Rikasta ja raskasta – Sellaista oli Anninan elämä ”sen” Holmbergin Kallen tyttärenä: ”Isä hemmotteli, äiti kasvatti”
Kirjailija Annina Holmberg kasvoi kuuluisan ohjaajan Kalle Holmbergin tyttärenä. Hän peri isältään herkkyyden ja impulsiivisuuden, mutta myös taidon kohdella kaikkia tasa-arvoisesti.
”En ole puhdasverinen romantikko kuten isä, vaan tykkään järjestellä ja organisoida”, Annina Holmberg sanoo.
Oletko sinä SEN Holmbergin tytär, opettaja kysyi, kun Annina Holmberg oli ensimmäisellä luokalla. Kuuluisan isän tyttärenä ei ole aina ollut helppoa. Joskus se on ollut jopa taakka.
Kerran Annina oli kutsuttu keskustelutilaisuuteen. Hän oli silloin nelikymppinen kirjailija, joka oli julkaissut jo parikymmentä nuortenkirjaa ja yhden aikuisten romaanin. Silti hänet esiteltiin tilaisuudessa ohjaaja Kalle Holmbergin ja dramaturgi ja käsikirjoittaja Ritva Holmbergin tyttärenä.
”Se on ollut ehkä yksi niistä ikävimmistä kokemuksista.”
Päällimmäisenä on kuitenkin kiitollisuus siitä, miten rikasta ja rakasta elämä SEN Holmbergin tyttärenä on ollut.
Perhepotretti Helsingin Haagasta ennen kuin Holmbergit muuttivat Turkuun. Annina on kuvassa 6-vuotias. © Holmbergin kotialbumi
Turusta Helsinkiin
Vuonna 2016 kuollut teatterilegenda oli tyttäreensä tasaveroisesti suhtautuva isä, joka osasi syvällisyydestään huolimatta myös hassutella ja pelleillä.
”Isä otti minut mukaan elämäänsä. Hän vei minut työpaikoilleen teatteriin ja oopperajuhlille, kertoi tarinoita, avasi kirjojen maailmaa, kysyi mielipiteitäni. Siitä tuli tarpeellinen olo.”
Annina ei ollut vain isän tyttö, vaan myös äidin tyttö.
”Isä hemmotteli, äiti kasvatti. Äiti laittoi tiukat rajat ja kotiintuloajat. Hurjan helposti syntyy narratiivi boheemista taiteilijaperheestä ja vapaasta kasvatuksesta. Minä en todellakaan ole pellossa kasvanut.”
Vaikka intohimoisesti työhönsä suhtautuneet vanhemmat olivat usein poissa ja Annina paljon yksin kotona, hän ei tuntenut itseään hylätyksi. Turun vuosina lähellä asuivat Heikki Kinnunen ja Rose-Marie Precht, joiden luokse Annina saattoi aina mennä.
Kömmähdyksiäkin sattui.
Kerran Ritvalle tuli äkkilähtö töihin Ruotsiin, ja Kallen piti olla vastuussa 9-vuotiaasta tyttärestä. Helsingissä ollut Kalle lupasi, ja unohti. Parin päivän kuluttua hän havahtui ja tarttui kauhuissaan puhelimeen. Kuinka sinä voit? hän kysyi, ja Annina vastasi reippaalla äänellä: Ihan hyvin, mutta voitko sinä?
Anninalla ei ollut hätää, hän oli ollut Kinnusilla.
”Asuimme Turussa, kun olin 7–13-vuotias. Minulle nuo vuodet olivat lapsuuden kulta-aikaa. Minulla ei ollut lainkaan sellainen olo, että vanhemmat olisivat hääränneet omiaan ja laiminlyöneet minua.”
Perheen muuttaessa takaisin Helsinkiin Anninalta jäivät Turkuun ystävät, harrastukset, tutut koulut ja kulmat. Pettymys purkautui töykeänä ja koppavana käytöksenä vanhempia kohtaan ja lintsailuna koulusta.
”Jaksoin kapinoida ehkä puoli vuotta, kunnes tajusin, että en yhtään tykkää olla sellainen. Päätin alkaa taas lukea Pikku naisia ja Anna-kirjoja ja olla kiltti.”
Helsingin alkuvuosia varjosti Kallen alkoholinkäyttö. Annina kuvailee häntä tuurijuopoksi, joka oli joko täysin juomatta tai otti kunnolla.
”Vielä Turussa isän alkoholinkäyttö oli pysynyt ilonpidon raameissa, mutta Helsingissä se muuttui synkäksi ja ilottomaksi. Hän ei koskaan käyttäytynyt uhkaavasti, ei mitään sellaista, mutta kyllähän juova ihminen on täysin epäluotettava.”
Kalle raitistui lopullisesti Anninan ollessa 18-vuotias.
Isänsä elämäkerran jälkeen Annina suunnittelee kirjoittavansa jotain ihan muuta. ”Vaikka seikkailijanaisesta Angelika-kirjojen tyyliin.” © Tommi Tuomi
Lämmin sydän
Pienestä pitäen Anninalla on ollut sisäsyntyinen tarve puolustaa isäänsä. Menestys toi mukanaan ihailijat mutta myös teilaajat. Siinä missä muut näkivät Kallen väkivahvana ja taisteluvalmiina, tytär näki myös isän herkkyyden ja haavoittuvuuden.
Tuon herkkyyden, jopa herkkähipiäisyyden, Annina Holmberg tunnistaa itsessään. Hänessä on myös samaa impulsiivisuutta. Hän miettii, miten paljon helpompaa elämä olisikaan, jos olisi luonteeltaan rauhallinen viilipytty.
Anninan häissä vuonna 1994 Kalle piti puheen, jossa hän kuvaili, että perheessä on kaksi romantikkoa ja yksi realisti.
”Oli se näinkin, mutta kyllä minä olen perinyt paljon myös äidin käytännöllisyyttä. En ole puhdasverinen romantikko kuten isä, vaan tykkään järjestellä ja organisoida.”
Tyttärellä on yhä tarve puolustaa isäänsä.
”Se kumpuaa suuresta rakkaudesta”, sanoo Annina.
Kun hän kirjoitti isästään taiteilijaelämäkertaa, hän tuskaili, että entä jos hänen rakkautensa paistaa tekstistä läpi.
Sen pitää tulla läpi! huudahti hänen isänsä ystävä, oopperalaulaja Jorma Hynninen.
Kirjaa tehdessään Annina haastatteli kymmeniä isän kollegoja ja ystäviä. Moni muisti Kallen kosketuksen ja katseen – sen, miten keskittynyt ja läsnä hän oli.
”Suuri sydän ja sydämen sivistys olivat isässä ehkä parasta. Hän oli valtavan lämmin ihminen. Se ei ollut kirjaviisautta, vaan hän ajatteli, kehittyi ja kasvoi ihmisenä koko ajan.”
Kirjaa työstäessään Anninalle kirkastui myös se, miten tasa-arvoisesti hänen isänsä suhtautui jokaiseen. Hän kohteli ihmisiä yhtä arvostavasti, olivat he sitten tunnettuja näyttelijöitä tai tekniikan väkeä ja maskeeraajia.
Tasa-arvoinen suhtautuminen ihmisiin heidän asemastaan ja taustastaan riippumatta on Anninasta hienointa, mitä hän isältään oppi.
”Jokainen ihminen on yhtä arvokas. Minä omaksuin tämän ilman, että sitä olisi minulle opetettu. Sitä elettiin.”
Annina vuonna 1968 pikkuprinssinä Tiina Rinteen käsipuolessa Kalle Holmbergin ohjaamassa Rikhard III:ssa. Nimiroolissa Kalevi Kahra. © Tommi Tuomi
Taati ja mamma
Taustastaan ja Ylioppilasteatterivuosistaan huolimatta Annina Holmberg ei lähtenyt vanhempiensa jalanjäljissä teatteriuralle vaan suuntautui kirjallisuuteen. Se tuntui hänestä riittävän väljältä pelikentältä, ja hänhän rakasti kirjoja ja kirjoittamista.
Annina ei koe, että hänellä olisi ollut paineita näyttää isälle, että katso, minustakin tulee jotain suurta. Kyse on siitä, mitkä asiat asettaa etusijalle, hän pohtii.
”Kun sain oman perheen, hoidin lapsia kotona niin pitkään kuin mahdollista. Kirjoitin tuolloin helppoja heppakirjoja salanimellä, koska en pystynyt keskittymään muuhun. Olen joskus miettinyt, että jos olisin valinnut toisin, olisin ehkä saanut aikaan jotain huomionarvoisempaa. Mutta se oli minun oma valintani, ja olen perheestäni hurjan onnellinen ja ylpeä.”
Totta kai hän toivoi, että isä arvostaisi sitä, mitä hän tekee – ja näin olikin. Kalle tuki, kehui ja kannusti kirjailija-tytärtään.
Annina kokee, että parasta, mitä hän antoi vanhemmilleen, olivat lapsenlapset. Irina syntyi vuonna 1998, Mitja 2001 ja Katinka 2002. Kallesta tuli taati ja Ritvasta mamma.
”En olisi uskonut, miten he hurahtavat isovanhemmuuteen. Se oli tosi hurmaavaa. Tuli tunne, että nyt minun ei tarvitse tehdä enää mitään.”
Annina Holmberg käy usein Hietaniemen hautausmaalla. Se oli hänen isänsä Kalle Holmberginkin lempipaikkoja. © Tommi Tuomi
Vanhempien menettäminen
Kuolema vei äidin ensin. Ritva Holmberg kuoli keuhkosyöpään vuonna 2014. Ennen kuolemaansa hän suri sitä, miten Kalle pärjää ilman häntä. Annina Holmberg rauhoitteli äitiään sanomalla, että isästä tulee hänen iltatähtensä. Kyllä hän huolehtii isästä.
Isän yksinäinen selkä äidin hautajaisissa oli Anninasta riipaisevaa katsottavaa. Hän ymmärsi, että vaikka isästä pidettäisiin miten hyvää huolta tahansa, äidin jättämä aukko ei täyttyisi.
Kaksi vuotta myöhemmin Kalle kuoli akuuttiin leukemiaan.
”Lääkäri kuvaili, että leukemia oli veressä piilevä sairaus, joka oli etsinyt ulospääsytietä kuin käärme. Uskon, että suru avasi sen ikkunan.”
Annina vertaa, että hänen äitinsä oli helppo saattohoidettava, koska hän oli niin taistelutahtoinen ja reipas, mutta hänen kuolemansa oli vaikea, koska hän ei halunnut kuolla. Isän kanssa oli toisinpäin: hän oli hankala hoidettava, koska hän ei pystynyt sitoutumaan esimerkiksi laboratoriotutkimuksiin, mutta kuolemaa hän ei pelännyt.
Anninalle isän kuolema oli hirvittävä isku. Hän oli aina ajatellut, että isä eläisi hyvin vanhaksi. Olihan tämä pitkäikäisestä suvusta, terve ja raitis ja kunnostaan huolehtiva.
Molemmat vanhemmat on haudattu Valamon luostarin hautausmaalle. Annina käy heidän haudallaan aina vieraillessaan Valamossa. Isää, äitiä ja tytärtä yhdisti sekin, että kaikki löysivät ortodoksisesta uskonnosta hengellisen kotinsa.
Annina 2-vuotiaana isänsä Kallen sylissä. ”Palloposki”, naurahtaa Annina nyt kuvalleen. © Holmbergin kotialbumi
Riivattu ja siunattu
Ympyrä sulkeutui kaksi vuotta sitten, kun Annina Holmberg muutti miehensä Jarmon ja vielä kotona asuvan Katinkan kanssa Kumpulasta takaisin Töölöön: tuttuun Tunturikadun asuntoon, joka on kuulunut Holmbergeille vuodesta 1977.
Asunto on täynnä kerrostumia, muistoja ja tarinoita. Perheenjäsenet uskovat, että siellä liikkuvat edelleen myös Kalle ja Ritva. Joskus joku näkee kirjavan vaatteen heilahduksen, ja kerran taulu tippui seinältä aivan yllättäen. Annina korostaa, että se ei ole pelottavaa kummittelua, vaan ilmapiiri asunnossa on hyvä ja valoisa.
Töölössä on lähellä kaikki Kallelle rakkaat paikat, jotka ovat Anninallekin tärkeitä: Lapinlahti, Hietaniemen hautausmaa, meri ja tietysti ravintola Elite, jossa Kalle vietti paljon aikaa taiteilijaystäviensä kanssa, mutta jossa myös Annina kävi juhlimassa nuorempana.
Viimeiset vuodet Annina on ollut ”pää pahvilaatikossa” käydessään kirjaansa varten läpi isän jäämistöä: kirjeitä, päiväkirjoja, työhön liittyviä papereita. Hän on kirjoittanut myös äidistään taiteilijaelämäkerran, joka julkaistiin 2017.
Annina miettii, että jollain oudolla tavalla isän – sen kaikista suurimman auktoriteetin – kuolema vapautti hänet kirjoittajana. Hän lisää, että olisi silti ihanaa, jos vanhemmat palaisivat hetkeksi tuonilmaisista ja hän voisi näyttää heille, että tällaista olen tehnyt.
Annina antoi isänsä elämäkerralle nimeksi Riivattu ja siunattu. Onko tytär myös näitä molempia?
”Kyllä minä sen riivaajankin hyvin tunnen, mutta ehdottomasti koen olevani siunattu. Minulla on ollut ihana lapsuudenperhe ja minulla on ihana perhe nyt. Ympärilläni on aina ollut paljon rakkautta.”
Juttu julkaistu ensi kerran Vivan numerossa 9/22.
Ritva ja Kalle Holmberg kuvassa vuodelta 1976.
© Jukka Vatanen/Om-arkisto