin elämällä tuntuu olevan myös annettavaa.
”Tunnen nyt, että minäkin kuulun jonnekin. On koulu ja perhe sekä Riitta ja tallihommat, oma paikka maailmassa.”
Tallissa on toistaiseksi vielä yksi hevonen, jota Annikakin käy hoitamassa. Ystävyys jatkuisi muutenkin.
”Istuisimme yhdessä katsomassa televisiota Riitan luona”, Annika arvelee.
Riitta on kehottanut Annikaa tallentamaan elämänsä tapahtumia ja tunteita kirjoittamalla ja valokuvin.
”Ehkä hänestä jonain päivänä tulee terapeutti. Silloin hän voi hyödyntää kaikkea kokemaansa. Annikan elämä on ollut ajoittain painajaismaista yli kuusi vuotta. Olen iloinen ja onnellinen, että hän on vihdoin päässyt elämässään eteenpäin.”
Kuvausvaatteet: Riitan paita ja housut Kotirouva, Annikan tunika Kotirouva, torkkupeitto ja korut By Pias.
Lue myös: Tubettamaan ryhtynyt Riitta Väisänen: ”Eräpäiväni ei ole mennyt umpeen”