Sami Jauhojärvi otti opiksi vastoinkäymisistä: ”Kuvittelin, että olin voittamaton ja kuolematon”

Jaa artikkeliLähetä vinkki
© Tiia Ahjotuli
Entinen huippuhiihtäjä Sami Jauhojärvi on kamppaillut suorittamispakon kanssa aktiiviuransa jälkeen. Kovaan työntekoon kasvatettu Jauhojärvi pyrkii kasvattamaan omista lapsistaan tolkun ihmisiä.

Sami Jauhojärvi osallistui Nelosen Erikoisjoukot-tv-ohjelmaan kokeillakseen, ”vieläkö hänestä on johonkin”. Taustalla oli tietynlainen epävarmuuden tunne urheilu-uran lopettamisen jälkeen.

”Ohjelman myötä löysin ­kilpailuviettini, joka ei ­juuri muuten tule näkyviin. Minulla ei ole esimerkiksi enää ­mitään urheilullisia tavoitteita. ­Siltä puolelta liekki on jo sammunut”, Sami Jauhojärvi kertoo.

”Luulin, että suorittaminen loppuisi uran mukana”

”Kovasta kunnosta irti päästäminen ei ole ollut helppoa. Kilpauran lopettamisen jälkeen vuonna 2017 minulla jäi ensimmäisen kesän ja syksyn ajaksi kierrokset ­päälle. ­Minun piti suorittaa koko ajan. En vain pystynyt olemaan paikoillani, ja pidin ­itseni kovassa kunnossa.

Perusjuoksulenkki oli pari­kymmentä kilometriä, rullahiihtolenkki kolmisenkymmentä tai enemmän. Katsoin tietysti koko ajan kelloa ja vahtasin sykettä sekä analysoin ­jokaisen potkun ja työnnön.

Luulin, että suorittaminen loppuisi uran mukana, mutta edelleen hiihtämään lähtiessäni mietin, menikö nyt oikein. Kykyä tehdä asioita samalla ­tasolla kuin urheilu-uran aikana minulla ei vain enää ole. Fyysiset ominaisuuteni ovat väistämättä heikentyneet.”

”Jotain vanhaa ja perinteistä pitää kuitenkin säilyttää”

”Olen aina tykännyt tehdä ja touhuta. Vanhempani opettivat, että mitä enemmän tekee töitä, sitä parempi ihminen on. Se ajatus on myös synnyinseutuni alueen eli Tornionjokilaakson ja Lapin perintöä.

Minuun on juurrutettu ­vahva ajatus, että pojista tehdään miehiä työnteolla. Itse en ole juurruttanut sitä eteenpäin omiin poikiini – ainakaan vielä. Yhteiskunta on muuttunut siitä, kun olin itse ­lapsi. Paljon oli asioita, jotka ­olivat ­hyvin, mutta vielä enemmän on ­asioita, jotka ovat ­hyvin nyt.

Jotain vanhaa ja perinteistä pitää kuitenkin säilyttää. ­Kyllä meillä lapset saavat oppia ­tekemään töitä, mutta heistä ei samalla tavalla koulita miehiä työnteolla.

En kokenut kasvatustani mitenkään rankaksi. Auktoriteettinen se kyllä oli, mutta olen erittäin tyytyväinen siitä kasvatuksesta, jonka sain. Kyllä minua on myös rakastettu.

Isäni oli töissä rajavartijana. Rajan tuntumassa kasvaminen oli turvallista. Asuin elämäni ensimmäiset 8,5 vuotta valvotulla alueella, ja arkea elettiin kylä kasvattaa -meiningillä.

Auktoriteettikammoa minulla ei ole, mutta saatan joskus kyseenalaistaa asioita. Niin tein Erikoisjoukoissakin. Urheilijauran päättymisen jälkeen silmäni ovat auenneet ­sille, että oma näkemys ei välttämättä aina ole ­ainoa ­oikea näkemys. Se on ollut hyvä oppi.”

”Annoin liikaa valtaa tunteelle”

”Harjoittelun suhteen olisi ollut hyvä kuunnella järkeä useammin uran aikana. Hyvä esimerkki oli 2009 elokuu. Matkustin viikossa noin kaksi päivää, treenasin normaalit määrät sekä kilpailin lisäksi noin pari kertaa viikossa.

Kuvittelin, että olin voittamaton ja kuolematon – kunnes koitti marraskuu 2009. Annoin liikaa valtaa tunteelle, mikä syrjäytti järjen. Lopputulos oli se, että Vancouverin olympialaisissa ei tullut tulosta. Otin siitä opikseni.”

”Lapset muuttavat paljon”

”Lopetin hiihtourani huhti­kuussa 2017. Vasta marraskuussa aloin pärjätä ensimmäisen kerran normaalin ­ihmisen ruoka-annoksella niin, ettei ruoan jälkeen jäänyt jatkuva nälkä.

Haluan pitää itseni edelleen hyvässä kunnossa toimintakykyni ja tulevaisuuteni ­kannalta. ­Kurinalaisesta ruokava­liosta luovuin jo ­silloin, kun esikoisemme oli noin nelivuotias.

Jos lapsi suostuu syömään vain kuivaa ohraa, riisiä, ­kanaa ja kasviksia, silloin on jotakin pielessä. Minun piti jättää kaikkein tiukin ruokavalio, jota noudatin noin kahden vuoden ajan. Olihan se helppoa, yksinkertaista ja toimivaa, mutta lapset muuttavat paljon.

Elämä urheilun ulkopuolella on helppoa, vaikka siinäkin on omat haasteensa näin yrittäjänä ja perheenisänä. Tänä päivänä pääpaino elämässäni on kokonaisuuden ja perheen kalenterin hallinnassa. Sitä on pitänyt opetella.

Vaimoni Lauran ­kanssa olemme olleet yhdessä jo ­reilu parikymmentä vuotta. ­Siinä ajassa oppii kohtuullisen ­hyvin toisen tuntemaan. Lasten kasvatuksessa pyrimme siihen, että heistä tulee ihan tolkun ihmisiä.”

X