Sonja Lummen isoveli katosi haaksirikossa – Laivatragedia jäi mysteeriksi, joka sai perheen vaikenemaan surusta: ”Halusin pärjätä itseni ja äitini vuoksi”

Sonja Lummen isoveli Stefan katosi merellä, kun rahtialus M/S Irma upposi. Katoaminen oli perheen kipukohta, jota ei koskaan käsitelty yhdessä.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Sonja Lummen perhe ei kaihtanut merta Stefanin katoamisen jälkeen. ”Kävin isän kanssa kalastamassa ja nostamassa verkkoja kovallakin tuulella. Äidistäkään ei tullut ylisuojelevaista, mutta hän joutui varmasti taistelemaan siitä itsensä kanssa.” Kuva: Pekka Nieminen/Otavamedia

Sonja Lummen isoveli Stefan katosi merellä, kun rahtialus M/S Irma upposi. Katoaminen oli perheen kipukohta, jota ei koskaan käsitelty yhdessä.
Teksti: Pirjo Kemppinen

Mitä hänestä olisi tullut? Minkälaisen elämän hän olisi elänyt? Olisiko hän saanut lapsia Kysymykset risteilivät laulaja Sonja Lummen, 58, mielessä, kun hän katseli Ahvenanmeren aalloilla keinuvaa seppelettä.

Oli 17. syyskuuta. Aurinko paistoi, mutta avomerellä tuuli oli kolea. Meren monet kasvot, vihaisetkin, oli helppo kuvitella.

Sonjan mieltä sävähdytti ajatus:

”Tämä oli viimeinen maisema, jonka hän näki.”

Sonjan isoveli Stefan katosi rahtialus M/S Irman mukana lokakuussa vuonna 1968. Hän oli vain 16-vuotias. Perheen äiti odotti kuolemaansa asti poikansa palaavan. Mysteeri jätti pysyvät jälkensä Sonjaankin.

Alus löydettiin vuosi sitten, 21. toukokuuta. Sonja ja hänen sisaruksensa saivat vihdoin jättää jäähyväiset veljelleen. Tarina ei kuitenkaan ole vielä päättynyt.

Viimeinen Stefanista otettu kuva laitettiin myös muisto­seppeleeseen.

Viimeinen Stefanista otettu kuva laitettiin myös muisto­seppeleeseen. Kuva: Lummen kotialbumi

Haleista harmaantunut

Urkupilli. Sellaiseksi Sonja hymyillen kutsuu kuvassa pituusjärjestykseen asettautunutta sisarusparveaan. Stefan oli seitsemästä kolmanneksi vanhin, Sonja toiseksi nuorin.

Vuosi kuvan oton jälkeen, kansalaiskoulun päätyttyä Stefan lähti töihin merille.

”Se oli siihen aikaan tavallista. Nuoret miehet halusivat seikkailla ja merillä sai kohtalaisen hyvää palkkaa.”

Vanhemmat eivät vastustelleet. Kotiin ei jäädä metsittymään, kuten äiti ilmaisi.

Sonja muistaa isoveljen rasavillinä ja nauravaisena. Kilttinäkin. Eräältä reissultaan Stefan toi Sonjalle tuliaisiksi valkoisen nallen. Se oli samankokoinen kuin tuolloin viisivuotias Sonja.

”Monta kertaa olen miettinyt, että oli nuorella miehellä selittelemistä, kun pienessä hytissä kuljetti mukanaan isoa nallea.”

Nalle on yhä tallessa. Se on kulkenut Sonjan mukana yli 50 vuotta.

”Se on hieman haleista harmaantunut, mutta yhä tärkeä.”

Stefan on kuvassa vasemmalta kolmantena ja Sonja toiseksi viimeisenä paimentamassa parven kuopusta.

Seitsikon neljä vanhinta syntyivät neljän vuoden aikana ja olivat kuvanotto­hetkellä 13-, 14-, 15- ja 16-vuotiaat, nuorimmat puolestaan 1,5-, 4- ja 8-vuotiaat. Stefan on kuvassa vasemmalta kolmantena ja Sonja toiseksi viimeisenä paimentamassa parven kuopusta. Kuva: Lummen kotialbumi

Kuva piirongin päällä

Syksy 1968 oli Sonjalle jännittävää aikaa, sillä hän oli juuri aloittanut koulun. Isompien sisarusten tekemisiin ei riittänyt mielenkiintoa. Sitä paitsi oli tavallista, että he kulkivat omia menojaan.

Stefan oli puolimatruusina rahtialus M/S Irmalla. Alus oli lähtenyt aamupäivällä 24. lokakuuta antrasiittilastissa Liettuan Klaipedasta kohti Raumaa, jonne sen piti saapua vajaata kahta vuorokautta myöhemmin, lauantaiaamuna 26.10. kello 7. Lastinpurkajat olivat kuitenkin turhaan määräaikana Rauman satamassa. M/S Irma ei koskaan saapunut perille.

Sonjalla ei ole selkeitä mielikuvia laivan ja Stefanin katoamista seuranneista päivistä.

”Muistan vain sen, että äiti itki ja piirongin päälle ilmestyi Stefanin kuva.”

Koska kyse oli katoamisesta, toivo ja usko elivät pitkään. Ei ollut varmuutta kuolemasta eikä ruumista, jota haudata.

”Äiti ei koskaan lakannut odottamasta Stefania kotiin.”

Lapsena Sonjakin takertui toivoon.

”Pienen tytön päässä risteili monia mielikuvia siitä, miten Stefan oli pelastautunut jollekin saarelle ja palaisi joskus kotiin.”

Ääneen ajatuksista ei puhuttu. Surustakin vaiettiin. Stefan oli perheessä läsnä vain piirongin päällä kuvana, jonka vieressä paloi usein kynttilä.

”Stefanin katoaminen ei ollut kielletty aihe, mutta se oli kipukohta, jota ei haluttu tai kyetty käsittelemään. Se oli myös vanhempieni ikäpolven tapa, ei valitettu, vaan yksityiset surut ja murheet kärsittiin itsekseen. Ehkä me lapset yritimme vaikenemalla suojella vanhempia.”

Lapsen oli vaikea käsittää äidin tuskan mittavuutta.

”Pienenä mietin, että meitä on kuitenkin vielä kuusi jäljellä, mutta äiti yhä vain suree. Emmekö me kelpaa?”

Varttuessaan hän ymmärsi, ettei yksi voinut korvata toista.

”Tunnen valtavaa empatiaa lu­kiessani ventovieraistakin, jotka ovat menettäneet lapsensa tai läheisensä. Tiedän, kuinka musertava tuska voi olla. Silti en voi kuvitellakaan, mitä kaikkea äiti joutui käymään läpi menettäessään Stefanin.”

Sonjan veljen vaimon tekemässä seppeleessä oli Stefanista sama kuva kuin kodin piirongin päällä. 

Sonjan veljen vaimon tekemässä seppeleessä oli Stefanista sama kuva kuin kodin piirongin päällä. Sisarukset kirjoittivat mukaan myös henkilökohtaiset terveisensä. Jäähyväisten päätteeksi seppele upotettiin meren pohjaan hylyn kohdalla.

Nimi hautakivessä

Jos aviomies, näyttelijä Arne Nylander ei saavu iltanäytöksestä suurin piirtein sovittuun aikaan, huoli alkaa kalvaa Sonjaa raskaasti.

”Minulla on pysyvä pelko siitä, että menetän rakkaitani. Stefanin katoaminen järkytti perusturvallisuuden tunnettani, uskoani elämään. Tajusin, että kuka tahansa saattaa lähteä ja ihan milloin vain. Lähtijä voi olla myös lapsi tai nuori ja viereltä voi lähteä sisko tai veli. Kukaan ei ole turvassa eikä kohtalo perustu oikeudenmukaisuuteen.”

Sonja ei ikinä ajattele, miksi juuri hän, vaan miksi ei yhtä hyvin hän.

”Ajatustapa on voinut periytyä äidiltä. Kokemansa jälkeen hänestä tuli enemmän kuin realisti, sillä pessimisti ei pety.”

Sonjan muistot äidistä ovat lämpimät. Äiti oli huumorintajuinen, hauska ja nokkela. Sisaruskatraan vanhin, Paula, on kuitenkin sanonut: ”Olisittepa tunteneet äidin ennen Stefanin poismenoa.”

”Ehkä hänestä katosi jonkinlainen elämänilo Stefanin mukana.”

Kun Sonjan äidillä todettiin syöpä vuoden 2003 vaihteessa, hän kieltäytyi hoidoista. Elinajaksi ennustettiin 1,5 vuotta ja se toteutui. Viimeiset kolme viikkoa Sonja oli hänen kanssaan ympäri vuorokauden.

”Kerran ehdotin, että jos vielä koitettaisiin jotain keinoa.”

Vastaus oli paljonpuhuva.

”Kun Stefan meni, huomasin, ettei Jumalan kanssa käydä kauppaa”, äiti sanoi.

”Kun Stefan meni, huomasin, ettei Jumalan kanssa käydä kauppaa”, äiti sanoi.

Äidin kuoleman jälkeen selvisi, ettei hän ollut antanut julistaa poikaansa kuolleeksi. Viimeisinä hetkinään hän kuitenkin antoi luvan kaiverruttaa omaan, tulevaan hautakiveensä myös Stefanin nimen. Koska tarkkaa kuolinpäivää ei ollut tiedossa, Hiittisten hautausmaalla olevassa kivessä lukee ”katosi merellä 25.–26.10.1968.

Kun äitiä ei enää ollut, sisarukset alkoivat puhua kadonneesta veljestään. Lopulta he pääsivät myös hyvästelemään hänet.

Pienestä pitäen Sonja yritti olla aiheuttamatta äidille enempää huolta ja surua kuin tämä oli jo kokenut.

Pienestä pitäen Sonja yritti olla aiheuttamatta äidille enempää huolta ja surua kuin tämä oli jo kokenut. ”Laulajanakin halusin pärjätä paitsi itseni, myös äitini vuoksi.” Kuva: Pekka Nieminen / Otavamedia

Vastauksia vailla

Kun M/S Irman katoamisesta oli kulunut 50 vuotta, järjestettiin Porvoossa muistotilaisuus, johon Sonjakin osallistui.

”Silloin aloin kiinnostua siitä, mitä kaikkea Stefanin katoamiseen liittyi.”

Vanhoja lehtijuttuja lukiessa syntyi kysymyksiä. Miksi alusta ei ilmoitettu kadonneeksi ja ryhdytty etsimään jo lauantaina tai viimeistään sunnuntaina, vaan vasta kaksi vuorokautta myöhemmin, maanantaina 28.10.? Aluksen aikataulussakin tuntui olevan epätarkkuuksia. Kun etsintöjä vihdoin tehtiin, löydettiin pelastuslautalta kuoliaaksi jäätynyt perämies ja toisaalta rikkoutunut pelastusvene. Olisiko laivasta voinut poistua useampikin miehistön jäsen?

”Olisiko Stefan pelastunut, jos hälytys olisi tehty ja etsinnät aloitettu heti? Kauheinta on ajatella, että haverin jälkeen joku olisikin ollut elossa eikä kukaan etsinyt?”

Aluksen etsintä keskeytettiin huonon sään vuoksi jo parin viikon kuluttua. Sitä oli määrä jatkaa keväällä, mutta niin ei tapahtunut. Porvoossa kirjatun meriselityksen mukaan laiva oli ajanut karille ja uponnut.

”Sehän ei ole totta.”

Tiedossa ei ole, miksi Irma upposi. Huhuja on paljon. Aikanaan puhuttiin sukellusveneistä ja vedenalaisista miinoista. Sonja uskoo aluksen löytäneiden tavoin haverin olleen monen tekijän summa. Huonokuntoisten lastiluukkujen pettäminen ja siksi kovassa myrskyssä ruumaan päässyt vesi olivat varmasti yhdessä pääasiallinen syy uppoamiseen.

M/S Irman katoamisen 50-vuotispäivä oli saanut myös dokumentaristi Mikael Martikaisen kiinnostumaan tapahtumista. Hän kokosi ryhmän etsimään alusta. Se herätti Sonjassa ristiriitaisia tunteita.

”Olisi hyvä tietää, mitä todella tapahtui. Mutta miten suhtautuisin mahdollisiin löytöihin?”

Puhelin soi vuosi sitten, 21.5., kun Sonja oli sulkemassa matkalaukkuaan ja lähdössä Turkuun laivakeikalle. Sisko kertoi, että Irma oli löydetty Ahvenanmereltä 23 meripeninkulmaa Uudenkaupungin Isokarista länteen päin.

Seuraavien päivien aikana Sonja tuijotti merta laivan kannella. Ajatukset olivat hämmentyneet.

”Reitti Turusta Tukholmaan risteää sitä reittiä, jota Irmakin aikanaan kulki. Olin samoilla vesillä.”

Syyskuussa Sonja sisaruksineen kävi laskemassa muistoseppeleen hylyn löytymispaikalla.

”Jätimme jäähyväiset, joihin aikaisemmin ei ollut mahdollisuutta.”

Meren mahdin äärellä ajatukset kulkivat Stefanin viimeisiin hetkiin.

”Pienenä tyttönä kauhistutti ajatus hukkumisesta. Kuinka paljon Stefania pelotti? Kuinka paljon 16-vuotias poika ikävöi sillä hetkellä äitiään?”

Sonja tunsi myös kiitollisuutta siitä, etteivät vanhemmat olleet enää elossa ja joutuneet uudestaan käymään läpi samoja ajatuksia.

”Olin myös onnellinen siitä, että sain jakaa sen hetken sisarusteni kanssa.”

Vuonna 2007 Sonja julkaisi laulun Päättymätön tarina, joka on omistettu Stefanille.

Vuonna 2007 Sonja julkaisi laulun Päättymätön tarina, joka on omistettu Stefanille. Kuva: Pekka Nieminen / Otavamedia

Päättymätön tarina

”Toivon niin, että löysit sen silloin, sen mitä etsit mielin palavin. Takaisin mä ootin sua illoin, niin turhaan, sen tiesin kuitenkin. Olet päättymätön tarina, meri rannaton. Olet laulu, joka soimaan jäänyt on.”

Sonja työsti vuosikausia Stefanille omistamaansa laulua Päättymätön tarina, jonka hän julkaisi vuonna 2007. Hän on esittänyt sitä vain harvoin, mutta lauloi sen, kun muistoseppele laskettiin.

”Laulu kertoo siitä, mitä olisin halunnut sanoa veljelleni: toivon, että hän sai seikkailunsa ja paljon enemmän. Että kaikki oli lopun arvoista.”

Meri on ollut Stefanin hauta yli 50 vuoden ajan. Kun Ahvenanmaan viranomaiset tutkivat hylyn, selviää, löytyykö sieltä hänen tai muiden aluksessa olleiden jäänteitä.

Muihinkin avoimiin kysymyksiin saadaan ehkä vastaus.

”Stefanin elämä jäi kesken ja hän vain katosi. Ehkä päättymätön tarina vihdoin joiltain osin saa loppunsa.”

Lue myös: Helenin isä katosi rahtialus m/s Irman haaksirikossa – Hylyn löytyminen 51 vuotta myöhemmin on pieni ihme

Lue myös: Sonja Lumme sai perinnöksi äidiltään suuren aarteensa – sekä sen tärkeimmän: ”Sain äidiltä vahvan naisen mallin”

Kuvausvaatteet: valkoinen pusero ja takki By Pias Haaga, paita Maranello Woman Korkeavuorenkatu ja farkut Showroom Wegge.

X