Riki Sorsa vuonna 2007: ”En miettinyt pitkään, kun tulin sairauteni kanssa kaapista ulos”

Jaa kaverilleTilaa Seura
"Minulla on positiivinen asenne elämään ja se on auttanut tämän sairauden voittamisessa", Riki Sorsa kertoi vuonna 2007. © Pekka Nieminen/OM-arkisto
Riki Sorsa menehtyi syöpään, jota vastaan taisteli pitkään. Lue koskettava juttu vuodelta 2007. Kurkkusyöpä oli silloin juuri voitettu, mutta Sorsa pelkäsi sen uusiutuvan.

Antaessaan haastattelun Seuralle Riki Sorsa oli parantunut kurkkusyövästä, mutta elämä ei ollut ennallaan. ”Minulta meni ammatti. Luotan siihen, että jotain tapahtuu”, hän kertoi Seuran jutussa. Hän myös pelkäsi, että syöpä uusiutuu.

Villi poika

”Lapsena kävelin melkein päivittäin äidin kanssa Oopperaan, koska äiti, Margaretha von Bahr oli baletissa primaballerina eikä meillä ollut muuta lastenhoitoa. Se talo tuli niin tutuksi. Istuin siellä harjoitussalin nurkassa aamu- ja iltapäiväharjoitukset ja muistan, miten George de Godzinsky säesti tanssijoita. Usein istuin katsomon loosissa vielä illan näytösten ajan. Uskomatonta, että se onnistui. Minä kun olin aika vilkas lapsi.

Vaikka näin äidin usein esiintymislavalla, ei siitä tullut sellaista oloa, että minäkin haluan tuonne. Ehkä se tuntui vain luonnolliselta, että joku esiintyy. Me asuimme Lapinlahdenkadulla. Joka sunnuntai kävin kaverini kanssa elokuvissa ja kotimatkalla leikimme sen elokuvan sankaria, milloin Tarzania, milloin Errol Flynniä. Sattuihan siinä kolhuja. Kerran jäin bussin alle ja kerran raitiovaunun.

Minulla on yksi velipuoli, Robert. Hän jäi Ruotsiin, mutta me kävimme siellä usein kylässä. Olemme edelleen läheisiä. Isällä oli pieni, omalta isältään perimänsä yritys, Merkkikeskus Sorsa. Se oli pieni kultasepän paja, jossa valmistettiin merkkejä ja mitaleita. Olin siellä apupoikana ja opettelin hiomista ja juottamista, mutta minusta ei sitten tullut kultaseppää. Olin siihen liian levoton. Tietysti minusta odotettiin jatkajaa ja totta kai otin siitä paineita.

Kun olin 10-vuotias, me muutimme Lauttasaareen. Vastustin sitä muuttoa. Tunsin itseni niin yksinäiseksi; koulun vaihto oli kova paikka. Yksi Aki kiusasi minua kauheasti. Tunsin Lauttasaaressa entuudestaan vain yhden pojan, Gunun. Hän oli iso kaveri. Pyysin häntä käymään. Gunu antoi sille Akille turpaan, ja sen jälkeen minä sain olla rauhassa. Sen jälkeen olen tapellut kaikki omat tappeluni itse ja samoin sitä ennen. Sillä hetkellä olin vain niin yksin ja epävarma ja tarvitsin kaverin mukaan. En ollut mikään kova tappelija, mutta niitä tappeluita vaan oli.

Olin hirveän villi. Välillä karkasin kotoa ja muutin tädin luo. Minä olin luokassa se, joka oli koko ajan äänessä ja sain kuulla siitä – silloin kun en lentänyt ulos. Koulusta tuli tietysti noottia, mutta meillä oltiin ymmärtäväisiä. Meillä oli sellainen taiteilijaperhe. Jatsi soi ja tanssittiin. Isän paras kaveri oli Jaakko Jahnukainen ja hän järjesti isän steppaamaan tv:n ensimmäiseen viihdeohjelmaan.

Muistan, miten tuskailin yhden joulutodistuksen viemistä kotiin. Tutustuin silloin yhteen uuteen kaveriin niin, että hän otti todistukseni, pudotti sen lumisohjoon ja sotki sen jalallaan maahan. Hän neuvoi, että kerro kotona, että todistus putosi ruuhkassa silloin kun lähdit koulusta ja kaikki ryntäsivät ulos. Sama tarina piti kertoa sitten loman jälkeen koulussa. Tein niin, ja se toimi. Sitä kaveria kutsutaan Ivyksi. Meistä tuli bändikavereita ja olemme hyviä ystäviä vieläkin.”

The Who muutti kaiken

”Vappuna 1967 menin kavereitteni kanssa Jäähalliin katsomaan The Whon konserttia. Se oli käännekohta. Se oli järisyttävä kokemus. Sen jälkeen tiesin, että haluan tehdä juuri sitä: esiintyä rockbändissä. Vielä viikko konsertin jälkeen leijuin ilmassa. Se bändi oli niin rankka. Se soitti lujaa ja hajotti bändikamoja ja heidän vaatteensa olivat suoraan Carnaby Streetiltä. The Whon biiseissä laulettiin sen ajan angsteista. Yksi biisi kertoi masturbaatiosta. Ja se rumpali oli ihan hullu.

Siihen aikaan kaikki halusivat soittaa bändissä. Me perustimme The Zoo -nimisen bändin ja meistä tulikin hyviä. Meidän mielestämme oli suuri vääryys, ettei meistä tehty suurempia juttuja nuorisolehtiin. Minä harjoittelin mikrofonin heiluttamista pään päällä, sellaista mitä olin nähnyt The Whon konsertissa. Monta mikrofonia meni rikki kun treenasin. Meillä oli suuria suunnitelmia ja maailma tuntui olevan avoinna.

Ivy keksi, että mennään ensin Lontooseen, ostetaan sieltä hyvät soittovehkeet ja muutetaan sitten Australiaan. Meillä muilla ei uskallus riittänyt.

Jätin koulun ja menin armeijaan. Sinne tuli miehiä suoraan vankilasta. Silloin tajusin, että koulu pitää sittenkin käydä loppuun. Luin merkonomiksi, mutta lauloin bändeissä koko ajan.

Vuonna 1978 lähdin silloisen vaimoni Krista Mikkolan kanssa Yhdysvaltoihin. Tein demonauhan ja otin sen mukaan. Minulla oli valtava itsevarmuus ja kova halu lyödä läpi laulajana Jenkeissä. Ajattelin kai, että menen jollekin tuottajalle, hakkaan oveen ja annan demon. Sitten he saavat kuvata minua ja minusta tulee rocktähti. Eihän se niin mennyt.

Palasimme Suomeen ja täällä sain levytyssopimuksen. Pian sen jälkeen kun levy oli tullut ulos, oli Suomen euroviisukarsinta. Voitin sen Jim Pembroken tekemällä kappaleella Reggae O.K. Se oli älyttömän hieno juttu. Euroviisuissa Dublinissa se tuli 16:nneksi. Nyt olen huomannut, että Reggae O.K:ta muistellaan kuin se olisi epäonnistunut. Siitähän tuli hitti! Sitä myytiin yli 100 000 kappaletta ympäri Eurooppaa ja se oli kymmenen eri maan Top Ten -listalla. Se soi joka diskossa Espanjasta Lappiin. Kaikki alle 20-vuotiaat rakastivat sitä. Mutta ihmiset unohtavat.

Minä tein sen ison virheen, että en laulanut Reggae O.K:ta loppukilpailuissa englanniksi. Sehän oli kiellettyä ja meidät olisi diskattu, mutta olisimme saaneet paljon julkisuutta. Vielä viisi minuuttia ennen lavalle nousua kysyin kapellimestari Otto Donnerilta, vedänkö biisin englanniksi. Hän vastasi, että et, koska meidän pitää vielä mennä kotiin.

Ennen sitä Dublinin kisaa kysyin levy-yhtiöltä, että milloin lähdemme Eurooppaan tekemään pr-kiertuetta. He vastasivat, että ei täältä noin vaan lähdetä, mennään vain jos pyydetään. He sössivät kaiken. Markkinointi oli niin lapsenkengissä.

Tein pari vuotta älyttömästi töitä, oli melkein 200 keikkaa vuodessa. Se avioliitto Kristan kanssa meni sitten siinä vauhdissa. Se oli klassinen tilanne, ei oikein riittänyt aikaa. Mutta me olemme pysyneet hyvinä ystävinä ja nykyään asumme naapureina.”

Avoimuus heijastuu takaisin

”Minulla on positiivinen asenne elämään ja se on auttanut tämän sairauden voittamisessa. Olen muutenkin aina uskonut, että pärjään, kun vaan teen niin kuin sydän sanoo.

Minun elämäni muuttui täysin kun saimme vaimoni Barbin kanssa poikamme. Minulle tuli ensimmäistä kertaa elämässäni vastuuntuntoa. Siihen asti olin vaan mennyt, laulanut ja juhlinut. Vuotta ennen Rassen syntymää meille oli ollut tulossa kolmoset. Muutimme Espooseen sitä varten, että olisi tilaa lapsille – ja sitten se raskaus meni kesken.

Tulin yhdeltä keikalta kotiin kolme kuukautta sen jälkeen, ja huomasin, että meillä oli vielä kaikki tavarat purkamattomina muuttolaatikoissa. Silloin tajusin, että jotain täytyy tehdä. Järjestin saman tien asiat niin, että pääsimme muuttamaan takaisin Helsinkiin. Pidimme vähän vapaata, menimme Roomaan ja siellä teimme Rassen. Puolitoista vuotta Rasmuksen syntymän jälkeen syntyi Rufus.

En miettinyt pitkään, kun tulin sairauteni kanssa kaapista ulos. Se tieto levisi vuosi sitten tähän aikaan. Annoin sitten pari haastattelua ja niin minusta tuli Suomen julkisesti sairas. Sen jälkeen Barbi ehdotti, että pitäisin blogia nettisivuillani. Ajattelin, että mikä ettei. Siitä on tullut yksi minun elämäni hienoimmista jutuista.

Ihmiset ottivat avosylin vastaan ja olen saanut uskomattoman määrän palautetta. 99-prosenttia viesteistä ei näy blogissa, koska ihmiset haluavat kirjoittaa tarinansa yksityisesti. Sieltä tulee tarinoita elävästä elämästä, erittäin kovia juttuja selviytymisestä ja ei-selviytymisestä. Loppuvuodesta kuulin, että siellä oli käynyt yli 100 000 kävijää. Olen itse voinut antaa muille paljon, kun he ovat nähneet, että tuokin laulaja sairastui ja selvisi siitä. Samalla olen kertonut rehellisesti, miltä minusta oikeasti tuntuu.

Se avoimuus heijastuu takaisin. Ihmiset kirjoittavat minulle, mitä he ovat tunteneet kun ovat kuulleet laulujani ja miten minun esiintymiseni on koskettanut heitä. Nyt saan sitä palautetta, jota olen aina kaivannut.”

Kaulaan ilmestyi patti

”Vein äidin viime vuoden tammikuussa lääkäriin ja näytin samalla lääkärille kaulassani olevaa pattia. Sain antibiootit, mutta patti ei lähtenyt parissa viikossa. Toiselta lääkäriltä sain lähetteen nenä-, korva- ja kurkkuklinikalle. Siellä patista imaistiin neulanäyte. Meni pari viikkoa ja sairaalasta soitettiin, että tulkaa yhdessä vaimonne kanssa kuulemaan tuloksia. Minä arvasin jo silloin.

Se syöpä oli nielussa. Ensin leikattiin nielurisat pois, sitten otettiin kaikki paikatut hampaat – kaikki yhdellä kertaa! Suuni oli ihan rikki ennen kuin hoito edes alkoi. Arvaa, olinko kiitollinen, ettei etuhampaita ole paikattu. Vatsaan sain ravintoletkun. Aloin kutsua sitä peg-letkua Peggyksi, tyttökaveriksi. Sen kautta kaadoin nestemäisen ruoan suoraan vatsalaukkuun muutaman kerran päivässä.

Suhde Peggyn kanssa päättyi vasta loppuvuodesta. Silloin alussa sädehoitoa varten tehtiin naamari. Ne hoitajattaret pitivät kädestäni kiinni, kun minua alkoi itkettää. He olivat niin ihania, he olivat kavereita. Vaimoni uskoi minuun, samoin 85- vuotias äitini. He olivat varmoja, että selviän tästä.

Isäni kuoli syöpään samassa sairaalassa vuosia sitten. Tuntui pahalta mennä siihen samaan paikkaan.”

Ammatti meni

”Voi sanoa, että sain lottovoiton, kun selvisin syövästä. Toisaalta sylkirauhaset tuhoutuivat hoidoissa, ja suu kuivuu niin, etten pysty laulamaan. Minulta meni ammatti. Luotan siihen, että jotain tapahtuu. Haluaisin hirveän mielelläni tehdä töitä, joko taiteitten parissa tai jotain yhteiskunnallista. Haluaisin välittää sitä sanomaa, että tästäkin voi selvitä.

Tänä vuonna tulee 20 vuotta siitä, kun menimme Barbin kanssa naimisiin. Meillä on kymmenen vuotta ikäeroa. Enää se ei tunnu paljolta. Kun meistä julkaistiin ensimmäiset yhteiset kuvat lehdissä, niin kaverit kysyivät minulta, että onko tuo tyttö pikkusiskoni.

Rasmus täytti tammikuussa 18 vuotta ja Rufus on 16. He eivät seuraa minun jälkiäni ammattiin – onneksi. Rasse tosin haluaisi isona vain surffailla, mutta olen sanonut, että minä en sitten voi rahoittaa sitä.”

Pelkään, että syöpä uusiutuu

”Vuosi sitten tuotin omakustanteena singlen Sun haltuus annan sydämein. Se jäi täysin tämän sairauden jalkoihin. Ihmiset kuulivat sitä kuitenkin radioasemilta ja alkoivat kysellä, mutta sitä ei saa ostettua mistään. Vanha ystäväni Hasse Rautio Naxos-levyyhtiöstä päätti, että kootaan balladilevy ja laitetaan se siinä ulos. Haltuus annan lauluni 18 balladia, ilmestyy huhtikuun lopulla. Tuo, Sun haltuus annan sydämein, ei ole tunnustus naiselle eikä Jumalalle, mutta sen voi kokea itse kukin niin kuin haluaa.

Levyllä on toinenkin ennen julkaisematon laulu Maailma on lapsen. Se on Lasse Mårtensonin sävellys ja siinä on Junnu Vainion sanat. Esitin sen Junnun muistokonsertissa muutama vuosi sitten. Silloin Jaakko Salo harjoitutti sen ja meillä oli puhetta, että tehdään se joskus yhdessä levylle. Sitten Jaakko kuoli. Nyt me löysimme sen vanhan nauhoituksen.

Syöpä on sellainen sairaus, ettei siitä koskaan oikein parane. Vaikka olisi virallisesti terve, sitä pelkää, että se uusiutuu. Monille tutuille on käynytkin niin. Luulivat vielä syksyllä, että ovat parantuneet.”

—————————————————————-

Juttu on alunperin julkaistu Seurassa 14-15/2007

X