Sonja Lumme sai perinnöksi äidiltään suuren aarteensa – sekä sen tärkeimmän: ”Sain äidiltä vahvan naisen mallin”

Jaa artikkeliTilaa Seura
Sonja Lumme peri äidiltään tärkeimmät arvonsa: kiltteyden, ystävällisyyden ja rehellisyyden. ”En kykene edes valkoisiin valheisiin.”
Sonja Lumme peri äidiltään tärkeimmät arvonsa: kiltteyden, ystävällisyyden ja rehellisyyden. ”En kykene edes valkoisiin valheisiin.” © Tommi Tuomi / Otavamedia
Laulaja Sonja Lummen äiti kuoli 16 vuotta sitten, mutta Sonja ajattelee häntä yhä päivittäin. Lapsuuden kasvihuoneessa äidin opit painuivat otolliseen maaperään. Sonja sai äidiltä perinnöksi paljon muutakin kuin suuren aarteensa: pussillisen kylvämättä jääneitä siemeniä.

Nainen asetti kätensä korviksi ja matki löntystävää kävelyä. Hän yritti elein selittää laulaja Sonja Lumpeelle, mitä tomaatin siementen venäjänkielinen nimi Mishka Kosolapyy tarkoitti.

”Iso, kömpelö karhu”, Sonja Lumme päätteli.

Hän oli ostoksilla torilla Tallinnassa, josta oli ennenkin löytänyt harvinaisuuksia alkavalle kasvikaudelle. Karhutomaattien siemenet eivät jääneet ainoiksi hankinnoiksi.

”Ostin samalta reissulta käsilaukun ja kengät, mutta siemeniin meni niitä enemmän rahaa.”

Sonjan rakkaus tomaatteihin sai alkunsa lapsuudenkodin kasvihuoneessa. Sen seinämien sisällä oli taianomainen maailma, missä tuoksui multa, oli aina lämmin ja hän sai Marita-äidin jakamattoman huomion.

”Minua kiehtoi myös ajatus oman ruoan kasvattamisesta”, Sonja Lumme kertoo.

Puutarhainnostus ei ole ainoa perintö, jonka äiti tyttärelleen jätti.

”Se oli meidän kahden yhteinen maailma”

Isä oli varatuomari ja jäi eläkkeelle Närpiön vallesmannina. Äidin työmaa oli kotona, sillä lapsia oli seitsemän. Oman kasvihuoneen ja puutarhan sato oli tärkeä osa suuren perheen ruokapöydän antimista.

Sonja on sisarusparven toiseksi nuorin ja ainoa, joka viihtyi äidin seurana kasvihuoneessa.

”Se oli meidän kahden yhteinen maailma.”

Kristiinankaupungissa olleen kodin pihapiirissä viljeltiin porkkanoitakin, mutta äiti nautti eniten tomaattien, kurkkujen, melonien ja viinirypäleiden viljelystä kasvihuoneessa.

”Hän oli armoitettu viherpeukalo, joka sai kaiken kasvamaan.”

Äidillä oli kauaskantoista viisautta. Sonja sai touhuta kasvien parissa oman kiinnostuksensa mukaisesti.

”Hän ei koskaan pakottanut minua kitkemään selkä kivistäen, vaan hoiti ikävät asiat itse. Sain vain nauttia, viljelyyn ei liittynyt mitään kielteistä. Se oli varmasti yksi syy siihen, että harrastus jatkui aikuisenakin.”

Sonjan kokeiluilla ei ollut aina suotuisia seurauksia. Kerran hän riipi pellon laidalta kasvaneista, hyvänmakuisista maultaan mieleisistä suolaheinistä kouransa täyteen siemeniä, jotka kylvi kotipihan kasvimaalle.

”Äiti joutui kitkemään niitä vielä kymmenen vuotta sen jälkeen, kun olin jo muuttanut pois kotoa.”

Kristiinankaupungin tyttö voitti 15-vuotiaana laulukilpailun

Kasvihuoneen opit Sonja Lumme tunsi jo varhain, että tulee elättämään itsensä laulajana. 15-vuotiaana hän voitti laulukilpailun, jonka palkinnoksi sai levytyssopimuksen ja kiinnityksen Kirkan kesäkiertueelle. Hän olisi lopettanut koulun, mutta suostui äidin ehdottamaan kompromissiin ja muutti Kaustisille käydäkseen musiikkilukion.

”Ikäpolvensa edustajana äiti ei osannut kuvitella, että voisin elättää itseni kevyen musiikin laulajana. Hän toivoi minulle turvallista elämää, ammattia, joka antaisi leivän.”

Lukukausien aikana Sonja pääsi käymään kotona vain muutaman kerran. Äiti ei valittanut ikäväänsä, siitä ovat kertoneet sisarukset vasta jälkeenpäin.

”Jos olisin tiennyt äidin kaipaavan minua, olisin ehkä keskeyttänyt opinnot. Äiti ei ollut itsekäs, vaan ajatteli aina ensin meitä lapsiaan.”

Sonjan saapuessa kotiin äiti tarttui häntä kädestä ja johdatti kasvihuoneelle. Tapa jatkui äidin kuolemaan saakka.

”Ensin katsottiin kasvit, sitten istuttiin juttelemassa pari tuntia. Lämpimässä, kaukana kavala maailma -tunnelmassa oli luontevaa käydä läpi kaikkea mahdollista. Ei ollut muita korvia kuulemassa.”

Pikkutyttönä Sonja Lumme marjasti ja sienesti äidin kanssa. ”En ole mikään puiden halailija, mutta metsässä tunnen, miten ikiaikainen elämä virtaa jalkojeni alla juurissa ja sienirihmastoissa. Se antaa virtaa.”

Pikkutyttönä Sonja Lumme marjasti ja sienesti äidin kanssa. ”En ole mikään puiden halailija, mutta metsässä tunnen, miten ikiaikainen elämä virtaa jalkojeni alla juurissa ja sienirihmastoissa. Se antaa virtaa.” Tommi Tuomi / Otavamedia

Keskustelut olivat yhtä tärkeitä molemmille. Elämänohjeita äiti ei koskaan tuputtanut.

”Äiti opetti esimerkillään.”

Pienenä Sonja seurasi, kuinka äiti kantoi valtavia kirjapinoja kirjastosta kotiin ja odotti, että olisi tarpeeksi vanha päästääkseen itsekin lainaamaan.

”Perin äidiltä tiedonjanon ja opin, että kiinnostus eri asioita kohtaan on hyvä juttu.”

Kaveri äiti ei halunnut olla.

”Hän otti vastuunsa vanhempana ja oli sellainen, jonka puoleen saatoin kääntyä. Minulla on ollut turvalliset vanhemmat. Se on antanut uskallusta tehdä asioita sen sijaan, että olisin jäänyt nyhjäämään.”

”Sonjan käsiin annan vaikka henkeni”

1990-luvun alussa äiti astui puutarhatöissä ruosteiseen naulaan. Sen seurauksena hän sairastui vakavasti ja oli lähellä kuolemaa.

”Se oli ensimmäinen kerta, jolloin jouduin valmistautumaan siihen, että hänelle voi käydä huonosti.”

Sonja Lumme palasi lapsuudenkotiinsa äitiä hoitamaan ja oli mukana sairaalakäynneillä.

”On hyvä, että sinulla on oma hoitaja, äidille sanottiin. Äiti vastasi, että kun itse tekee, saa sellaisen kuin haluaa.”

Hän sanoi myös: ”Sonjan käsiin annan vaikka henkeni.”

Niin hän lopulta tekikin.

Sonjan äidillä todettiin syöpä vuoden 2003 vaihteessa ja elinajaksi ennustettiin 1,5 vuotta. Kun Sonja seuraavan vuoden pääsiäisenä meni käymään, äiti ei enää kyennyt tulemaan vastaan ovelle.

Äiti ei halunnut sairaalaan, vaan Sonjan luokseen häntä hoitamaan.

”Tunsin, että tehtäväni oli täyttää hänen toiveensa. Olihan hänkin täyttänyt aika monta minun toiveistani elämänsä aikana.”

Hoitovastuu oli ympärivuorokautinen. Äidin hengitys meni öisin tukkoon puolentoista tunnin välein ja hän tarvitsi sen avaamiseen apua.

”Äiti oli valvonut öitään minun kanssani, kun olin pieni. Oli vuoroni tehdä samoin hänen kanssaan.”

Rankkaa se oli.

”Kun hoitaa lasta, on tie ylöspäin. Äidin kanssa jokainen päivä oli luopumista. Olen ihminen, joka joskus menee vaikka läpi harmaan kiven. Oli vaikea ymmärtää, että lähestyvän kuoleman edessä olen voimaton.”

Sonja ei pidä itseään sankarina.

”Sankari oli äiti, joka kesti kaiken valittamatta. En nähnyt hänen koskaan itkevän sairauttaan tai lähestyvää kuolemaa.”

Kuolemasta puhumista ei vältelty. Usein apuna oli huumori.

Kerran äiti alkoi suunnitella uutuustomaatin kasvattamista seuraavana kesänä. Sitten hän tokaisi: ”Ai niin, en voikaan, koska silloin olen jo kuollut.”

Äidin kasvattamat taimet olivat osa surutyötä

Äiti kuitenkin kylvi tomaatin siemeniä vielä viimeisenä keväänään.

”Hän ajatteli sinnittelevänsä kesän yli, sillä niin kauan kuin oli elämää, oli toivoa.”

Kun äiti kuoli huhtikuun puolivälissä 2004, Sonja vei taimet kotiinsa ja kasvatti ne aikuisiksi omassa kasvihuoneessaan.

”Se oli osa surutyötä. Muuta siitä kesästä en juuri muistakaan.”

Viimeisinä päivinään äiti mietti, mitä tapahtuu kuoleman jälkeen. Jos on taivas, toivon, että siellä on kasvihuone ja kissoja, hän sanoi.

Sonjan on vaikea kuvitella elämää kuoleman jälkeen.

”Mutta uskon, että äidin henki elää muistoissani. Ajattelen häntä joka päivä, ja silloin tällöin ailahtaa mielessä, että minäpäs soitan äidille.”

Äiti on usein Sonjan unissakin.

”Ikävä kyllä hän on niissä sairaana. Ehkä en ole vieläkään käsitellyt hänen kuolemaansa kokonaan. Sen sijaan valveilla muistelen vain ihania asioita.”

Helmikuun lopulla Sonja Lumme kylvi ensimmäiset siemenet tätä kesää varten.

Helmikuun lopulla Sonja Lumme kylvi ensimmäiset siemenet tätä kesää varten. Tommi Tuomi / Otavamedia

Aarteet – äidin kylvämättä jääneeet siemenet

Poikkeuksellisen lämmin talvi on ollut Sonjalle kuin ikuinen maaliskuu. Jo tammikuussa teki mieli kylvää ensimmäiset tomaatin siemenet, mutta hän malttoi mielensä helmikuun lopulle saakka.

Kun hän 70-luvulla tutki siemenluetteloita yhdessä äidin kanssa, valikoima ei ollut laaja. Nyt lajikkeita on kasvamassa reilut 50 erilaista. Vuodesta toiseen istutettavia vakiolajikkeita on viitisentoista, loput vaihtelevat ja mukana on aina Mishka Kosolapyyn kaltaisia uutuuksia.

Sonjan vasemman käden nimettömässä oman vihkisormuksen seurana ovat äidin kihla- ja vihkisormukset. Hänellä ovat yhä tallessa myös äidiltä kylvämättä jääneet siemenet pusseissa, joihin äiti oli kauniilla käsialallaan kirjoittanut lajikkeen nimen.

”Ne ovat aarteitani, joita en voi heittää pois.”

Vahvan naisen malli

Vähän aikaa sitten Sonjan aviopuoliso Arne Nylander kiinnitti taimipöydän päälle uusia kasvivaloja ja kysyi Sonjalta, mille korkeudelle ne piti asentaa.
Sonja turvautui äidin neuvoon.

”Jos äiti ei tiennyt vastausta, hän sanoi, että ’odota vähän, minä mietin hetken’. Se on hyvä neuvo. Katastrofia ei tapahdu, vaikka otan 10 minuutin aikalisän ja mietin ennen kuin ryntään tekemään jotain.”

Ohje on hyväksi Sonjan temperamentille.

”Olen kärsimätön ihminen, haluaisin tehdä kaiken kiireellä, nyt ja heti. Minua on kasvattanut puutarha. Siellä mitään ei tapahdu nopeasti. Viisi vuotta on lyhyt aika, kun katsoo puiden, pensaiden ja perennojen kasvua.”

Äiti kehotti myös kysymään, jos ei tiedä jotain.

”Aina on joku viisaampi, joka osaa kertoa.”

Äidin elämän yksi tragedia oli se, ettei hänellä ollut mahdollisuutta opiskella. Se tai kotiäitiys ei silti estänyt häntä toteuttamasta itseään ja käyttämästä lahjojaan.

”Äiti teki mitä tahansa. Hän teki piirustukset omakotitaloomme, ja hyvä siitä tulikin. Suuri perheemme ruokaili äidin veistämän pirttipöydän ääressä. Se on niin tukeva, että kestäisi varmasti ydinsodankin. Sain äidiltä sellaisen mallin, että kaikki on mahdollista. Vahvan naisen mallin.”

Pää kylmänä

Arjessa Sonjan vahvuutena on hyvä ongelmanratkaisukyky ja erinomainen kriisinhallinta.

”Ongelmien eskaloituessa rauhoitan itseni tietoisesti ja koetan keskittyä vain käsillä olevan asian ratkaisuun.”

Sonja kertoo esimerkin parin vuoden takaa. Hän pilkkoi jouluaatonaattona myöhään illalla isoa juuriselleriä aaton uunijuureksia varten vastikään hankkimallaan huippuveitsellä ja viilsi vahingossa pikkurillin pään irti. Vuolaasti verta valuen hän herätti miehensä ja pyysi viemään päivystykseen.

”Ennen lähtöä etsin puuttuvan palasen mukaani ja pyysin Arnea vielä huuhtelemaan veitsen.”

Sormi jäi lopulta muutaman millin lyhyemmäksi kuin toinen pikkurilli, mutta parani lähes entiselleen.

Kuvausvaatteet: farkut ja pusero By Pias Haaga, takki Muotikuu, saappaat Zio Aleksanterinkatu.

Artikkeli on julkaistu ensi kerran Viva-lehdessä 4/20.

Lue myös: Laulaja Sonja Lumme kuvaa itseään realistiksi: ”En ikinä ajattele, miksi juuri minä – miksi en yhtä hyvin minä?”

Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti

X