Samae Koskinen: ”Olen vihannut itseäni tarpeeksi”

Jaa artikkeliTilaa Seura
Samae Koskinen julkaisi juuri Hillitön elämä -nimisen levyn. © Pekka Nieminen
Synkän ja itsetuhoisen nuoruuden viettänyt laulaja Samae Koskinen, 38, juhlii tänä päivänä elämän hyviä asioita.

Pelkään

kaikkea ja koko ajan. Minut on oikeastaan kasvatettu pelkäämään maailmaa. Koko taiteellinen urani perustuu siihen, että olen luonut henkilön, joka ei pelkää mitään. Lauluja laulava ja niitä tekevä Samae Koskinen on oma ihannekuvani, eräänlainen alter ego.

Iän myötä olen oppinut heikkouteni ja vahvuuteni. Toivon, ettei oma poikani joudu pelkäämään niin paljon kuin minä. Minulle kerrottiin lapsena systemaattisesti, että maailma on hirveä paikka, täynnä hirveitä ihmisiä. Ajattelen kuitenkin jokaisen kohtaamani uuden tyypin olevan lähtökohtaisesti hyvä ihminen niin kauan, kunnes toisin todistetaan.

Tunnustan,

että esiintymistaitoni oli nuorena olematon. Muistan, kun pidin lukiossa äidinkielen tunnilla kirjaesitelmää Tuntemattomasta sotilaasta. Naamani alkoi nykiä ja krampata niin paljon, että minun piti keskeyttää esitelmä.

Artistina olen tietysti suurennuslasin alla. Kai tämä on jonkinlaista masokismia, mutta olen myös halunnut haastaa omia pelkojani, ja löysin musiikista keinon ilmaista itseäni.

Nukun

liikaa. Nykyään minun ei tarvitse kuin mennä sänkyyn ja lukea hetki kirjaa niin nukahdan. Nuorempana minulla oli univaikeuksia. Kärsin lukioikäisenä pahasta paniikkihäiriöstä enkä nukkunut välttämättä silmäystäkään moneen yöhön. Sellaisessa tilassa menee aika nopeasti kuutamolle.

Unilääkkeisiin en ole koskaan turvautunut. Olen kaikkien lääkkeiden suhteen tosi varovainen. En syö tulehduskipulääkkeitäkään. Kyse ei ole kovistelusta, mutta minulle kynnys ottaa Burana on paljon isompi kuin kärsiä hammassärystä. Ehkä yksi syy on se, että olen elämäni aikana todistanut monen kaverini kemikalisoineen itsensä hajalle.

Koen

onnistuneeni oman poikani kanssa siinä, että en hirveästi etukäteen funtsi, miten hänellä elämässä käy. Ainoa mitä hänelle voin lopulta tarjota, on turvallinen koti ja läsnäolo. Kaksikymppisenä hän voi olla heroinisti tai opiskelija Olarissa – minulla ei ole siihen lopulta vaikutusvaltaa.

Poikani on jo pitkään lauleskellut mukanani. Hän tykkää tällä hetkellä hardcore punkista tosi paljon. Pojan lempibändejä ovat Minor Threat ja Diskelmä. Ramonesin Blitzkrieg Bopin sanat hän osaa jo ulkoa. Toisaalta taas Robin ja Kikattava Kakkiainen pitävät hänet tässä päivässä.

Rakastan

juomaa, ruokaa, vaimoani, lastani ja koiraamme. Olemme olleet vaimoni Hennan kanssa naimisissa yhdeksän vuotta. Minä olen meidän perheen kokki. Vaimoni vihaa jopa kaupassa käymistä.

Yritimme kerran vaihtaa rooleja kuukaudeksi, mutta söimme kahden viikon jälkeen pelkkää pakastepizzaa. Olen ollut kasvissyöjä 22 vuotta ja tämän kesän suurin oivallukseni on ollut kukkakaalin raastaminen.

Tunnustan,

että olen vihannut itseäni tarpeeksi. Elämme ulkonäkökeskeisessä maailmassa, mutta en jaksa enää välittää siitä, jos vatsaani on tullut pari kiloa lisää. Olen tuntenut koko ikäni olevani hirviömäinen läskikasa, joka ei ansaitse olla edes olemassa. Olen ollut joskus valmis jopa riistämään itseltäni hengen.

Parikymppisenä ajatukseni olivat aika synkät ja elämäni oli hyvin näköalatonta. Niiden vuosien takia käsivarteni ovat tänä päivänä tatuoidut. Ne peittävät lukuisia viiltojälkiä ja röökillä poltettuja arpia.

Kipu oli siihen aikaan tapani testata, olinko enää olemassa ja tunsinko ylipäänsä mitään. Halu elää oli siinä kohtaa hyvin ohut.

Haluaisin palata ajassa taaksepäin ja sanoa sille nuorelle tyypille, että ei ole mitään hätää. Anna mennä vain, kohta vähän helpottaa. En tiedä oliko se säkää vai luonteenlujuutta, että minulle kävi ihan hyvin. Vaikka eihän tämä tarina vielä lopussa ole. En ole vielä tehnyt rauhaa itseni kanssa, mutta rauhanpiippu on jo kaivettu esiin. Juhlin mieluummin elämän hyviä asioita kuin dokumentoin pahoja.

Ennustan,

että 40-vuotiaana olen esikoiskirjailija. Sain niin hyvää palautetta kirjoittamastani luvusta Miten lauluni syntyvät -kirjaan, että olen ajatellut kirjoittaa romaanin. Annan itselleni vielä kaksi kuukautta aikaa funtsia asiaa, sitten teen päätöksen kirjasta.

Kaikella rakkaudella esimerkiksi Kauko Röyhkää ja Jouni Hynystä kohtaan, mutta musiikki ja kirjallisuus eivät ole välttämättä yhdistyneet vielä ihan hirveän hyvin. Itse näen esikoisromaanini tietysti Knausgårdin tyyppisenä, syväluotaavana teoksena. Luulen, 40-vuotiaana teen myös uutta musiikkia.

X