Sodan pitkät jäljet – Millaista on kirjoittaa ylisukupolvisista traumoista, kirjailija Riitta Jalonen?

Jaa kaverilleTilaa Seura
Riitta Jalonen sanoo, että oman suvun tarinasta oli mahdollista kirjoittaa vasta nyt, tässä iässä. ”Ihminen kasvaa kohti omaa tarinaansa ajan myötä, vuosien karttuessa.”
Riitta Jalonen sanoo, että oman suvun tarinasta oli mahdollista kirjoittaa vasta nyt, tässä iässä. ”Ihminen kasvaa kohti omaa tarinaansa ajan myötä, vuosien karttuessa.” © Pekka Nieminen / Otavamedia
Tanssikaa! on Riitta Jalosen 13. romaani. Siinä tanssitaan niin, että kengänkoroista jää lattiaan kolo. Mutta korkojen kopinan taustalla on kirjailijan suvun traaginen tarina.

Kirjailija Riitta Jalonen kirjoittaa romaaninsa ensin käsin, ja siirtää ne sitten tietokoneelle. Millaista oli kirjoittaa ylisukupolvisista traumoista ja oman suvun tarinasta?

Kirjailija Riitta Jalonen, olet omistanut Tanssikaa! -romaanisi muun muassa sodassa edesmenneille enoillesi. Romaanin tarinassa kerrot kuolleista enoista, joiden muistoksi tanssitaan. Musiikki soi niin lujaa, että se kuuluu naapuriin asti. Mikä on romaanissa tarun ja toden suhde?

Romaanissa on kohta, jossa päähenkilö Elisabeth käy pikkutyttönä vanhempiensa kanssa Teuvan sankarihautausmaalla, ja äiti luettelee sodassa kuolleitten veljiensä nimet. Kun he lähtevät hautausmaalta pois, tytöstä tuntuu kuin enot olisivat perheen mukana autossa, että heidät on haettu kotiin. Se on romaanin ydinkohta, ja niin on todellisuudessa minulle tapahtunut. Meillä kotona on myös tanssittu. Mutta tarinan tanssijat, nämä Aunet ja Anterot ovat fiktiivisiä hahmoja.

Minun tapani kirjoittaa on fiktiivinen, en pystyisi kopioimaan elämää suoraan. Sanoisin, että tässä romaanissa fakta ja fiktio kuuluvat orgaanisesti, elimellisesti yhteen.

Yksi romaanin kiinnostavimmista henkilöistä on Viljam, alkujaan orpo karjalaispoika, mutta nyt jo vanha mies. Miten hänen hahmonsa on syntynyt?

Hän on minustakin kiinnostava henkilö. Pidän Viljamista paljon, hän on niin lämmin ihminen. Viljam on romaanissa jo vanha mies, mutta mielessäni on häivähtänyt, että hänessä saattaa olla ulkomaalaistaustaista pikkupoikaa, joka asui lapsuudessani meillä vuosia. Olen myös miettinyt, että Viljamin hahmoon on voinut sekoittua omaa isääni, joka oli orpo. Mutta usein en itsekään tiedä, mistä henkilöhahmoni syntyvät.

Tarinassa on monta aikatasoa, ja lukija saa olla tarkkana, missä vaiheessa tarinassa milloinkin ollaan. Romaani on hieman arvoituksellinen, ehkä jopa hieman vaikea.

Ystäväni, filosofi Johannes Ojansuu lähetti minulle romaania lukiessaan tekstiviestin: ”Luen sitä edestakaisin, enkä millään malttaisi lopettaa.”

Mietin, että tarkoittaako vaikeus ehkä sitä, että tätä romaania pitääkin lukea edestakaisin. Sitten tuli helpotuksen olo, kun oivalsin, että sitä voi lukea edestakaisin, koska siinä on ajatuksia, kiteytymiä. Itseäni miellyttää romaanin epilogi, koska se on niin totta: Emme vanhene silmissä vaan sydämessä, mutta onneksi tunteista puhtaita meistä ei koskaan tule.

Kirjailija Riitta Jalonen kertoi toimittaja Marja-Terttu Yli-Sirniölle, että hän kirjoittaa romaaninsa ensin käsin, ja siirtää ne sitten tietokoneelle.

Kirjailija Riitta Jalonen kertoi toimittaja Marja-Terttu Yli-Sirniölle, että hän kirjoittaa romaaninsa ensin käsin, ja siirtää ne sitten tietokoneelle. © Pekka Nieminen / Otavamedia

Kirjoitat tosiaan pysähdyttävän kauniita ja hiottuja lauseita. Syntyvätkö ne helposti vai kehitteletkö niitä pitkään?

Olen harjoitellut kirjoittamista runoja kirjoittamalla, ja se näkyy romaanieni kielessä, uskoisin. Luulinkin pitkään, että olen runoilija, vaikken ole runoja julkaissut. Jotkut lauseet tulevat mieleen kuin sähköisku, ja on kiire kirjoittaa ne ylös. Kauniitten lauseitten avulla pystyy käsittelemään vaikeita asioita, koska ne tulevat siedettäviksi sekä itselleni että lukijalle.

Talvisodan syttymisestä tuli tänä syksynä 80 vuotta. Sodan yhteydessä puhutaan paljon ylisukupolvisista traumoista, ja niistähän tässä romaanissa myös on kyse.

Niin, sodan jäljet ovat todella pitkät ja monen ikäiseni trauma. Olen saanut tästä paljon palautetta. Näitä ylisukupolvisia traumoja kuvatessani minulle on yhä enemmän vahvistunut käsitys, että kirjailija on sijainen. Tarkoitan, että olen lukijan sijainen, kun kerron omista kokemuksistani. Toisaalta olen itseni sijainen, koska sijoitan itsestäni paljon päähenkilöön ja tarinaan.

Romaanin kertoja on perinyt edellisiltä sukupolvilta etunimensä, punaiset hiuksensa ja kuolleen äitinsä muotokuvan. Näinkö esivanhempamme elävät meissä?

Kun romaanin tytär perii äidin kuoleman jälkeen tämän muotokuvan, se alkaa ikään kuin puhua hänelle. Muotokuvassa on mukana tuonpuoleisen ja tämänpuoleisen välinen liike, jotain salaperäistä.

Oma äitini elää edelleen. Äidistäni on myös tehty muotokuva, jossa hänellä on yllään juuri sen väriset vaatteet kuin kuvaan romaanissa. Olen käyttänyt romaanissa kolmea äidin vanhasta muistikirjasta poimimaani muistoa. Yhdessä niistä hän vie veljille kirjettä, jossa on lähtökäsky rintamalle.

Artikkeli on julkaistu ensi kerran Viva-lehdessä 12/19.

Lue myös: Kuin parsisi sukkaa umpeen – Marjalle sota oli kuin salaisuus: ”Sota jäi mustaksi aukoksi, josta ei saanut puhua”

Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti

X