Orpotytöstä tuli taidekeräilijä – taide lohdutti Sara Hildénia sydänsurujen keskellä

Jaa artikkeliLähetä vinkki
Sara Hildénin taidemuseon avajaiset olivat merkkitapaus Tampereella vuonna 1979. © lehtikuva
Sara Hildén nousi ryysyistä rikkauksiin ja keräsi yhden Suomen merkittävimmistä taidekokoelmista. Mutta kuka hän oikein oli?

Museo on harmaata betonia, 1970-luvulla rakennettu. Se seisoo Särkänniemessä Näsinneulan juurella.

Pääovella on varjoisa syvennys. Harva se päivä nainen istui siinä tai sisällä aulassa pyörätuolissaan; siististi kammattuna, usein lempisuunnittelijansa Vuokko Nurmesniemen vaatteissa. Hän oli jo yli 80-vuotias. Parkinsonin tauti oli vienyt liikuntakyvyn ja puurouttanut puheen, mutta älyyn se ei ollut koskenut.

Nainen tykkäsi tarkkailla museokävijöitä ja kuunnella heitä. Välillä hän pyysi henkilökuntaa työntämään hänet katsomaan jotakin mieleistään teosta, vaikkapa Paul Delvaux´n maalausta nimeltä Kesä.

Harva tunnisti iäkkään rouvan, vaikka hänen nimensä lukee museon seinässä kissankokoisin kirjaimin: Sara Hildénin taidemuseo.

”Meiltä kysytään edelleen joka päivä, kuka oli Sara Hildén”, kertoo museomestari Tapio Leponiemi.

Liikenainen ja taiteenkerääjä Sara Hildén (1905–1993) ei eläessään antanut yhtäkään kunnollista henkilöhaastattelua. Ehkä siksikin hän on jäänyt suurelle yleisölle tuntemattomaksi. Kolme vuotta sitten ilmestyi ensimmäinen laajempi esitys Hildénin elämästä, Pia Andellin dokumentti Mesenaatti. Ystävät ja tuttavat kuvaavat siinä Hildéniä kovin ristiriitaisin adjektiivein, kuten määrätietoinen, ystävällinen, pelottava ja antelias.

Ehkä on helpointa todeta kuin taidemuseon ensimmäinen johtaja Timo Vuorikoski:

”Oli monta Saraa.”

Itseoppinut orpo

Sara Hildén oli alkuperäiseltä nimeltään Saara Hilden. Nelitoistavuotiaana hän joutui lähtemään Torisevan torpasta Lempäälästä pitkin tietä. Äiti oli juuri kuollut, torppari-äidinisä pari vuotta aiemmin, isä jo tyttären ollessa kymmenvuotias.

Tyttö suuntasi Tampereelle, missä hän asui 1920-luvun alussa eri tuttavaperheiden luona toimitellen erilaisia askareita. Parikymppisenä hän päätyi Puku-Aitan myyjättäreksi. Liikkeen omistaneet kansakoulunopettajat toivat työntekijälleen luettavaksi sopivaksi katsomaansa kirjallisuutta – nuoren naisen kun olisi hyvä sivistää itseään. Lukemiseen oli myyjättärellä useimmiten myös kosolti aikaa, sillä kauppa kävi pula-aikana huonosti.

Vain muutaman vuoden kansakoulua käyneelle Hildénille lukemisesta tuli elämänmittainen koulu. Hänellä oli loppuun asti voimakas itsensä sivistämisen tarve.

Hildén työskenteli Puku-Aitassa kymmenen vuotta ja sen jälkeen vaateliikkeissä Porissa, Turussa ja Helsingissä. Tuolloin hän oli jo muuttanut nimensä kirjoitusasun hienommalta kalskahtavaan muotoon.

Hildénin työhön myyjättärenä oltiin tyytyväisiä, sillä hän eteni 1930–40 -luvun vaihteessa vaatemyymälän esimieheksi Tampereelle. Hän ansaitsi jo varsin hyvin ja tutustui kaupungin kulttuuripiireihin – köyhä orpo oli tehnyt melkoisen luokkanousun.

Mutta nelikymppisenä Hildénin elämä vasta mullistuikin: hän tapasi taidemaalari Erik Enrothin, avioitui ja perusti oman vaateliikkeen.

Sara Hildén rakastui – ja rikastui.

Häikäilemätön liikenainen

Ensimmäisen vaateliikkeensä Sara Hildén perusti 1950-luvun alussa. Myöhemmin liikkeitä oli useita, yksi Lahdessakin. Ne olivat erikoistuneet takkeihin ja kävelypukuihin. Sotien jälkeen vaatekauppa kävi, ja Hildén pyrki hankkimaan liikkeisiinsä uusimmat mallit, joita ei saanut muualta.

Hildénillä oli yrittäjänä tiettyjä periaatteita. Hän ei ottanut lainaa ja maksoi mieluiten käteisellä – alennuksen vuoksi. Työntekijöitä kohtaan hän oli hyvin vaativa. Hän oli kova tinkimään ja tarvittaessa häikäilemätön. Siitä liikkuu paljon tarinoita.

Aira Samulin johti 1950-luvulla Helsingissä vaatetehdasta, joka valmisti muun muassa suosittuja kääntötakkeja. Aamuseitsemältä, kun ompelijat tulivat töihin, tehtaan rappusilla saattoi odottaa eräs vaatekauppias Tampereelta, joka oli matkustanut pääkaupunkiin aamuyön ensimmäisellä junalla.

Kun Samulin tuli töihin myöhemmin aamulla, hän saattoi vain todeta, että rouva Hildén oli jo lähtenyt paluumatkalle mukanaan haluamansa vaatteet – olivat ne sitten kenen tahansa tilaamia.

”Ei siinä kukaan mahtanut mitään. Sara käytti mitä keinoja vaan”, Samulin sanoo. ”Häntä sanottiin Atomi-Saraksi. Atomipommihan oli juuri keksitty.”

Hildénin toiminta oli ehkä röyhkeää, mutta hän oli toisaalta tärkeä asiakas, ja Samulin pysyi hänen kanssaan hyvissä väleissä.

Tampereella tarinoita Hildénin otteista kerrotaan vielä enemmän. Sanotaan esimerkiksi, ettei hänen muotitalostaan päässyt kukaan ostamatta ulos. Timo Vuorikoski toteaa, että Sara Hildén on jo siinä määrin muuttunut legendaksi, että osa tarinoista elää omaa elämäänsä.

Sama koskee juttuja, joita kerrotaan Sara Hildénin ja Erik Enrothin avioliitosta.

Rakkaudessa haavoitettu

Kun Sara Hildén tapasi Erik Enrothin vuonna 1945, hän rakastui sekä mieheen että tämän taiteeseen. Enrothia pidetään Suomen sodanjälkeisen ekspressionismin keskeisenä edustajana.

Hildén oli jo 40-vuotias ja 12 vuotta Enrothia vanhempi. Hän alkoi tukea Enrothia kaikin tavoin tämän maalaustyössä, osti tarvikkeita ja järjesti työskentelytilan, myöhemmin maksoi opintomatkoja ulkomaille. Pariskunta teki sopimuksen: Hildén mahdollistaa Enrothin maalaamisen ja saa vastineeksi kaikki tämän maalaamat taulut.

Tällaisesta asetelmasta syntyy helposti käsitys, että kyseessä oli jonkinlainen molemminpuolinen hyöty-, jopa hyväksikäyttösuhde.

”Mutta kyllä se oli rakkautta, parhaina aikoina syvä kiintymyssuhde. On sanottu, että Sara loi kultaisen häkin, jota Erik sitten eri keinoin pakeni, mutta ei se ollut niin yksiselitteistä”, sanoo näytelmäkirjailija Pirjo-Riitta Tähti.

Tähden kirjoittama ja Maarit Pyökärin ohjaama näytelmä Sara ja Erik tulee ensi-iltaan Tampereen Työväen Teatterissa 30. elokuuta. Näytelmä keskittyy pariskunnan rakkaustarinaan.

Enroth oli tuottelias taiteilija, mutta sortui välillä alkoholiin. Ne eivät olleet mitään pieniä päiväkännejä vaan totaalisia irtiottoja. Hildén yritti vahtia miehensä juomista, saattoi jopa lukita tämän sisälle ilman vaatteita. Timo Vuorikoski muistuttaa, että molemmat olivat kuitenkin myös erittäin kovia tekemään töitä ja jatkuvasti stressaantuneita.

Kotirapussaan Enroth tapasi lopulta toisen naisen, jonka perässä hän muutti Helsinkiin ja perusti perheen.

Vuonna 1962 päättyneen avioliiton loppunäytös käytiin oikeudessa, jonne Enroth haastoi Hildénin sen jälkeen, kun häneltä oli evätty omien teostensa valokuvaaminen. Korkein oikeus totesi 1975, että Enrothilla olisi ollut oikeus päästä maalaamiensa teosten luo, vaikka ne olivatkin avioeron yhteydessä perustetun Hildénin säätiön omistuksessa.

Enrothia päätös ei enää hyödyttänyt, sillä hän oli kuollut edellisvuonna.

Se, ettei Sara Hildén antanut Erik Enrothin edes valokuvata omia taulujaan, ei voi olla kertomatta siitä, miten syvästi ero oli loukannut hänen tunteitaan. Eikä rakkaus tainnut kokonaan hiipua koskaan.

”Erikin kuva oli vielä sairaalassakin Saran yöpöydällä ainoana esineenä”, Timo Vuorikoski kertoo.

Taiteen rakastaja

Rakkaus Erik Enrothiin teki Sara Hildénistä taiteen rakastajan, mutta vasta avioero teki hänestä keräilijän. Ateneumin apulaisintendentti E. J. Vehmas ehdotti eron jälkeen Hildénille keräilijäksi ryhtymistä – se täyttäisi tyhjäksi jääneen tilan elämässä.

Aluksi Hildénin ostamat taulut talletettiin Ateneumiin, ja taideostot tehtiin museon asiantuntijoiden avulla. Hildén suorastaan ravasi Pariisissa ja yhdisti työmatkoillaan vaate- ja taidehankinnat.

Tinkimisestä hän ei tinkinyt taideostoissaankaan. Esimerkiksi Henry Mooren veistoksen Hildén osti pilkkahinnalla. Se on yksi kokoelman merkittävimmistä töistä; muita ovat esimerkiksi Picasson kollaasi sekä kokoelman arvokkain teos, Francis Baconin maalaus. Suomalaisten modernistien töistä kokoelmassa on erittäin kattava otos 1960-70-luvuilta.

Hildénin unelma omasta museosta toteutui 1970-luvulla, jolloin hänen hankkimansa teokset siirrettiin Tampereelle.

Sara Hildénin taidemuseon nykyinen johtaja Päivi Loimaala toteaa, että Hildénin kokoelma on yksi merkittävimmistä modernin taiteen kokoelmista Suomessa, ehkä merkittävin. Kokoelmassa on nyt noin 5 000 teosta.

Tänä kesänä yleisö on rynnännyt museoon: Ron Mueckin eläviltä ihmisiltä näyttävät veistokset ovat vetäneet jo 60 000 kävijää. Kävijämäärä on näyttänyt toteen yhä selvemmin, että museo kaipaa joko laajennusta tai siirtämistä uusiin tiloihin. Jälkimmäistä puoltaa niin säätiön hallitus kuin museon johtokunta.

Museon rakentaminen juuri Särkänniemeen oli alun perin Sara Hildénin oma toive: paikka Näsijärven rannalla on kaunis ja taiteilijoidenkin ylistämä. Mutta se on myös syrjässä keskustasta, ja museo on jäänyt huimasti kasvaneen huvipuiston varjoon.

Bisnesnaisena ja taiteen rakastajana Hildén kyllä ymmärtäisi, että on muutoksen aika.

Lähteitä: Pia Andell: Mesenaatti. Dokumentti, Suomi 2013.
Timo Vuorikoski: Mesenaatin muotokuva. Sara Hildénin taidemuseon julkaisuja, 1994.

X