Stalinin vainot koituivat Anna Soudakovan isoisän läheisten kohtaloksi – Perhe muutti Neuvostoliiton romahdettua Suomeen
Anna Soudakovan isoisä menetti Stalinin vainoissa vanhempansa ja isosiskonsa. Neuvostoliiton romahdettua perhe muutti Suomeen. Naapurimaa tuntui Soudakovasta kuin toiselta planeetalta.
Anna Soudakovan perhe muutti Turkuun 1990-luvun alussa. Pikkutytölle Suomi näyttäytyi lumisena ja vapaana satumaana, mutta vanhemmat polvet kamppailivat kieliongelmien, työllistymisvaikeuksien ja venäläisiin kohdistuvien ennakkoluulojen kanssa.
Kirjailija Anna Soudakova ottaa vieraat vastaan aurinkoisessa Nauvon satamassa. Perheen kesäpaikka on idyllinen, mutta kun 8-vuotias Anna muutti perheensä mukana Turkuun vuonna 1991, heidät sijoitettiin Lausteen lähiöön.
Ajatus suvun tarinan kirjoittamisesta kirjaksi oli elänyt Soudakovan, 37, mielessä pitkään. Kun isoisä kuoli, syntyi tyhjiö, jota oli pakko alkaa täyttää. Mitä männyt näkevät (Atena) on fiktiota, mutta perustuu tositapahtumiin.
Ylisukupolviset traumat voi karkeasti jakaa kahteen luokkaan: joko kokemuksia siirretään eteenpäin tai niistä vaietaan. Soudakovan isoisä valitsi ensimmäisen tien.
”Uskon, että tapahtumat olivat papalle niin tärkeitä, ettei hän halunnut niiden unohtuvan. Olin myös lapsesta asti kova kyselemään.”
Lähihistoriaa avattiin toki pikkuhiljaa, yhdessä puuhaillessa ja lapsen kehitysvaiheet huomioon ottaen. Soudakova muistaa olleensa 5-vuotias, kun isoisä kertoi, että tällä on ollut joskus isosisko ja vanhemmat, jotka ovat kadonneet.
Vuotta myöhemmin isoisä sai virallisen tiedon vanhempiensa teloituksesta. Soudakova muistaa sen yhä, koska se oli ensimmäinen ja ainoa kerta, kun hän näki papan itkevän.
Eräänä yönä vuonna 1936 perheen oveen oli koputettu, ja kaksi mustapukuista miestä vei tuolloin 5-vuotiaan leningradilaispojan isän mennessään. Joitain päiviä myöhemmin salainen poliisi haki myös äidin luokkahuoneesta, jossa tämä oli aloittamassa maantiedon oppituntia.
Niin Stalinin Neuvostoliitossa kadottiin. Kuka tahansa saattoi ilmiantaa kenet tahansa, eikä mitään todellista saati laillista syytä tarvittu.
Vainojen uhreja uskottiin olevan jopa kymmeniä miljoonia, mutta pieninkin arvio on 4–5 miljoonaa kuollutta. Pidätettyjä, karkotettuja, vainottuja ja vankileireille toimitettuja on moninkertainen määrä.
Lapsuuden Neuvostoliitosta puuttuivat värit
Neuvostoyhteiskunnassa, kuten kaikissa totalitaarisissa valtioissa, jatkuvan tarkkailun ja mielivallan alla eläminen oli omiaan luomaan pelkoa, epäluottamusta, vaikenemista ja kykyä luovia virallisen todellisuuden ulkopuolella.
Soudakovan isoisä oli kirjoittanut vainoja käsitteleviä poliittisia runoja aiemminkin, mutta Suomessa hän alkoi ajatella, että asiat on saatava muidenkin tietoon.
Annan muistot Neuvostoliitosta ovat lapsuudesta ja siksi sellaisia kuin hyvän lapsuuden muistot usein: lämpimiä kesäpäiviä maaseudulla, leikkimistä taiteilijaisän työhuoneella ja onnellista yhdessäoloa läheisten ja ystävien kesken.
Yksi kuitenkin puuttuu: värit.
”Harmaus ja haaleus vallitsevat, kun muistelen niitä aikoja.”
Presidentti Mauno Koivisto sanoi keväällä 1990, että inkerinsuomalaisia ja muita suomensukuisia Neuvostoliiton kansalaisia kohdellaan Suomessa paluumuuttajina. Ilmoitus käynnisti muuttoliikkeen, jonka tuloksena Suomeen muutti 25 vuoden aikana arviolta 30 000–35 000 henkilöä.
Soudakovan äidillä ja isoäidillä on suomalaisia sukujuuria, ja he kävivät jo neuvostoaikoina Pietarissa (silloisessa Leningradissa) Inkeri-liiton suomen kielen ja kulttuurin kursseilla. Koiviston ilmoituksen jälkeen muuttoliike voimistui nopeasti, koska romahtavassa valtiossa kaupoissa ei ollut ruokaa eikä ihmisillä enää työpaikkoja tai tuloja.
Osa muuttajista sopeutui paremmin ja osa huonommin, mutta kaikille muutos oli valtava. Anna-tytöstä tuntui kuin hän olisi tullut toiselle planeetalle, ei naapurimaahan. 90-luvun alussa Turussakin oli marraskuussa hanki, ja maa näytti valkealta sadulta. Pietarin jälkeen jo se, että 8-vuotias sai leikkiä pihoilla ja lähimetsissä sekä kulkea koulumatkat itsenäisesti, oli vapautta.
Soudakovan pietarilaiskoulussa oli opetettu suomea, mutta käytännössä hän siirtyi vain irtosanojen varassa suoraan tavalliselle luokalle. Kieli tarttui nopeasti, kun oli pakko.
Maahanmuuton muutokset
Aikuisille paluumuuttajille kieli oli hankalampi, samoin muutos omassa ammatti- ja sosiaalisessa asemassa. Etenkin korkeakoulutetuilla oli vaikeaa, ja Soudakovan kuvataideopettaja-äitikin oli alkuun töissä kalatehtaalla ja siivoojana. Äiti ja isoäiti myös jännittivät pitkään kantaväestön kanssa keskustelua, taiteilijaisä päästeli vapaammin menemään.
Venäläisten vieroksunta eli ”ryssäviha” istuu suomalaisissa sota- ja historiakokemusten vuoksi sitkeässä. Anna Soudakovan mukaan sitä esiintyi etenkin alkuun, kun Suomessa ei juuri ollut maahanmuuttajia.
”Turussa vietnamilaisvähemmistö oli oikeastaan ainoa, ja lama-aika kiristi asenteita lisää. Etenkin vanhemmat sukupolvet kokivat meidät vihollisiksi ja valloittajiksi, mutta omat vanhempani taisivat olla valmistautuneita siihen. Ja niin ikävä kuin tätä on sanoa, Somaliasta ja Lähi-idästä tulijoiden määrän kasvaessa venäläiset olivatkin ihan hyväksyttäviä ihmisiä”, Soudakova hymähtää.
Kahden kulttuurin läsnäolo on suuri rikkaus
Soudakova opettaa työkseen suomea toisena kielenä maahanmuuttajien lapsille. Hän on nähnyt aitiopaikalta tulijoiden määrän kasvun ja Suomen muuttumisen monikulttuurisemmaksi.
Raja sen välillä, mikä on oikeutetusti vaadittua kotoutumista ja mikä oman kulttuurin, historian ja tapojen hävittämistä, on lakimielessä selvä, mutta arjen käytännöissä tilanne on monimutkaisempi. Hän muistuttaa, ettei maahanmuuttajien voida olettaa hoitavan kaikkea itse, jos koko yhteiskunta ja sen toimintatavat tuntuvat vierailta. Suomalaiset taas pelkäävät turhan herkästi tulijoiden loukkaantuvan.
”Omasta kulttuurista ja kielestä ei tietenkään tarvitse luopua, mutta suomen opettelun pitäisi olla asia, joka yksinkertaisesti on tehtävä. Muuten kotoutuminen ei onnistu. Minulla on oppilaita, joiden vanhemmat ovat eläneet täällä parikymmentä vuotta ja tarvitsevat silti tulkin kaikkiin asioihinsa.”
Kahden (tai useamman) maan kansalaisuus voi olla sekä rikkaus että rasite, tai tilanteesta riippuen molempia. Esimerkiksi NHL-tähti Aleksandr Barkov on todennut olevansa Venäjällä suomalainen ja Suomessa venäläinen, vaikka hän on syntynyt ja kasvanut Tampereella.
Anna Soudakovan identiteettikriisi osui murrosikään, jolloin hänestä tuntui, että pitää valita puolensa. Sen jälkeen hän ymmärsi, että omana itsenä olo riittää.
”Olen suomenvenäläinen tai venäjänsuomalainen, ja ihan vain minä. Koen, että kahden kulttuurin läsnäolo on suuri rikkaus.”
Toistuuko historia?
Vainoja ja suomalaisten kohtaloita niissä on käsitelty viime vuosina tutkimuksissa, tietokirjoissa ja fiktiossa. Kansallisarkiston viisivuotinen tutkimushanke suomalaisten vaiheista vuosien 1917–1953 vainoissa käynnistyy tässä kuussa.
Stalinin kylmäävä ”yhden ihmisen kuolema on tradegia, miljoonan tilasto” -tokaisu kiteyttää yhä ideologista paljon. Miten järjettömän murhakoneiston uhri voi selvitä?
”Pappaa auttoi rakkaus mummiin ja se, että hän sai itselleen oman perheen ja yhteisön. Uskon, että hän myös ajatteli elävänsä kaikkien kadonneiden läheisten puolesta.”
Katkeruuden koneistoa kohtaan isoisä vei mukaansa hautaan. Se, ettei Venäjän valtio ole koskaan pahoitellut hirmutekoja tai myöntänyt vastuutaan, oli erityisen vaikeaa. Putinin hallinnon aikana historiaa on pikemmin alettu muokata stalinistien oppien mukaiseksi, mikä on myös Anna Soudakovan mielestä pelottavaa.
”2000-luvun alussa tuntui, että venäläiset pystyivät hengittämään vapaammin, yhteiskunnassa näkyi demokratiakehitystä ja esimerkiksi seksuaalivähemmistöjen asema parani. Mutta nyt maan ilmapiiri, retoriikka ja toimet kiristyvät vuosi vuodelta.”
Soudakova korostaa, että tosipohjaisuudestaan huolimatta Mitä männyt näkevät on kaunokirjallinen teos. Sandarmohin mäntykangas on kuitenkin todellisuutta.
Petroskoin lähellä Itä-Karjalassa sijaitsevassa teloituspaikassa tapettiin noin 800 suomalaista ja inkeriläistä, 676 karjalaista sekä yli 6 000 muita kansallisuuksia edustanutta ihmistä – kaikki syyttöminä. Neuvostoliittoon 1920- ja 1930-luvuilla loikanneista noin 15 000 suomalaisesta tapettiin liki puolet.
Asennemuutos voi vielä tapahtua
Isoisälle oli tärkeää, että hän pääsi käymään Sandarmohissa. Vaikka siskon ja vanhempien tarkkaa hautapaikkaa ei voinut paikallistaa, se antoi tietyn rauhan.
Isoisä teki paljon tutkimuksia, joissa ihmisoikeusjärjestö Memorial oli suureksi avuksi. Putinin komennosta kertoo, että myös Memorial on nykyisin luokiteltu ”ulkomaiseksi agentiksi” ja toiminta tehty jatkuvalla häiriköinnillä erittäin vaikeaksi.
Anna Soudakova jaksaa kuitenkin uskoa, että Venäjä joutuu jossain vaiheessa käsittelemään menneisyyttään ja myöntämään, mitä tapahtui.
”Se onnistui Saksassakin, mutta voi olla, että Venäjällä ei pitkään aikaa ole halua samaan. Venäjällä on opittu ajattelemaan, ettei menneisyyttä ole terveellistä tonkia, mutta ehkä sen pari-kolmekymppiset ja muut nuoremmat polvet ajattelevat toisin. Internetin tuoma vapaus erottaa nuoret niistä, jotka ovat Venäjän television propagandan varassa.”
Venäjä on valtava maa, eikä yhtä kuin hallintonsa. Soudakova toivoo, että kulttuuri ja ihmisten välinen kanssakäyminen voisi rakentaa siltaa kansalaisten välillä, kunhan rokotteet nujertavat lopullisesti pandemian rajoituksineen.
Ennakkoluulot kun syntyvät useimmiten vieraudesta ja tietämättömyydestä, ja nurkkakuntaisesta nationalismista on harvemmin seurannut mitään hyvää. Historia toistaa itseään, jos se sallitaan.